En tunne käsitettä "heräteostokset"

Nousin aamulla jo hyvissä ajoin valmistautumaan siivoajan tuloon. Hämmästyksekseni huomasin Jo:n olevan kotona, hänellä kun ei ollutkaan tänään ollenkaan koulua. Ahkerana koululaisena hän kuitenkin puuhasteli koko aamun koulutöiden parissa. Yhdessä me sitten laitoimme myös ruokaa, kun R oli aamulla töihin lähtiessään ilmoittanut Jo:lle, että tämän tulisi auttaa minua, eikä vain istua kädet taskussa.

Olimme tällä kertaa pitkästä aikaa yhdessä R:n kanssa M:n luisteluharjoituksissa kun tämä ei meinannut suostua lähtemään ilman minua. Mitähän sitten tapahtuu kun minä palaan Suomeen? R ja M lähtivät yhdessä luitelun jälkeen tapaamaan tuttavaperhettään ja minä sain erikoistilaisuuden lähteä hiphoptreeneihin. Normaalisti on sovittu, että keskiviikkona en kävisi treeneissä koska se on R:n ja A:n ainoa päivä viikosta kun he ehtivät yhdessä kuntoilemaan ja minun tulee tietenkin silloin vahtia M:a. Mutta tänään poikkeustilanteesta johtuen pääsinkin treenaamaan.

Lähdin kaupunkiin melkein kaksituntia ennen treenejä, tarkoituksenani vain päästä hieman tuulettumaan. Eksyin tietysti yhteen vaatekauppaan, sitten toiseen, ja kolmanteen.. Ennen kuin huomasinkaan, minulla olikin kuusi vaatekassia käsissäni ja olo oli kuin olisin käynyt terapiassa. Oli rauhoittavaa kierrellä kauppoja ja hypistellä telineissä roikkuvia rättejä. Saldoksi tuli seitsemän paitaa, kahdet housut, kaksi kaulahuivia ja pitsinen hiuspanta. En vain jotenkin päässyt niistä kaupoista ulos ostamatta mitään. Ja kaikki olivat todellakin sellaisia ostoksia joita tarvitsen ja joista olen jo pitkään haaveillutkin, mutta en vain ole raaskinut ostaa. Yleisesti ottaen en osaa tehdä heräteostoksia, olen liian pihi moiseen. Harkitsen aina tarkkaan mitä tarvitsen ja mitä todella haluan. En vain yleensä mene toitottamaan tarpeistani muille. Toisaalta ajattelen myös niinkin, ettei mustia tyylikkäitä peruspaitoja voi olla ikinä liikaa. Tänään tosin bongasin paljon muitakin vaatteita jotka olisin todella mielelläni ostanut, mutta onneksi kohta tulee taas palkka, ehkä raaskin tuhlata siitä vielä pienen osan. Tunsin oloni oikein ylelliseksi kun eräässä kaupassa oli oikein oma DJ soittamassa musiikkia asiakkaiden iloksi. Myönnän, että olen takapajulasta kotoisin, mistä johtuen moinen tuntui minusta todella hämmentävältä. Päätin siltä seisomalta, että kyseisestä putiikista on ostettava jotain. Aloin jo hieman epäröidä kun kaikki käsiini osuneet vaatekappaleet olivat ehkä minun budjetilleni hieman liian hintavia. Aivan ihana musta perushame, 109 e. Kaunis yksinkertainen violetti kauluspaita, 79 e. Ruskea peruspaita v-kaula-aukolla, 59 e. Onhan se merkkivaate aina merkkivaate, mutta minun kukkaroani se ei kuitenkaan saa aukeamaan sen helpommin oli merkki mikä hyvänsä. En ole merkin perässä matelija. Mutta löysin kuin löysinkin hieman halvemman paidan johonka tarrasin mahdollisimman nopeasti ennen kuin joku muu ehtisi nappaamaan sen. Onnessani halvasta löydöstäni purjehdin kassalle ja hymyilin DJ:lle leveästi poistuessani kaupasta. Joku päivä minä vielä ostan jotain tajuttoman kallista tuosta samaisesta kaupasta, olen melkein varma siitä.

Olen onnistunut välttelemään B:tä muutaman päivää. En ole oikein ollut juttutuulella. Tai siis olisin ehkä jos voisimme keskustella englanniksi, mutta saksaksi höpöttely tuottaa vielä hieman vaikeuksia. Olen todella hidas mikä hankaloittaa huomattavasti keskusteluamme. Toisaalta harjoitus tekee mestarin. Siksi tänään päätinkin jälleen rohkaista mieleni ja jatkaa keskustelua siitä mihin viimeeksi jäimme. Kynnykseni saksan puhumiseen on kyllä madaltunut jo huomattavasti. Minä ainakin itse huomaan eron. En enää pelkää yleisillä paikoilla liikkumista. En pelkää, että ihmiset tulevat kyselemään jotain. En pelkää kaupoissa asioimista. Saatan jopa aloittaa keskustelun täysin oma-aloitteisesti vaikka myönnänkin sen olevan vielä todella harvinaista. Ehkä minä vielä pääsen tavoitteeseeni, ehkä minä vielä opin puhumaan saksaa.

Vihaan sanontaa "herkkupeppu"

Viikonloppuna leikittiin turistia. Vierailtiin Ehrenbreitsteinin linnoituksessa ja Die Deutsche Ecke:llä töllistelemässä keisari Wilhem I:n patsasta. Yövyimme perjantain ja lauantain välisen yön R:n siskolla ja tapasin siinä samalla myös kaksi muuta sisarta jotka olivat tulleet Suomesta miestensä kanssa tänne lomamatkalle. Oli ihanaa kuulla taas kotoisaa "mie ja sie" höpötystä. A pisti ohjelmaa pystyyn ja siinä me sitten keinuimme ruokapöysässä käsikynkässä kaljatuopit käsissä ja hoilasimme saksalaista juomalaulua. Minä tosin join vain apfelshorlea, mutta laulamaan jouduin siitäkin huolimatta.

Es gibt kein Bier auf Hawaii, es gibt kein Bier!

Drum fahr ich nicht nach Hawaii, drum bleib ich hier!

Es gibt kein Bier auf Hawaii, kein kühler Fleck, und nur vom Hula-Hula geht der durst nicht weg!

Olin onnellinen kun pääsimme takaisin kotiin, kunnes näin oman huoneeni. Pojat olivat kahdestaan kotona ja heillä oli tietysti ollut kavereita kylässä. Eräs Jo:n ystävä oli sitten jäänyt yöksi ja hänet oli majoitettu, yllätys yllätys, minun huoneeseeni. Lakanani oli revitty pois, tavaroitani siirrelty ja tuuletus ikkunat jätetty auki niin, että valvoin koko seuraavan yön yrittäessäni tappaa itikoita. Hermostuin tietysti moisesta koska minulta ei oltu kysytty mitään. Huoneeni on kuitenkin se ainoa paikka jossa voin todella tuntea olevani turvassa ja rentoutua. Tottakai antaisin luvan huoneeni käyttämiseen jos sitä minulta kysyttäisiin, mutta en pidä siitä, että tavaroitani siirrellää sanomatta minulle mitään. En viitsinyt kuitenkaan nostaa mentakkaa mosesta vaan ilmoitin kylmän viileästi, että toivoisin vast' edes huoneeni jätettävän rauhaan.

Maanantaina minä sitten palkitsin maltillisen käyttäytymiseni tämän asian suhteen ja marssin M:n luisteluharjoitusten aikana pieneen lähikauppaan ostamaan itselleni kassillisen karkkia. En ole syönyt makeisia moneen viikkoon kun en tietenkään raaski pyytää niitä R:lta kun olemme yhdessä kaupassa ja sanon tietenkin aina ei, kun hän tarjoutuu ostamaan jotain. Syön jo muutenkin päivittäin purkillisen sitruunajugurttia, mitä muuta minä muka tarvitsen? No, nyt minulla on hurja varasto kaappini perällä mitä mielikuvituksellisimpia hedelmäkarkkeja. Luulen pärjääväni niillä ainakin nyt seuraavat pari viikkoa.

Sain lisää aihetta ihmettelyyn kun M:n valmentaja tyrkkäsi käteeni pari paperillista aikatauluja. Luulin tietenkin saavani jotain lisäharjoitusmuistutuksia, mutta kyseessä olikin kisaohjelma! Siis 6-vuotiaan kisaohjelma! Leukani varmaan loksahti auki ja ilmeeni oli täysin tyrmistynyt kun kuulin mistä oli kyse. Tuijotin papereita epäuskoisena ja yritin pitää naamani peruslukemilla niinkuin asia olisi ollut täysin normaalia. Luulin etteivät niin pienet vielä kilpailisi, mutta olinkin väärässä. Jälkikäteen ajateltuna en oikeastaan käsitä miten olen edes saanut sellaisen tyhmän ajatuksen päähäni. En ole varmaankaan taas muistanut, että kyse on Olympiavalmennuksesta. Muistan valmentajan puhuneen aikaisemmin ettei M:lle tehtäisi kisaohjelmaa, mutta jokin on nähtävästi saanut suunnitelmat muuttumaan ja M:lla on edessään ainakin kolmet kilpailut ensivuoden puolella. Aloin heti jännittää sitä, kuinka kisaohjelmaa aletaan kasata, treenata ja millainen siitä sitten loppuenlopuksi tulee. Ehkä se jopa lisää M:n harjoitusmotivaatiota entisestään. Voin vain arvailla millaista kotona tulee taas olemaan, kun pitäisi olla koko ajan hyppimässä ja pomppimassa M:lle suunniteltua ohjelmaa.

Olin tänään jälleen tanssitunnilla ja pelkäsin kuollakseni kun S laittoi minut tanssimaan yksin muutamia tansseja. Osaan nyt vaaditusta seitsemästä viisi ensimmäistä tanssia. Tai ehkä olisi parempi käyttää sanaa tiedän, tunnen, muistan. En osaa. Onneks muut tunneilla kävijät ovat hyvin kannustavia ja auttavat mielellään. F lupasi tänään lainata minulle CD:tään, jotta voin saada tarvittamat musiikin kotonaharjoittelemista varten. On ehkä hieman vaikea opetella mitään ilman musiikkia, ja sitten kun menen harjoituksiin ja S laittaa musiikin pyörimään, olen yksinkertaisesti aivan pihalla. Olen nyt tehnyt erään tansseista kaksikertaa musiikkiin ja yhtä tanssia olen kokeillut vain kerran musiikin kanssa. En ole tottunut moiseen. Aina ennen on pitänyt jankkaamalla jankata uudelleen ja uudelleen musiikkiin, mutta nyt se on kerrasta poikki ja sitten S määrää minut opettelemaan F:n kanssa seuraavaa tanssia. Olen siis aivan pihalla kaikesta ja ensimmäistä kertaa hieman pelkään tanssitunnille menoa koska en ikinä tiedä mitä S taas keksii. Tai kyllähän minä aina aavistan, että joudun katselemaan vierestä kun muut tekevät pareittain ja minä tanssin sitten yksinäni, kun S tuijottaa herkeämättä jalkojani ja huutaa korjauksia.

Sovimme F:n kanssa tapaavamme torstaina shoppailun ja kahvilatestin merkeissä. Suunnittelimme menevämme yhdessä nyt syysloman aika toiselle paikkakunnalle S:n tunnille, koska täällä tunteja ei valitettavasti pidetä loma-aikaan. Yllytin myös F suostumaan kokeilemaan streettanssikurssia ja lupauduin lähtemään mukaan henkiseksi tueksi. Hän taas lupasi raahata minut joka paikkaan mukaan, jotta saataisiin loppu tälle minun kotona istumiselleni. Myönnän kyllä suoraan sen tulevan todella tarpeeseen. Onneksi onnistuin avaamaan suuni tänään harjoitusten jälkeen, muuten olisi jälleen edessä yksinäinen viikko.

Ihan hyvä = ihan paska

Loistavaa. Tänään pitäisi lähteä sukulaisille kyläilemään kun R:n siskot Suomesta ovat myös saapuneet tervehtimään. Kaiken lisäksi pelkkä käynti ei riitä vaan sinne pitäisi jäädä oikein yöksi. Ja minä kun vihaan toisten luona yöpymistä. En pienenäkään tykännyt käydä kavereiden luona yökylässä. En minä pysty rentoutumaan ja tallustelemaan aamulla hiukset sotkussa yöpaita päällä. En tykkää tehdä sitä kotona Suomessa enkä varsinkaan täällä saatikka sitten jossain vieraassa huushollissa. Olen siis paniikissa.

Kaiken lisäksi sain näpäytyksen suomalaisen puhelinliittymäni huimasta puhelinlaskusta ja olen nähtävästi onnistunut saamaan pienen maaliläikän perheen pieneen kakkosautoon parkkeeraamalla sen liian lähelle katoksen valkoista puureunusta. Päivä on siis aivan ihanteellinen.

Suunnittelin eilenillalla, että leipoisin salaa tänään aamulla juustosarvia kaikille yllätykseksi. Mutta R olikin jäänyt kotiin odottamaan uutta keittiöpöytää joten se suunnitelma meni sitten myttyyn. Kaiken lisäksi M ei tullutkaan bussilla kotiin niinkuin olisi pitänyt ja aikani juoksenneltuani kaduilla jouduin palaamaan kotiin ja R lähti sitten autolla koululle etsimään M:a. Neiti lötyi yksin kävelemästä matkalla kotiin. Hän oli käynyt ystävänsä kanssa vanhassa lastentarhassaan tervehtimässä tarhatätejä ja olikin sitten myöhästynyt bussista. Ja huutohan siitä syntyi kun hän ei saanut kävellä yksin kotiin niinkuin ystäväkin saa. Ystävä tosin asuu lähempänä koulua ja kulkee yleisiä teitä pitkin joilla ei R:n mukaan voi tapahtua mitään.

No, sitten tietysti piti yrittää lepytellä tulistunutta M, huonolla menestyksellä tosin. En viitsi osallistua näihin R:n lepyttely-yrityksiin koska ne eivät kuulu minun tapaani kasvattaa. En tiedä miten sanoisin R:lle ettei hänen kannattaisi nauraa M:n ruokapöytätempauksille kun tämä leikkii ruualla. Voihan kurkusta pureskellut korvakorut olla tietysti jossain tilanteessa hyvinkin hauska juttu, mutta minusta se ei ole oikein soveliasta. Olen yrittänyt saada M:n lopettamaan ruualla leikkimisen ja onnistunutkin siinä aika hyvin, mutta viikonlopun pelleilyjen jälkeen kaikki pitää aina maanantaina aloittaa alusta. "Mitäs sanot M jos käydään ruuan jälkeen ostamassa jäätelöä? ..Koita nyt kilti syödä, voidaan vaikka yhdessä käydä kaupassa ostamassa jotain kivaa jos syöt nyt nätisti." Ja lopuksi R kuitenkin menettää hermonsa ja alkaa tiuskia M:lle, eikä tästä ole tietenkään siinä vaiheessa enää mitään hyötyä. Vahinko on jo tapahtunut.

Ruokailun jälkeen piti tietysti alkaa taas puhumaan tanssimisestani. R selosti innoissaan Ja:lle ja yllytti minua näyttämään mitä osaan. En jaksa tuota vouhottamista enää. En halua olla mikään pelle mikä joutuu joka paikassa esittelemään taitojaan. Kaiken huipuksi keskustelu tietysti ajautui myös edessä oleviin kilpailuihin. Hermostuin taas ja päätin etten enää halua keskustella tanssimisesta tämän perheen kanssa. Ilmoitan etten aijo osallistua kilpailuihin ja se siitä sitten. Eipähän tarvitse olla koko ajan selostamassa mitä uutta olen oppinut tai mitään muutakaan yhtä tylsää. En pidä siitä, että asioista pitäisi hokemalla hokea, se on vain ärsyttävää.

Hieno päivä tähän mennessä. Ja monta pitkää tuntia olisi vielä edessä. Mitähän seuraavaksi sattuu? Saan varmaan hirtettyä koiran jotenkin talutushihnaansa, se tästä vielä puuttuisikin.

Olen kyllä edelleen onnellinen siitä, että olen täällä. Tälläistä täällä vaan on, välillä on hyviä päiviä ja välillä on superhyviä päiviä. Ja vaikka vastaani tulisikin huono päivä niin se on varmasti mukavampi kuin Suomessa viettämäni huonot päivät.

Valmis petettäväksi

Neljä viikkoa.

Muistaakseni aupairsopimuksessani ei mainita mitään siitä, että tunteitani saisi loukata aina kun siltä sattuu tuntumaan. Olen tehnyt täysin selväksi sen etten ole tullut tänne etsimään miestä. R ei selvästikään hyväksy sitä tosiasiaa, että seurustelen. Hän vihjailee aina muutaman päivän välein, että sitten kun minäkin löydän täältä miehen niin kyllä se Suomeen jäänyt poikaystävä unohtuu. "Kuka sinua on kieltänyt pitämästä hauskaa. Eihän se mitään saa tietää. Enkä minä mene sille mitään kertomaan." Ai siis minunko pitäisi lähteä kaupungille iskemään miehiä ja vähän välittää herra M:n tunteista? R selvästikin uskoo ettei Suomesta voi löytyä yhtään kunnollista miestä. Se että hän aikoinaan jätti poikaystävänsä kun tuli tänne aupairiksi ei tarkoita sitä, että minun tulisi tehdä samoin. Kaikki tämän pienen suomalaisyhteisön naiset ovat R:n mukaan jättäneet suomalaiset miehensä kun ovat löytäneet uudet täältä. Siis eikö Suomesta muka voi löytyä yhtään kunnollista miestä? Ei tietenkään, hehän ovat kaikki alkoholisteja, kaljamahaisia vaimojen hakkaajia.

Mitä järkeä on seurustella jos koko ajan ajattelee ettei suhde muka tule kuitenkaan kestämään pitkään, tai että jossain on muka joku vielä parempi ja oikeampi kumppani. Luulen että R on kuitenkin hieman väärä henkilö sanomaan kuka on minulle sopiva kumppani ja kuka ei. Varsinkin kun hän ei ole edes koskaan tavannut herra M. Raa'asti sanottuna tilanteen voi myös kääntää toiseen suuntaan. Voisin hankkia täällä uusia ystäviä ja unohtaa kaikki Suomessa asuvat "entiset" ystäväni. Tai voisin päättää, että tämä perhe onkin parempi kuin suomalainen perheeni ja siitä johtuen katkaisisin kaikki siteeni suomalaisiin vanhempiini.

Loukkaannuin todella pahasti R:n tämän päiväisistä sanoista. En tiedä onko minulla siihen tarpeeksi aihetta mutta joku raja minullakin on ja tänään hän ylitti sen. "Luuletko sinä, että se miehesi istuu muka siellä kotona kiltisti odottomassa sinua?" En luule vaan tiedän. Tiedän myös sen etten ole täysin "normaali" ihminen näissä seurusteluasioissa. En puhu niistä. En kulje kadulla kiljumassa sitä kuinka olen rakastunut mutta ei se silti tarkoita sitä ettenkö olisi. Kyllä, myönnän sen nyt. Olen rakastunut. Ja se siitä sitten. Siitä ei tarvitse tulla enää ikinä kysymään minulta, ei tarvitse vihjailla, ei puhua paskaa selkäni takana. Pidätte vaan turpanne kiinni ja huolehditte omista tunteistanne. Olen toki kiinnostunut kaikkien muiden seurustelujutuista. "Voi kun se viikkasi paitansa niin söpösti" ja "sillä ei seisonu eilen illalla mut sanoin sille silti et se on maailman paras pano"-jutut on aina mielenkiintoisia ja jaan toki omanikin, mutta turha tulla kyseenalaistamaan minun tunteina ja ehdottelemaan toisia miehiä vain koska minuakin muka petetään. Surkein tekosyy mitä olen ikinä kuullut.

Kaukosuhteessa eläminen on rankkaa, mutta en näe mitään syytä miksi se ei muka voisi onnistua. Se on täysin ihmisistä kiinni. Olen täysin tietoinen siitä ettei suhteemme ehkä jatku läpi elämän. Vaihtoehtoja on monia, saatan vaikka kuolla huomenna, mutta en myöskään näe mitään syytä miksi en voisi täysillä uskoa siihen, että kävelen vielä jonain päivänä herra M:n kanssa alttarille ja elämme onnellisesti avioassa elämämme loppuun saakka. En minä voi elää suhteessa haaveilematta yhteisestä tulevaisuudesta. Aivan sama kuin en voi opettaa tanssia haaveilematta ryhmän yhteisistä hyvistä hetkistä ja kilpailumenestyksestä.

Ikävä on kyllä kova, eikä siihen totu ikinä, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Kyllä sen kestää jos tietää, että se toisen seura on yksinkertaisesti parasta maailmassa. Harmikseni olen kuitenkin huomannut sen, että täällä on helpompi selittää ikävöivänsä vain ystäviä. Miksi? En jaksa enää vastailla kysymyksiin "Miksi sinä pidät poikaystävää Suomessa kun löydät täältä kuitenkin jonkun ja tahdot sitten jäädä tänne."

Lahm

Olin aamulla rättiväsynyt. Jumitin taas koneella myöhään yöhön ja keskustelin mm. B:n kanssa. Tietysti suurin osa ajastani menee siihen kun selaan epätoivoisena sanakirjaa tai niin minä ainakin luulin. Eilen jouduin toteamaan ettei minun enää aina tarvitsekaan tarkistaa jokaista sanaa vaan kirjoitan kokonaisa lauseita aivan omasta päästäni. Lisää edistystä on siis havaittavissa.

Viikko lähti käyntiin sillä normaalilla imuroi-silitä-laita ruokaa-vie M harjoituksiin - rutiinilla. Pikkuneiti kehittää jokaisella matkalla jotakin ihanaa ärsyttääkseen minua. Eilen olisi pitänyt ajaa kovempaa kotiin. Riiviö kirkuu takapenkillä ja minä yritän purra hammasta yhteen. Rauhallinen ja ystävällinen puhetapa uppoaa M:n paljon helpommin, kuin mitä jos ilmoittaa asian napakalla äänensävyllä. Siinä minä sitten yritin selittää muutamia tiettyjä syitä miksi en voi ajaa kotiin niin kovaa kuin neiti haluaa. Tuomio oli tiukka. Olen laama. Se selittyy jälleen sillä ettei M jaksa aina yrittää kääntää saksankielisiä ilmaisua suomeksi. Lahm on enemmän arkikielen ilmaisu ja tarkoittaa hidasta. Pikkuisen suussa se kääntyi sopivasti laamaksi.

Tänään meillä olikin sitten taas seuraava taistelu edessä kun M irroitti turvavyön vaikka emme olleet edes kotikadulla. Kun luisteluhallin lattialta kerätyt paljetit sattuivat tippumaan pienestä nyrkistä takapenkin jalkatilaan, niin pitihän sitä irroittaa turvavyö, että ylettyy paremmin keräämään noita kallisarvoisia aarteitaan. Olen yrittänyt tehdä M:lle erittäin selväksi sen, että auto ei liiku jos hänellä ei ole turvavyö kiinni. En ota mitään riskiä, että voisi sattua jotain. Koska vaikka minä olenkin superhyvä kuski niin se ei tarkoita sitä, että kaikki muutkin olisivat täydellisiä. Voitan kyllä kaikki pikkuneidin oikkuilut 1-0, lukuunottamatta television katselua koskevaa sääntöä. Tv:tä kun ei saisi avata ennen kello kolmea iltapäivällä. M piut paut välittää moisesta säännöstä vaan hipsii salaa alakertaan vanhempien makuuhuoneeseen katsomaan lastenohjelmia. Olohuoneessa se ei onneksi onnistu sillä tv:seen on viritetty lapsilukko, numerosarja, jota ilman kanavia ei saa näkyviin. Fiksu keksintö sanon minä. Ja helppohan se on sanoakin kun itse tiedän salasanan.

Jo:n tyttöystävä oli sitten tänään käymässä. Ja minä raukka missasin sen kokonaan tanssituntini takia! Tyttö oli ovelasti ehtinyt jo livahtaa kotiinsa ennen minun tuloani. Itseasiassa ennen kenenkään meistä tuloa sillä myös R ja A missasivat tuon kauan odotetun tapaamisen. Ärger, minä olisin niin halunnut olla täällä vakoilemassa.

Tanssitunti oli yhtä ihanaa kidutusta. Juuri sitä mitä olen kaivannutkin. S ruoskii minua eteenpäin ja huomaan kuinka joudun työntämään itseni jo lähelle omia äärirajojani. Se on harvinaista. Virittynyt muistini on sekä hyöty että haitta. Sain tänään osakseni kummastelevia katseita kun jokainen sai vuoronperään kuulla, että olen Suomesta. Yhtään Hard rock hallelujah - huudahdusta en ole vielä joutunut kuulemaan, mutta eiköhän siihenkin pisteeseen vielä päästä. Lisää hämmästyneitä ilmeitä sateli kun tein alkutunnista Easy Reelin muiden mukana ja aloin suoraan sen jälkeen opetella Licht Jigiä. En omasta mielestäni oppinut sitä kovinkaan hyvin mutta S käskytti minua opettelemaan jo Slip Jiginkin. Hän sanoi suoraan, että haluaa testata minua. Taas hän mainitsi tammikuussa olevat kilpailut ja sanoi, että opeteltavana olisi seitsemän tanssia. No, osaan jo kolme ensimmäistä pehmeän kengän sarjaa, sekä Hornpipen Lead Poundin ja First Stepin. En tietenkään puhtaasti, mutta kyllä ne muistissa on. Nyt pitää vaan pomppia kotosalla niin paljon kuin vain jalat kestävät jotta voin yllättää S:n ensi kerralla tekemällä kaikki kolme ensimmäistä muiden mukana. Vaikka omaa kuoppaanihan minä siinä kaivan kun sitten pitääkin jo taas alkaa harjoitella seuraavia sarjoja. Hyvä uutinen kilpailua koskien on kuitenkin se, etten joudu lavalle yksin vaan tanssit suoritetaan aina kaksi tanssijaa kerrallaan. Mutta joka tapauksessa, suoritukseksi ei siis riitä, että nousen lavalle vain kerran, vaan minun pitää tanssia seitsemän eri sarjaa! Voi, miten olenkaan saanut sotkettua itseni tälläiseen. Onneksi, ainahan voin sanoa etten lähde kilpailemaan jos tuntuu siltä etten osaa sarjoja tarpeeksi hyvin. Mutta kyllä minussa elää sellainen pieni kipini - tahto päästä yrittämään.

Tein tänään ensimmäisen ostokseni täällä oloni aikana. Sekin oli kyllä tavallaan pakkotilanne. Huomasin matkalla metroasemalle ettei minulla ollut tarpeeksi pientä rahaa metrolippua varten, fiksuakin fiksumpi lippuautomaatti kun ei huoli isoja seteleitä. Kipaisin siinä sitten matkalla H&M:ssa ostamassa hiuspannan koska vastaavanlainen omani jäi Suomeen. Olisin tietysti voinut käydä jossain muuallakin, mutta koska kuitenkin tulen tarvitsemaan tuota pantaa nyt syksyn edetessä niin samapa tuo jos ostin sen jo nyt. Jälkikäteen haaveilin jälleen McFeastistä. Kuinka hyvältä se olisikaan kotimatkalla metrossa maistunut. Tärkeintä oli kuitenkin, että sain lipun ja pääsin jopa suoraan metroon, ei tarvinnut istua odottelemassa kymmentä minuuttia niinkuin minulle yleensä käy.

Sain eilen vihdoin ja viimein oman roskiksen. Miten pieneltä asialta se muista varmasti vaikuttakaan, mutta kyllä se on minulle kuin taivaan lahja. En tosin tiedä kuinka useasti taivaassa saadaan lahjaksi roskiksia mutta ehkä siellä sitä osataan arvostaa yhtä paljon kuin minä arvostan. Kokeilkaapa elää omassa huoneessanne yli kolme viikkoa ilman roskista. Kaikki karkkipaperit ja muistilaput pitää viedä johonkin muuhun roskikseen. Vaikka tässä talossahan se lähinnä tarkoittaa lisää hyötyliikuntaa kun joutuu ramppaamaan rappusia ylös ja alas. Hyvää osteoporoosijumppaa. Vaikka kyllä minäkin olen joutunut toteamaan, kuinka kätevää Suomessa kotoa lähteminen aina olikaan, kun oma huone oli suoraan eteisen vieressä. Täällä minä kapuan rappusia niin monta kertaa päivässä ettei sitä lähtiessä enää viitsisi lähteä yhtään unohtunutta tavaraa hakemaan. Varsinkin kun rappusten siistiminen on eräs perustehtävistäni. Voisivat pojatkin joskus kokeilla moista kun eivät viitsi ottaa pois kenkiään vaan loikkivat pitkin taloa kerroksesta toiseen ilman huolen häivää.

Vaatimattomuus kaunistaa

Ei tunnu yhtään siltä, että huomenna on maanantai. Jotenkin on vaikea kuvitella uutta viikkoa kun on tapahtunut niin paljon. Tai ehkei niin hirveästi kuitenkaan mutta minun pienessä mielessäni ne vähäisetkin asiat ovat tuntuneet todella suurilta. Sain tänään ensimmäisen ikäiseni ystävän, johon tutustuin, yllätys-yllätys, tanssitunnilla. Hän on tanssinut kokonaisuudessaan vasta muutaman vuotta, irlantilaista tanssia vasta vuoden verran, mutta on siinä jo ainakin minun mielestäni todella huippu. Uskaltauduin tänään kyselemään häneltä tanssikoulusta ja tietysti puheet vierivät laidasta laitaan erilaisista tanssiasioista opiskeluun aupairina ja vaihto-oppilaana oloon. Kävimme yhdessä F:n kanssa keskustassa harjoitusten jälkeen ja hän näytti minulle missä tanssitarvikeliike on ja ehdotti että lähtisimme joku päivä yhdessä shoppailemaan. Tämä viikonloppukokeiluni sai minut lupautumaan käymään säännöllisesti S:n vetämillä tunneilla.

S on hauska opettaja. Hän on ehkä.. en tiedä miten esittäisin asian suomeksi, osaan sen vain englanniksi. No, hän on sellainen elvistelijä, sanotaan nyt näin. Hän esittelee mielellään kaikille taitojaan ja osa tunneista menikin siihen kun hän treenasi vaikeampia askelsarjoja. S on hyvin mukaansatempaava ja kärsivällinen opettaessaan, mutta silti hänen äänestään kuulee käskevän sävyn kun et eritä hänen mielestään tarpeeksi täysillä.

Koin irlantilaisen tanssin vaikeaksi ja koen kyllä vieläkin, siksi minulla on ehkä hieman vaikeuksia uskoa S:a kun hän väittää minun olevan todella lahjakas. Olen kyllä kieltämättä erittäin ylpeä itsestäni ja kehuista joita sain tänään harjoituksissa. Me teimme lyhyttä sarjanpätkää ja sarjan loputtua S pysäytti musiikin ja jäi tuijottamaan minua hirveä hymy naamallaan. Ajattelin tehneeni varmaankin jotain todella typerää ja toivoin, että voisin vain luikkia kenenkään huomaamatta ulos tanssisalista. S kääntyi F:n puoleen ja tokaisi huolettomasti, että tulen voittamaan tammikuussa järjestettävät kilpailut. F alkoi kovaan ääneen myötäillä S:a ja rupesi sitten kyselemään kuinka vanha olen - ei kuulemma halua kilpailla kanssani samassa luokassa. Minä tuijotin pöllämystyneenä ympärilleni osaamatta sanoa mitään. Ilmeeni oli ilmeisesti varsin huvittava sillä muitakin tunnilla olijoita alkoi hymyilyttää. Tauon aikana S tuli sitten keskustelemaan kanssani vakavasti siitä miten hyvin minä oikeasti osaan jo näin muutaman päivän jälkeen. En osannut vieläkään sanoa mitään. Nyökkäilin vain myöntävästi kun hän sanoi, että minun on pakko alkaa treenaamaan säännöllisesti. Sain mukaani nipullisen tanssisarjojen ohjeita joiden avulla voisin treenata itsenäisesti aina harjoitusten jälkeen kotona. Olen moisesta vieläkin pyörällä päästäni. Siis onhan minua ennenkin kehuttu, mutta tämä oli kyllä aivan jotain toista. Arvostan S suuresti ja siksi hänen kaltaiseltaan ammattilaiselta tuollaisten sanojen kuuleminen tuntuu todella uskomattomalta. Ja sekin, että F vakuutti minulle S:n puhuvan totta. En jaksa uskoa sitä. Mutta joka tapauksessa aijon mennä tiistaina uudestaan treeneihin ja katsoa mitä tästä nyt sitten tulee. Haasteita ainakin riittää. Sovimmekin jo F:n kanssa tapaavamme aikaisemmin ennen harjoitusten alkua, jotta voimme yhdessä lämmitellä ja venytellä koska sellainen ei kuulemma kuulu S:n tapoihin. Jo pelkästään tämän perusteella voin sanoa, että huh mikä päivä.

Meinasin aamulla myöhästyä harjoituksista kun minulla ei ollut hajuakaan milloin metrot lähteävät. R ja F tähtivät yhdessä seuraamaan Jo:n jalkapallopeliä ja minä raukka en saanut tietokoneeni nettiä toimimaan, jotta olisin voinut tarkistaa moneksi minun pitäisi ehtiä metroasemalle. Lähdin sitten umpimähkää tapittamaan asemalle heti aamiaisen jälkeen ja kuinka sopivasti sattuikaan kun seuraava metro lähti 10 minuutin kuluttua. Ehdin juuri ja juuri sopivasti keskustaan ja pienen juoksun jälkeen en edes myöhästynyt tunnilta. Kaikeksi onneksi muutama muukin oli myöhässä, joten jouduimme joka tapauksessa hieman odottelemaan.

Jo ilmoitti tänään, että hänen tyttöystävänsä tulee tiistaina esittäytymään. R oli sitä mieltä, että leipoisimme sitten kakun ja keittäisimme kahvin, mutta Jo vain vilautti keskisormeaan ja katosi olohuoneesta ilmoittaen hyvin selkeästi, että he haluaisivat vain olla rauhassa. Minusta tämä tietenkin tuntuu oudolta kun molemmat pojat ovat tuoneen seurusteluasiansa noin avoimesti julki. Jos minulla joku silloin aikoinaan oli niin enhän minä hyvänen aika sanonut ikinä äidilleni mitään. Tässä sitä huomaa perheiden eroaivaisuudet. Ja minun erikoisen luonteeni, tottakai. Se mistä minä olen aina vaiennut ja mistä tulen kotioloissa aina vaikenemaankin on joillekin toisille täysin yksinkertainen, jokapäiväinen puheenaihe. Minusta on kuitenkin hauskaa seurata poikien sosiaalista elämää, kavereita, tyttöystäviä ja koulukuulumisia. Tunnen itseni vanhaksi mummoksi joka kyylää toisten tekemistä, mutta tämä on vain jotenkin niin erilaista kuin mihin olen tottunut. No, ehkä tämä johtuu osittain myös tekemisen puutteesta. Jos nyt vaikka elämäni alkaisi saada taas vähän lisää vauhtia F:n tapaamisen ja säännöllisen treenaamisen myötä.

Nicht schlimm

Oudoin päivä tähän mennessä. Olin ekalla tanssitunnilla ja koti-ikävä tuli. Tai siis kaipasin tanssikavereita, en niinkään tanssiopistoa. Opettajana oli aivan ihana irlantilainen mies joka opettaa vakituisesti täällä tanssikoulun tiloissa vaikka asuu Hollannissa. Eikä ollutkaan ihan mikään turha mies vaan kyseessä on suurista opettajista kaikkein suurin. Siis se joka opettaa kaikkia Euroopan irlantilaisen tanssin opettajia. Hän kuulemma kiertää aina pitkin Eurooppaa, joka viikonloppu erimaassa opettamassa. On kuulemma käynyt Suomessakin Footlightilla opettamassa. Et en tasosta ainakaan voi valittaa. Kyllähän se oli heti huomannu et mie oon tanssinu vähän jotain muutakin aikaisemmin. Sitä ei tosin ollut vaikea huomata siitä joukosta mutta kuitenkin. Me saatiin sitten mielenkiintoisia keskusteluja aikaiseksi minun tanssitaustastani, hänen tanssitaustastaan, Euroopan irkkutanssin tilanteesta undsoweiter.. Kaiken lisäks se rupes höpöttelemään jostain kisatreenauksesta tai jotain. Olin vaan sillai et en ehkä viel lähtis treenaamaa mitää kisoja varte ku oon tanssinu sitä vasta kolme tuntii. Mut täällä päin kuulemma kaikki halukkaat osallistuu kisoihin. No, ehkä olen vähemmän halukas.

Tanssitunnin jälkeen selvitin yksin tieni keskustaan tai siis tarkemmin sanottuna metrolle ja sieltä turvallisesti kotiin. Oon matkustanu metrolla kerran eikä miulle oo jääny siltä matkalta mitään muuta mieleen kuin Westfalenstadion. Mutta pääsin heti ekalla yrittämällä perille, et aika hyvin. Nyt ehkä voisin lähteä yksin kaupungille seikkailemaan kun luotan taas hieman enemmän kykyihini selviytyä hengissä. Valitettavasti saan liikennekorttini vasta ensikuun alussa koska täällä sitä ei voi ottaa keskellä kuukautta. Outo systeemi, mut ei auta muu ku odottaa. Sit voinkin rällästellä bahnalla niin paljon kuin huvittaa.

Olen ylpeästi opetellut käyttämään Skypea ja tänään jumiuduin keskustelemaan jonkun paikallisen opiskelijapojan kanssa. Siis saksaksi!! Minä chattailin saksaksi!! Tämä on varmaan hurjin edistysaskel koko matkan aikana. B on kotoisin Mauretaniasta, tai niin hän ainakin väittää. Saa nähdä mikä hän on miehiään. On kuulemma opiskellut Saksassa nyt neljä vuotta informaatioteknologiaa. No, olkoon huijari tai ei niin minä olen nyt sitten keskustellut saksaksi että eiköhän tästä vuodesta selvitä hengissä. Vaikka myönnetään, tein varmasti paljon virheitä. En voi silti olla toivomatta etteikö B olisi oikeastikin sitä mitä väittää, sillä olisi jo hauskaa saada paikallisia ystäviä. Erään ystävän bongasinkin jo tanssitunnilta ja ajattelin yrittää tutustua häneen huomenna vähän paremmin, jos vaikka pääsisin siinä samalla tutustumaan muihin paikallisiin tanssi-on-koko-elämä-ihmisiin. Vaikka en vieläkään oikein lämpene ajatukselle, että tanssi olisi enää se minun juttuni niin se on silti se ainoa asia josta osaan keskustella muiden ihmisten kanssa. Ja täällä se näyttäisi olevan paras tapa tutustua uusiin ihmisiin.

A kertoi tänään, että hänen työkaverinsa, eli siis alaisensa, oli saanut meille jotkin ilmaisliput seuraamaan ensiviikolla BVB:n peliä Westfalenstadionille, jonne mahtuu huimat 83.000 katsojaa. On siinä pienelle suomalaistytölle ihmettä kerrakseen. Kaiken lisäksi liput ovat joiltain hyviltä paikoilta missä lippuhinnat A:n arvion mukaan hipovat 80e. Pääsin jo tänään näkemään hieman tuota paikallista jalkapallovimmaa kun tulin samalla metrolla lukemattomien BVB:n fanien kanssa. Koko keskusta ja metroasema kaikuivat kannustuslauluista, samoin tietenkin täyteen ahdettu metrovaunu. Sanoista en saanut selvää, mutta voin kuvitella kuullostavani täysin samalta kun yritän laulaa humalassa. Todella kaunista. Ehkä minunkin pitäisi ostaa keltainen pelipaita, jotten erottuisi liikaa joukosta mustine vaatteineni.

Sammunut bilehile

Olen kotihiiri. En ole koskaan aikaisemmin ollut tällä tavalla kotosalla niinkuin täällä olen nyt ollut. Päivät laahustavat eteenpäin ja ainut kerta kun poistun talosta jonnekin on hakiessani M:a bussipysäkiltä tai käydessäni M:n kanssa luisteluharjoituksissa. Tänään kävin vain bussipysäkillä ja katselin sitten haikein mielin kun pojat lähtivät kumpikin omia aikojaan kavereidensa kanssa kaupungille illanviettoon.

Mietiskelin tänään hirmuisesti kasvanutta biletysvimmaani. Mistä se johtuu? Olen tietysti elänyt viimeiset kolme viikkoa aika eristyksissä, ilman vapaa-aikaa jolloin voisin oikeasti rentoutua. Olen koko ajan ohjelmoitunut huolehtimaan M:sta ja talon yleisestä siisteydestä. En osaa rentoutua kunnolla, varsinkaan silloin kun A on kotona. Tosin eilen illalla hän kyllä näytti jo täysin tottuneen minuun kun käveli pelkät kalsarit jalassaan ympäri taloa. Ja samaa harjoitti myös Jo tänään päivällä koulun jälkeen. Hyvä kun edes itse perhe pystyy jatkamaan normaalia elämäänsä vaikka talossa asustaakin vieras olento toiselta planeetalta. Tai siltä minusta ainakin tuntuu. Kaipaan jo jotakin muutakin älyllistä elämää kuin vaan tiskikoneen täytön ja tyhjennyksen, vaikka se kieltämättä voikin olla vaikeaa. Puhun yksikseni koiralle kun ei muitakaan juttukavereita löydy. Mutta mitä se sitten muuttaisi jos lähtisin ulos baareja kiertämään? Pelkään, vaikka se oudolta kuullostaakin, että minulla olisikin hurjan kivaa. Jos minulla olisi kivaa tahtoisin tietenkin lähteä uudelleen. Ja uudelleen, ja uudelleen. Se muuttaisi asioita täällä talossa ollessani. En keskittyisi enää samalla tavalla töihini täällä. Olen tullut tänne töihin. En hillumaan baareissa. Mutta missä menee se hillumisen ja hauskan pidon raja?

M:n kaveri tuli tänään suoraan koulusta meille kyläilemään. Me söimme yhdessä ja tytöt alkoivat sitten leikkiä omiaan. Voi kuinka heillä olikaan vauhti päällä. Päivä päättyi siihen kun he kaivoivat kellarista vanhoja talvivaatteita ja joulukoristeita ja leikkivät joulua. Marssivat ympäri taloa laulaen joululauluja. No, sitten löytyi serpenttiiniä ja he päättivät ilmeisesti pitää oikein suuremman luokan karnevaalit koska levittelivät serpenttiiniä ja epämääräistä silppua ympäri taloa. Kun N:n isä tuli hakemaan alkoi kaamea itku kun olisi ollut niin mukavaa vielä jatkaa leikkejä. Isä piti ulko-ovea auki ja koira pääsi tietenkin siinä hurjassa sekamelskassa karkaamaan. Ja kaiken kruunasi tietenkin se kun R tuli juuri samalla hetkellä kotiin. Yritin hieman valmistella häntä pihamalla siihen mitä talos sisällä odotti mutta kyllä M sai huudot siitäkin huolimatta. Kellari oli todella kaameassa kunnossa, M:n huone oli kuin pommin jäljiltä ja talo näytti karnevaalialueelta. Vaikka R kuinka läksytti M:a, tämä ei ollut oikein siivoustuulella, kuten ei yleensäkään. Minä sitten siivosin serpenttiinit ja suurimman osan M:n huoneesta kun en jaksanut katsella hirveää sekamelskaa. Alakerran M siivosi ihan itse pienen itkun jälkeen.

Olen alkanut pohdiskella kuka tätä blogiani ylipäätänsä jaksaa lueskella kun kirjoitan vain jostain M:n kiukunpuuskista ja siitä mitä pojat nyt ovat sattuneet tekemään tai sanomaan. Mutta ehkä tämä on sitä aupairin tylsää arkea jollaista ei kokematta osaa kuvitella.

Halvallakin pärjää

Kolme viikkoa.

Torstait ovat kiireisiä. Normaalien päivärutiineiden, eli imuroinin, rappausten pyyhkimisen ja silittämisen lisäksi saan vielä jonkin muun siivoustehtävän. Tänään pesin ikkunoita. Ja vaikka M pääsikin tunnin myöhemmin koulusta kuin normaalisti, niin minulla riitti silti kiirettä ruuan laitossa. Silittäminen oli pakko unohtaa kokonaan, taas kerran, kun en olisi millään ehtinyt. Ei se kyllä muutenkaan ole mikään lempitehtäväni. A:n kauluspaitojen silittäminen on yhtä tuskaa kun pelkään vahingoittavani niitä jotenkin. Varsinkin hienot ja kalliit työpaidat vaativat erityistä huolenpitoa. On se kyllä hienoa kun perheellä on varaa valita merkkituotteita. Ja pitää vain tietyn merkkisiä ja A suurin piirstein vain kalleimpia merkkejä. Minun H&M:n t-paitani hieman haalistuvat muiden rinnalla.

Kauhistelin eilen kaupassa miesten neulepaidan 120 euron hintaa. Ehkä voisin ostaa yhden sallaisen herra M:lle joululahjaksi. Pitäisi vain olla varma, että hän myöskin käyttää sitä. Minusta paita on tietenkin aivan liian kallis mutta sain R:lta pitkän luennon siitä kuinka hyviä ja kestäviä merkkituotteen ovat. No, ei niistä merkkituotteista kyllä yksikään näyttänyt siltä, että minä olisin voinut sellaista käyttää. Enhän minä uskaltaisi hyvänen aika edes hengittää 58 euron t-paidassa. Saatikka sitten, että uskaltaisin käyttää sitä missään.

Tänään kävi jälleen vieraita ja minä sain toimia lastenvahtina. Yritä siinä sitten seurata lasten saksankielistä keskustelua kun en saa yhdestäkään sanasta selvää. Ihmeellistä mokellusta joka kuullostaa kaikelta muulta kuin saksalta. Ach so ja hymy päälle - tepsii aina.

Viikonloppuna olisi tanssitunnit eikä minua oikein huvittaisi mennä. Pelottaa. En usko ollenkaan pärjääväni. Minulla ei ole ollut tälläistä lomaa tanssimisesta moniin vuosiin. Olen aina miettinyt että mitä sitten teen jos lopetan tanssimisen. Ajatus siitä, että joko ammattiin tai sitten ei mitään on yhä iskostunut päähäni. En enää jaksa pitää tanssia samanlaisena kuin ennen. Tämä loma on tehnyt kaikkien niiden pääsykokeiden jälkeen enemmän kuin hyvää. Olen joutunut myöntämään itselleni etten helua enää jatkaa. Unelmani on jo särjetty enkä näe liiallisessa yrittämisessä mitään järkeä. Miksi turhaan elätellä toiveita. Positiivisuus kunniaan, tiedetään.. Mutta ehkä se mieli taas muuttuu tässä viikonlopun aikana.

Huono shoppailija

Sain tänään melkei paniikkikohtauksen kun M:n koulubussia ei alkanut kuulua. Se oli jo viisi minuuttia myöhässä. Kävelin hermostuneesti koiran kanssa edestakaisin katua pitkin ja toivoin näkeväni edes vilauksen bussista puiden lomasta. Mutta ei. Muutaman epätoivoisen minuutin jälkeen kuulin M:n naurua kun tämä pelmahti luokseni kulman takaa. Bussi ei ollut mennyt normaalia reittiä vaan M:n oli pitänyt jäädä läheisellä kioskilla pois ja ylittää iso katu, jota hän ei tietenkään saisi missään tapauksessa ylittää yksin, ainakaan R:n mielestä. Tämä oli kyllä jo toinen kerta, joten tiesin tämän pienen mahdollisuuden olevan olemassa, mutta kyllä minä otan vastuuni aika vakavasti ja säikähdän todella kun M:a ei alakaan kuulua koulusta. Vaikka koululle onkin vain noin kilometrin matka niin M ei saa kävellä sitä yksin ja tuleekin bussilla lähemmäksi, jottei minun tarvisisi joka päivä kävellä koululle saakka. Minä kävelisin kyllä oikein mielelläni, mutta tämä on R:n tiukka mielipide enkä ole viitsinyt ruveta väittämään vastaan. Matkalla kun on pieni peltoaukeama, josta kuka tahansa voi kuulemma poimia lapset matkaansa. Minusta se tuntuu jotenkin ylihuolehtimiselta vaikka toisaalta, onhan tämä maailma täynnä kaikenlaisia hörhöjä. Niinpä minä sitten helpottuneena kävelin M:n kanssa kotiin syömään ja raportoin tietysti R:lle asiasta.

Päivä on tuntunut pitkältä. En saanut lähes mitään aamupäivällä aikaiseksi. Sitten olikin jo aika viedä M luisteluharjoituksiin,, jonka jälkeen lähdimme R:n ja Ja:n kanssa kaupungille. Kävimme selvittelemässä liikennekorttiasiaani. Eksyimme tietenkin yli tunniksi vaatekauppaan ostamaan Ja:lle vaatteita ja tietysti myös M:lle. Ja koska R pelkäsi ettei M pitäisi vaatteista, tämä osti vielä kaupasta herkkuja lepytelläkseen M:a. Naurettavaa sanon minä. Jos pelkää ettei lapsi suostu pitämään vaatteita niin ei niitä sitten pidä ostaa ellei tämä ole itse paikalla niitä valitsemassa. M kyllä mankui taas ennen lähtöämme : "Saanhan jotain kivaa, joohan? Mut ei sit mitään vaatteita." Minä en kyllä toisi sellaiselle mankujalle mitään. Kyllä ne pitäisi ansaita. Jos jo pienestä pitäen oppii saamaan kaiken niin mitä siitä elämästä sitten myöhemmin muka tulee.

Minä en tietenkään ostanut mitään. Olen pitänyt itselleni jotain rangaistuskautta koko täällä oloni ajan. En osta mitään, en halua mitään. Tai siis haluan, mutta en saa pyytää tai ostaa sitä. En tiedä mitä tämä on olevinaan. En päästä itseäni liekasta vaan keksin aina jonkin uuden syyn rankaista itseäni. Muut varmaankin kuvailisivat tilannetta itsehillinnän kasvattamiseksi, mutta ajattelen sen mielummin rangaistuksena. Jos en saa haluta niin esimerkiksi karkista erossa pysyminen tuntuu paljon helpommalta. Olen kiero, tiedän. En vain halua antaa itselleni vielä tilaisuutta rentoutua. Pidän itseni valppaana - olenhan tullut tänne töihin.

R kertoi minulle tänään, että Ja on ollut hieman huolissaan minusta tai jotain sellaista. En kuulemma ole aina vastannut hänen tervehdykseensä kun hän on tullut kotiin tai näytän jotenkin muuten niin surulliselta tai vihaiselta. Siis mihin tervehdykseen? En ole tainnut aina kuulla hänen hiljaista muminaansa tai siis rekisteröinyt sitä minkään laiseksi kommunikointiyritykseksi. Toittakai olisin vastannut jos olisin kuullut minulle puhuttavan. Ehkäpä tarvitsen kuulolaitteen. Jos olisitte niin ystävällisiä ja keräisitte kolehdin hyväkseni, sillä omat varani eivät riitä moiseen laitteeseen. Mutta siis Ja:sta.. Hän on varmaankin tulkinnut perusilmeeni väärin vaikka toisaalta olenhan ollut välillä hieman maassa kun väsyttää ja ikävöin ystäviä. R oli sitten ehdottanut Ja:lle, että kysyisi minulta suoraan. Hänestä ei vaan kuulemma ole sallaiseen. No, minä sitten otin asian puheeksi kiertoteitse. Olen kuulemma välillä hieman sen näköinen, ettei voi olla aivan varma uskaltaako minulle sanoa mitään vai ei. Ymmärrän sen hyvin. En minä itsekään uskaltaisi puhua itselleni jos olisin joku toinen. Kiertäisin varmasti mahdollisimman kaukaa. Onneks kuitenkin juttutuokiomme, vain tylsät kalkkikset joilla ei ole mitään sosiaalista elämää käyttävät tuota sanaa, kevensi hieman ilmapiiriä. Ja opasti minua ottamaan rennosti ja minä pyysin häntä ilmoittamaan jos sekavat juttuni eivät jaksa kiinnostaa. Olen kuulemma hyvin hauska persoona kun alan selittää jotain. Voin kuvitella sen johtuvan valtavasta määrästä kielioppivirheitä joista en jaksa puhuessani välittää. Mutta ehkä olemme taas hieman läheisempiä Ja:n kanssa. Olen hyvä käyttämään taktiikkaa kerro-jotain-tyhmää-itsestäsi-niin-saat-muutkin-avautumaan. Pian taas keskustelimme koulusta ja miestenalusvaatepakkauksista, tiedän että kuka tahansa on moisesta minulle kateellinen.

Kotiin tultuamme alkoi leipomisurakka ja koska minulle on siunaantunut jauhopeukalo keskelle kämmentä, annoin R:n ja M:n hoitaa kaiken oleellisen ja hohdokkaan. Itse keskityin lähinnä taikinan syömiseen. Myöhemmin kidutin vielä Jo:ta joka oli treenannut jalkapalloharjoituksissa ensimmäistä kertaa kahden viikon tauon jälkeen. Hän teki venytykset täysin itsenäisesti ja minä lisäsin tuskaa hieronnalla. Jollainlailla hän muistuttaa pelleillessään pikkuveljeäni vaikka veljeni onkin huomattavasti rauhallisempi persoona. Jo lähinnä käyttäytyy kuin pikkuvauva tai ainakin jotain siihen suuntaan. R paljasti, että Jo oli eilen kysynyt lupaa voisiko eräs hänen kaverinsa tulla viikonloppuna yöksi. Ja koska hän oli niin salaperäinen, R tietenkin arvasi että kyseessä on joku tyttö. Ja niinhän se oli. Jo ei suostunut paljastamaan seurusteleeko hän tämän S:n kanssa vai ei mutta kaiketi jotain sen suuntaista jos sen pitäisi yökylään päästä. Lupaa ei tietenkään herunut, mikä on minusta hieman väärin. En kuitenkaan usko, että Jo viitsisi pistää pystyyn mitään kummoisia sessioita varsinkin kun minä nukun viereisessä huoneessa, M toisessa, Ja yläkerrassa ja kaikenlisäksi R ja A ovat kotosalla. R ei antaisi heidän nukkua samassa huoneessa eikä kuulemma jaksaisi valvoa koko yötä vahtimassa, että kaikki varmasti nukkuisivat omissa sängyissään. Vahinko, se olisi ollut helppo tilaisuus saada tutustua tähän salaperäiseen S:in. Tuskin Jo häntä kuitenkaan ihan äkkiä näytille tuo.

Nicht so langweilig

Ihana lämmin päivä. Selvisin jälleen luistelumatkasta kunnialla ilman yhtään kolaria tai liikennesakkoja. M oli kyllä hieman kiukkuisella tuulella koska kaikki ei mennyt aivan putkeen eilen luistelussa. Hänellä on se sama ongelma jonka kanssa monet harrastajat joutuvat kamppailemaan. Aina kun M kaatuu tai muuten epäonistuu niin valmentaja tietenkin näkee sen ja alkaa neuvomaan. Hyvät hetket jäävät huomiotta ja sekös pikkuneitiä ärsyttää. Kaiken lisäksi häntä hieman kyllästyttää kun aina pitää harjoitella samoja juttuja. Kunhan kiukuttelee, sanon minä. Mutta olisi kyllä parasta oppia tekemään toistoja. Sitä se on sitten myöhemminkin. Ja siitä harrastamisessa ja oppimisessa on kyse, toistoista. Onneksi itse rakastan kerta toisensa perään toistaa samoja vanhoja nurkka- ja lattiasarjoja. Jotenkin niistä oppii löytämään aina jotain uutta.

Mutta ehkä se on vielä M:n iässä hieman eriasia. Hän on vielä niin nuori ja malttamaton. Todella malttamaton. En jaksa uskoa kuinka paljon niin pienessä lapsessa on äkäpussin vikaa. Kaikki on tyhmää ja so langweilig. Joskus en tiedä mitä tekisin tuon pikkuriiviön kanssa kun mikään ei tunnu miellyttävän. Aina ei tietenkään tarvitse yrittää miellyttää. Olen pyrkinyt pääsemään irti sellaisesta M:n kanssa koska hän on selvästikin saanut paljon enemmän vapauksia kuin mitä olis tarvinnut. Niin, siis tämähän on vain pelkästään minun mielipiteeni. Tyttö on hieman hemmoteltu piloille, vaikka kyllä siinä M:n tempperamentillakin on hieman osuutta asiaan. Mutta pienellä viekkaalla pelillä siitä selviää helposti, pitää vain hetki kuullostella mistä hän todella pitää. M on kuitenkin loppupeleissä todella helppo voittaa puolelleen kun vain osaa vetää oikeista naruista. Tänään aloin käyttää uutta taktiikkaa jota yläasteaikainen kuvaamataidonopettajammekin käytti. Esitän M:lle millainen hän on kun hän kiukuttelee. Ja siitäkös hänelle riittä iloa ja mikä parasta, samalla hän tajuaa kuinka ärsyttävästi hän käyttäytyy. Hän myöntää kiltisti olleensa täysin höpsö ja unohtaa kiukuttelun, ainakin pariksi tunniksi kunnes R tulee kotiin.

R pyyhälti tänään kotiin jälleen myöhässä aikataulusta kuten normaalistikin joten lähdimme myös M:n kanssa harjoituksiin myöhässä. Kun sitten palasimme sain osakseni valtavan lämpimän halauksen ja hirveän määrän ylistäviä kehuja. Minusta on kuulemma enemmän apua kuin on osattu edes toivoa. Ja jos en voi muuten jäädä tänne seuraavaksi viideksi vuodeksi niin he kuulemma adoptoivat minut.

Täällä tuollaiset kehut ovat piristäviä. Teen monet päivittäiset rutiinit, kuten imuroinnin ja ruuan laiton, jopa pelkästään omaksikin ilokseni. Muutenhan oloni kävisi pitkäveteiseksi. Ei ystäviä, ei harrastamista - vielä.. Jos en pitä itseäni liikkeessä niin alan varmasti kaivata kotia. Onneksi tehtävää riittää. Välillä kyllä iskee sellainen outo pelko etten olekaan sellainen kuin R olisi toivonut. Tai että minua verrataan heidän aikaisempiin aupaireihinsa. Ja tietysti verrataan, sehän on täysin normaalia. Mutta silti paineet olla edes yhtä hyvä kuin aikaisemmat on kova. Pyrin ylisuoritukseen jottei varmasti tulisi mistään mitään sanomista. En ole koskaan ollut koulussa tälläinen joten tunne on sinäänsä outo ja ehkä hieman pelottavakin. Nyt tiedän miltä niistä nuorista tuntuu jotka yrittävät vanhempiensa vuoksi pärjätä mahdollisimman hyvin. Uskon ja toivon kuitenkin vakaasti että pääsen vielä tästä tunteesta eroon kunhan aika kuluu.

On se kumma kun tulen tänne maailman toiselle laidalle niin kylläpä alkaa tulle yhteydenottoja vanhoilta miespuolisilta tuttavilta. Mitä kuuluu? Missäs päin vaikutat? Nämä on näitä joista ei tunnu pääsevän millään eroon vaikka kuinka sanoisi, että anteeksi olen varattu, anteeksi mutta ei kiinnosta. Noin puolen vuoden / vuoden väilein sama juttu. No, minkäs minä sille voin että olen niin haluttava..

Kiitos äidille

Selviydyin. En aiheuttanut kolaria, en naarmuttanut autoa ja mikä parasta - löysin kotiin eksymättä. Loistava suoritus, tiedän. Sain hitusen itseluottamusta lisää ja huomenna kaikki sujuukin varmasti jo rutiinilla.

Tutustuin viime yönä paikallisiin itikoihin. Meistä ei tullut ystäviä. Reagoin niihin paljon voimakkaammin kuin Suomalaisiin, tietenkin. Tämä kutina ei taida lakata millään. Ja puremajäljet ovat valtavia, ei pieniä kuten normaalisti. Olen hätää kärsimässä sillä R:ltä saamani hyttysvoide ei helpota kutinaa kuin vaan muutamaksi tunniksi. Positiivista on se, että löysin kyllä aamulla itikan ja listin sen tietenkin saman tien. Toivottavasti niitä ei ole enempää huoneessani.

Jo myönsi tänään, että eilisestä venyttelytuokiosta oli apua. Hänellä ei koskenut yhtään jalkoihin tänään liikuntatunnilla ja aamulla herätessä edes niskat eivät olleet jumissa. Ja ihme ja kumma, hän halusi venytellä tänäänkin. Kannustin häntä tietenkin ajatuksella siitä miten hän voi sitten nauraa Ja:lle kun tämä yrittää venytellä. Kyllä tämä tästä. Huomenna voitan varmasti pojat puolelleni sillä ruokana on pizzaa. Kaksi pellillistä. Tavoitteena olisi, että seuraavallekin päivälle riittäisi mutta saa nähdä. Minä itsekin nimittäin kaipaan jo pizzaa niin, että saatan syödä oikein urakalla. Himoitsen päivittäin Ja:n syntymäpäiviltä yli jäänyttä pakastepizzaa joka lojuu houkuttelevan näköisenä pakkasessa. Minun on jo monta kertaa tehnyt mieli paistaa se pakastekalan sijaan ja syödä ennen kuin kukaan tulee kotiin. Missähän vaiheessa alan kaivata hampurilaisia. McFeast maistuisi kyllä varmasti suorastaan taivaalliselta. Näin perso minä olen roskaruualle. Saatikka sitten karkille. Yritän keksiä keinoa miten voisin mennä kauppaan ostamaan itselleni karkkia. En tietenkään halua pyytää sitä R:ltä tai A:lta kun he käyvät kaupassa. He ostavat vain suklaata ja suolapähkinöitä. En jaksaisi syödä enää yhtään suklaata, se on niin makeaa. Hedelmäkarkkeja kiitos! Söin jo nimittäin loppuun Suomesta mukanani tuoman varaston..

Siivosin tänään keittön. Aloitin jo pari päivää aikaisemmin siivoamalla muutaman laatikon ja jatkoin sitten tänään loppuun. Siis kuinka ihmisen keittiö voi olla sellaisessa kunnossa?! Sain varmaan järkytyskohtauksen niistä kaikista ötököistä mitä laatikosta kömpi esille. Kaikki tavarat ihmeellisessä järjestyksessä ja esimerkiksi vanhoja jauhoja jostain 1900-luvulta. Kauhistelin Jo:llekin keittiön kuntoa ja häntä vain nauratti. Kenelläkään ei kuulemma ole aikaa saatikka sitten kiinnostusta siivota keittiön kaappeja säännöllisesti. Otan sen siis tehtäväkseni, en nimittäin halua, että minun ruokailivälineeni ovat samassa laatikossa pienten, lentävien ötököiden kodin kanssa. Käytin koko päivän laatikostojen siivoamiseen ja heti kun A ja R palasivat töistä, he sotkivat minun hienoksi siivoamat laatikot uusilla ruokatarvikkeilla koska eivät viitsineet edes tutkia minne olin sijoittanut makaroonit, jauhot, riisit jne. Kyllä R minun työtäni kehui, mutta koko päivän työ vain tuntui menevän hukkaan kun kukaan ei vaivautunut todella miettimään mitä olin itseasiassa tehnyt. Ehkä olen sittenkin oppinut jotain äidiltäni. Siisteyttä.

Edistysaskelia

Tunnen itseni maajussiksi kun käyn koiran kanssa lenkillä. Peltoja joka puolella, hevostalleja.. Minunhan piti tulla suurkaupunkiin. Toisaalta taas kaikki tuntuu suuremmalta kuin Suomessa. Talot,kadut ja jopa puut. Joka puolella on valtavasti liikennettä ja moottoriteitä. Edessäni on mielettömät shopailumahdollisuudet ja minä höpsö makaan kotona takapihalla ottamassa aurinkoa ja leikkimässä koiran kanssa. Minusta on siis hyvää vauhtia tulossa koiraihminen. Mutta en enää voi sille minkään. Koira on seurassani kaiken aikaa. Ehkä senkin takia, että olen käytännöllisestikatsoen ainoa joka jaksaa leikkiä sen kanssa päivittäin.

Koin tänään kauhunhetkiä kun poljimme yhdessä R:n kanssa katsomaan Jo:n jalkapallopeliä. Jo ei tosin itse voi pelata koska on loukkaantunut, mutta hän toimi linjatuomarina..tai jotain sinnepäin. Mistä minä tiedän kun minä seuraan peliä enkä tuomareita. Paitsi tänään, kun Jo oli niin hauska ilmestys kentän laidalla. Häntä selvästi todella harmitti kun ei päässyt pelaamaan. Minun veljeni olisi sen sijaan vain nauranut, miten tyhmät juoksevat pallon perässä. No, mutta vaikka minulla olikin oikein hauskaa paikanpäällä kentällä niin itse matka oli aivan kammottava. Sain lainata R:n pyörää, joka oli tietenkin minulle aivan liian iso. Ja kaiken lisäksi se oli sellainen malli, jollaisella en ole koskaan aikaisemmin ajanut. En osannut vaihtaa vaihteita ja käsijarruilla jarruttaminen pelotti. Jalkajarrujahan ei tässä mallissa tietenkään voinut olla. Olin hätää kärsimässä kun lähestulkoon koko menomatka oli pelkkää ylämäkeä. En ylettynyt polkimille lähestulkoon ollenkaan, joten minun piti aina kurkottaa varpaillani, jotta sain varmasti polkaistuksi. En olisi millään voinut polkea tuota yli 10km matkaa seisaaltaan, siis yhteen suuntaan. Joten kärsin tuskista kun pohkeeni alkoivat krampata ja perseeseeni sattui kovalla satulalla puolelta toiselle keikkuminen. Pääti mielessäni unohtaa kokonaan ajatuksen keskustaan ajamisesta. Kiitos, mutta ei kiitos. Ehkä sitten, jos saan edes hieman minulle paremmin sopivamman pyörän, mutta muuten en enää ikinä polje sillä pyörällä kilometriäkään! Ja tämä on lupaus. Jos voisin, niin käskisin vanhempieni lähettää minulle Suomesta oma pyöräni. Sillä voi sentään ajaa ilman suurempia tuskia. Minun kai vain täytynee totutella käyttämään bussia ja metroa kun haluan päästä jonnekin.

Ruokailun jälkeen lähdimme jo toistamiseen R:n kanssa pitkälle lenkille koiran kanssa. Ja hyvänen aika, minä luulin ettei se lenkki loppuisi ikinä. Kierretään tuo pelto, ja vielä tuo ja tuo ja tuo.. Kävelylenkkimme kesti kaksi ja puolituntia. Eli tarpeeksi liikuntaa tälle päivälle. Johan sitä ehdittiinkin eilen jo hieman levähtää. Tosin tänään jopa Jo liittyi minun ja R:n seuraan venyttelemään kun saavuimme lenkiltä. A kysyi minulta muutama päivä sitten, että jos voisin opettaa Jo:ta hieman venyttelemään kun heidän jalkapallojoukkueessaan sellaiseen ei oikein panosteta. Enkä minä sitten viitsinyt ruveta selittelemään, että yritä itse saada 15 vuotias poika venyttelemään. Ja kuin ihmeen kaupalla sain Jo:n tänään istumaan kanssani olohuoneen lattialle. Ehkä hän siinä samalla myös ymmärsi etten ole tullut tänne vahtaamaan hänen tekosiaan. En minä nyt ihan jokaisesta likapyykistä lattialla ole R:lle raportoinut. Ehkä joka toisesta vain. Hän jopa puhui minulle kokonaisia lauseita, siis sellaisia missä on monta sanaa. Jo kun on viettänyt muutamat viimepäivät kotonaollessaan vain omassa huoneessaan - lukkojen takana. A on päättänyt, että Jo pelaa liikaa Counter Strikea ja että tietokoneella istumista on rajoitettava. Yhdessä R:n kanssa pojat tekivät tänään koiranulkoiluttamista varten vuorolistan. Minun nimeäni ei tietenkään laitettu listaan. Se ei kuulemma ole minulta vaadittava tehtävä, kun en ole ollut täällä sitä koiraa kinuamassa. Kävisin kuitenkin oikein mielelläni edes silloin tällöin koiran kanssa ulkona. Varsinkin nyt kun olen tottunut tekemään sen joka päivä.

Huomenna koittaa sitten se suuri päivä kun lähden M:n kanssa kahdestaa luisteluharjoituksiin. Tiedän kyllä osaavani reitin, mutta jostakin syystä pelkään silti jotain tapahtuvan. Mitä jos ajan vahingossa jonkin tärkeän risteyksen ohi? Mitä jos on ruuhka enkä pääse vaihtamaan oikealle kaistalle? Mitä jos aiheutan onnettomuuden? Kolarin? Tai saan valtavat ylinopeussakot? Mahdollisuuksia on monia, pitää vain ajatella, että se kaikki mitä täällä voi tapahtua, olisi yhtä hyvin voinut tapahtua myös Suomessa. Kunhan vain muistan varmistaa, että M:lläkin on varmasti turvavyö kiinni niin mitään hätää ei voi olla.

Ikäväni ystäviin helpotti hieman tänään, ainakin hetkellisesti. Viihdyn kyllä tässä perheessä paremmin kuin olin osannut toivoakaan. Aivan hömppää kaikki kauhutarinat aupairina olosta. Ne ovat vain satunnaisia tapauksia. Uskon ainakin niin.. Olen ollut täällä vasta kaksi viikkoa. Vasta kaksi! Miten pitkä tästä vuodesta tuleekaan. Pitkä aika ikävöidä. Vaikka enhän minä tullut tänne ikävöimään. Tulin oppimaan uusia asioita. Ja mitä olenkaan oppinut? No, ruuanlaitosta on tullut valtava intohimo. Keräämme yhdessä R:n kanssa minulle keittokirjaa. Lisäksi olen oppinut sopeutumaan koirankarvoihin, ainakin osittain. En enää saa ällötyskohtausta kun koira loikkaa syliini. Tiedän ettei tätä usko kukaan, mutta odottakaapa vaan kun näette minusta kuvan koiraa paijaamassa.. Olen myös rohkaistunut käyttämään enemmän englantia ja ehkä hitusen luottamaan saksankielen taitoihini. Tänään kskustelin naapureiden kanssa saksaksi. Ulkopuolisten kanssa se on helpompaa mutta jotenkin tämän perheen kesken en vielä oiken uskalla avata suutani. Paitsi A:lle jolle kaikki pitää vielä varmuuden vuoksi huutaa, jotta hän varmasti kuulee.

Likapyykkiä

Odotan automaattisesti viikonloppua vaikka tiedänkin ettei se tarkoita varsinaista lomailua. Tänään minun piti päästä shoppailemaan toisen suomalaisen aupairin kanssa, mutta matkaan tuli mutkia kun en saanutkaan vielä bussi/junakorttiani. Hieman ärsyttävää kun olin jo ehtinyt odottaa 'vapautta'. Pieni tuulettuminen todella tekisi hyvää. Ja koska siitä ei sitten tullut mitään niin rankaisin itseäni pysyttelemällä kotipiirissä koko päivän. Poistuin kotoa vain puoleksitoista tunniksi koiran kanssa lenkille. Lenkki oli kyllä kieltämättä hyvin antoisa. Pääsin tutustumaan paikallisiin hevoskilpailuihin ja näin jäniksen, siilin ja kannibaalietanoiden lisäksi ketun. Varsinainen luontoelämys.

Päivä on ollut mitä kaunein. Tiedän, että Suomessa on sadellut joten auringon paiste täysin pilvettömältä taivaalta on tuntunut normaalia erikoisemmalta. Ehkä siihen vaikuttaa sekin, että tuloni jälkeen olen jo saanut lähes päivittäin nauttia virkistävästä vesisateesta. No, me tietenkin otimme ilon irti lämpimästä ilmasta ja grillasimme vartaita takapihalla. Minä jopa söin sieniä mitä olen tehnyt viimeksi herra ties milloin. En kyllä suostu myöntämään, että olisin tehnyt sen kovinkaan mielelläni, saatikka sitten suorastaan pitänyt niistä, mutta ajattelin vain olla vieraskorea. Perheen isä ei tosin ole käsittänyt vielä sitä etten ahda itseeni aivan niin paljon ruokaa kuin ehkä muut perheen jäsenet. Mutta ehkä hänkin ajan kanssa tajuaa ettei tapanani ole ottaa yli viittä kertaa santsilautasta..

En olekaan tajunnut miten hankalia puperteetti-iässä olevat nuoret saattavat olla. Jo on alkanut oikutella oikein toden teolla. En tiedä johtuuko se minun tulostani vai onko hän ollut sellainen jo pidemmän aikaa. Tuntuu hassulta ajatella, että veljeni on täysin saman ikäinen mutta ei siltikään kättäydy läheskään niin kuten hän tekee. Mikä onkin toisaalta suuri onni. Täällä Jo:n lattialla lojuvista kalsareista ja muistakin likaisista vaatteista on tullut minulle arkipäivää. Aamuisin herätessäni törmään hänen edellisen iltansa treenivaatteisiin suoraan yläkerran käytävässä, aivan oveni ulkopuolella. Sen jälkeen löydän edellisen päivän kouluvaatteet kylpyhuoneen lattialta ja kun olen kiltisti viemässä tuota vaatemyttyä Jo:n huoneeseen kohtaan valtavan määrän lattialle viskeltyjä vaatteita jotka eivät ole jostain kumman syystä kelvanneen sinä aamuna kouluun pantavaksi. Ja minä kun luulin, että minun vaatteeni ovat koko ajan hujanhajan.

Tänään tuli yllättäen se tunne jota olen jo ehkä hieman odottanutkin. Tajusin todella olevani täällä. Kävellessäni koiran kanssa mäellä ja ketsellessani puiden takaa pilkottavaa kaupunkia tunsin pienen hyvän olon kumpuavan sisältäni. Minä todella tein sen. Pääsin tänne saakka. Minulla oli nimittäin koko ajan pieni epäilys siitä etten ehkä selviäisikään tänne saakka. Mitä jos en uskaltaisikaan lähteä? Mitä jos todellisuudessa haluaisikaan lähteä? Entä jos saisinkin jostain Suomesta hyviä töitä tai pääsisinkin opiskelemaan? Tai entä jos en muka löytäisikään mieleistäni perhettä ja sillä verukkeella jättäisin koko matkan kokematta? En tiedä kuinka paljon kaikki muut epäilivät lähtöäni. Perheeni, ystäväni. Herra M lähinnä vain toivoi etten lähtisi. Olen auttamattoman ylpeä itsestäni. Voin nyt myöntää sen suoraan - en olisi ikinä uskonut todella lähteväni. Haaveilin siitä paljon. Halusinkin jopa, mutta en olisi ikinä uskonut todella toteuttavani sitä. Ja miksi en? Koska täysin samalla tavalla minä puhuin nuorempana haluavani kielikurssille. Englantiin, Australiaan.. Enkä tietenkään ikinä lähtenyt. Tietenkin osasyynä oli kalliit hinnat ja pelkoni oppitunneista, joista en uskonut selviytyväni. Pelkäsin lähteä. En ollut valmis sellaiseen kokemukseen.

Olympiatoivo

Kaksi viikkoa.

Kuinka nopeasti aika onkaan kulunut, vaikka toisaalta olen kotiutunut jo niin hyvin, tuntuu kuin olisin ollut täällä jo ikuisuuden.

Tänään piti olla ensimmäinen päivä kun menen pikuneidin kanssa kahdestaan luisteluharjoituksiin, mutta eräiden avainselkkauksien takia lähdimmekin mummin kyydissä. Mummi on hiema pelottava tapaus. Hurjat mustat kajaalit silmissä ja noita-akkaa muistuttava nauru. Mutta ensimmäistä kertaa täällä oloni aikana aloin höpötellä ihan ilman erillisiä kysymyksiä. Ei siihen tarvittukaan kuin vaan pari viikkoa. Pojille en kuitenkaan ala vielä saksaa mölöttämään, epävarmuus on ainakin vielä siltä osin tallella.

Mummi on aikaisemmin vienyt pikkuneidin luisteluun, siis silloin kun en ollut vielä tullut. Nyt hän hämmästeli kuinka paljon M:n luistelu on kehittynyt muutamassa viikossa. Ja kyllä minäkin olen jo nähnyt kehitystä. Mutta M:llä onkin neljät harjoitukset viikossa ja pian harjoituskerrat kasvavat kuuteen kun luistelun lisäksi tulee balettitunti ja voimaharjoittelu. Koko ajan pitää olla muistuttamassa itselleen, että M on vasta kuusi vuotias. Mutta sellaista se on Olympiavalmennuksessa. Toiset M:n ryhmässä ovat kuitenkin jo seitsemän, yksi jopa kahdeksan. Tuntuu hassulta ajatella, että niin pienet on erikseen laitettu johonkin Olympiavalmennukseen, mutta niin se vain menee. Jo pienten aloittelijoiden ryhmistä valikoidaan niitä, joilla uskotaan olevan kykyjä. Siellä ne sitten kiitävät kaiken ikäiset, Saksan tulevat Olympiatoivot, jäällä ja minä istun pöllämystyneenä katsomossa kun M harjoittelee jo ties mitä piruetteja ja hyppyjä.

Kaiken huipuksi kaikki jäällä olijat ovat pukeutuneet kuin esitystilanteeseen. Äidit ovat vääntäneet mitä hienoimpia nutturaviritelmiä ja kaupasta on ostettu paljetein koristellut luistelumekot. Jopa aivan pienimmillä on puvut ja niihin sointuvat säärystimet,hiuslenkit ja käsineet. Välineurheilua huipussaan. Siellä ne rimpsuhelmat sitten hulmuavat ja klitteri kiiltää kun vain hieman vaahtosammutinta isommat jääprinsessat kiitävät katsomon ohitse. Minä perinteisen harrastuksen-kuuluu-olla-ennen-kaikkea-hauskaa-ajatuksen kannattajana yritän pitää kieleni kurissa. Eniten minua säälittää eräs selvästi todella lahjakas tyttö, joka on erään miesvalmentajan yksityivalmennuksessa. Aina kun hän kaatuu hyppyjä harjoitellessan niin kasvoista näkee kuinka sattuu ja itkettää, mutta ei auta kun pitää treenata. Valmentaja karjuu kentän laidalta, että uudestaan vaan. Tyttö nousee ylös, pyyhkii kyyneliiän, ottaa vauhtia ja yrittää uudelleen, niin kauan kunnes onnistuu. Kun mainitsin asiasta R:lle niin hän sanoikin kuulleensa, ettei tuon kyseisen valmentajan valmennettavaksi kannata mennä. Onneksi minulla ei ole koskaan ollut syytä itkeä harjoituksissa.

Pojat ovat alkaneet puhua minulle suomea. Tai Ja lähinnä. Jo nyt ei paljon minun kanssani vaivaudu keskustelemaan. Tosin ei Ja sano kuin muutamia lyhyitä lauseita kerrallaan, mutta onhan sekin jo alku. Ja hyvin hän jo puhuukin! Ei mitää kielioppivirheitä, ääntäminen vain teettää vaikeuksia. Yritän hirveästi rohkaista heitä molempia kayttämään suomea kun kerran osaavat sitä. Kieroilijat, ovat antaneet kaikkien ymmärtää etteivät osaa koko kieltä. No, totuus on paljastunut. Ehkä jossain vaiheessa pääsemme tilanteeseen, jolloin minä puhun heille saksaa ja he vastaavat suomeksi. Tai sitten tämä on vain jokin toimintasuunnitelma, jotta minä rohkaistuisin puhumaan saksaa. Jospa he ovat jo kyllästyneet englanninkielen sanojen muistelemiseen? No, niin tai näin, ymmärrän hyvin koska heillä on selvästi hieman suppea englannin sanavarasto, eikä ihmekään kun jokaikinen tv-ohjelma on pilattu dubauksella! ..Mutta eniten minua ehkä harmittaa kuitenkin se, kun Jo ei puhu eikä pukahda minulle mitään ellei ole pakko. Joko hän pakenee omaan huoneeseensa kun tulen paikalle tai sitten hän jatkaa kanavasurffailua välittämättä pätkääkään mitä höpöttelen. Ja R kun sanoi, että Jo on pojista se puheliaampi. No, ehkä ei vieraiden tyttöjen seurassa. Tai sitten olen vain jokin kaksipäinen hirviö Suomesta kenen kanssa ei ole kiva jutella.

Tänään sain todisteen siitä, ettei ole kivaa jos joku tuijottaa sinua kun olet suihkussa. Olin tapani mukaan pahaa aavistamattomana pesemässä hiuksiani kun kesken shamppoon poishuuhtelun huomasin koiran tuijottavan minua lasin läpi. Olin kai jättänyt oven jotenkin huonosti kiinni ja kun se oli kyllästynyt odottamaan minua, se oli päättänyt tallustella sisään kylpyhuoneeseen. Huomenna pitänee laittaa ovi lukkoon. Sillä vaikka kyseessä olikin vain koira, niin en kuitenkaan ole omasta mielestäni hehkeimmilläni suihkussa. Enkä todellakaan halua yhtään ketää ulkopuolista, en sen enempää koiraa kuin ihmistäkään minua töllistelemään.

Jännittävää kuinka nopeasti päivärytmini on vakiintunut. Herään aamuisin yhdeksältä, peseydyn, syön ehkä aamiaista, avaan verhot ja tuuletan koko talon. Imuroin olohuoneen, keittiön ja eteisen, erityisesti matot. Sitten pyyhin kaikki rappuset, lakaisen yläkerrantasanteen. Tyhjennän tiskikoneen ja alan valmistamaan ruokaa. Jätän ruuan valmistumaan kun käyn hakemassa pikkuneidin koulusta. Tarkistan, että kaikkialla on yleisesti ottaen puhdasta. Syön M:n kanssa jonka jälkeen lähdemme luisteluharjoituksiin. On myös tärkeää varmistaa, että M muistaa varmasti tehdä kaikki läksynsä ja ettei hän vaan hiivi salaa alakertaan katsomaan tv:tä.

Lempipuuhakseni on muodostunut ruuanlaitto. Ja vaikka itse sanonkin niin olen siinä jo kohtalaisen hyvä. Mieleni tekisi aina syödä suoraan pannulta tai kattilasta. Olen kuin aasi joka syö kuormasta.

Elämän pieniä iloja

Selvisin hengissä sukulaisista. On rankkaa yrittää keskustella kun ainoat sanat mitkä tulevat mieleen on "Ja" tai "Nein". Sitä sitten vaan nyökytellään ja yritetään tehdä mahdollisimman selkeäksi se, että ymmärrän kyllä mitä minulle kerrotaan vaikka en osaakaan sanoa mitään häikäisevän fiksua. Kerran päivässä tulee vastaan jokin sanonta jota en ymmärrä. Silloin vaan käännytään epätoivoisena R:n puoleen ja toivotaan apua. Kun en kuitenkaan viitsi kantaa sanakirjaa mukanani kaikkialle. Miltä se näyttäisikään jos alkaisin jokatoista sanaa etsimään kirjasta. "Warte einen Moment,bitte.."

Mutta sukulaisiin on nyt sitten tutustuttu enkä tainnut edes nolata itseäni kovinkaan pahasti. Olin vain se pieni ujo suomalaistyttö jollaisena ei varmaan kukaan suomalainen ole minua vielä nähnyt. Todellisuudessa olen kyllä hirmuisen ujo. Varsinkin vieraiden ihmisten seurassa valitsen hyvin tarkkaan asiat jotka haluan kertoa ja jotka jätän kokonaan sanomatta. Jopa R on huomannut tuon piirteen minussa. Sain asiasta palautetta eräänä iltana kun istuin katsomassa tv:tä. Minusta kuulemma toisinaan näkee hyvinkin selvästi kuinka muutan tapaani puhua erilaisten ihmisten seurassa. Uskon, että tuo piirre vain korostuu täällä ollessani koska ainoat keskustelukumppanini ovat uuden perheeni jäsenet. Päivät vierivät eteenpäin ja ainoat joiden kanssa todella keskustelen on pikkuneiti ja R. Ja jo näin hieman pidemmän ajan kuluttua se alkaa hieman tympiä. Enhän minä voi todellisia ajatuksiani jakaa aikuisen kanssa sen enempää kuin pikkutytönkään. Varsinkin kaksi viimepäivää ovat olleen minulle rankimmat tähän saakka. Kun kaikilla näyttää olevan niin hauskaa, keskustelu pulppuaa ja minä ymmärrän vain sanan sieltä ja toisen täältä. Ja ja Li ovat kuin kaksi pientä kyyhkyläistä jotka velmuavat suihkussa aina puolituntia kerrallaan. Ja minä istun huoneessani ja ikävöin ystäviäni. En kotia, en vanhempia. Ystäviä. Jotakuta jolle voin kertoa miten hyvää kaupasta löytämäni sitruunakakkujugurtti on, kuinka paljon ärsyttää kun ihanat Simpson-äänet on pilattu paskalla dubbauksella. Kaipaan hirveästi kotikylän juoruilua. Mitä se on tehnyt, kenen kanssa ollut, missä puskassa maannut. Kuinka joku itki kun sai huonon numeron kokeesta, kuinka hyviä paniineja jostain kahvilasta saa.

En missään tapauksessa lähtisi täältä. En mistään hinnasta jättäisi tätä kesken. Mutta kaipaan vain ystäviäni. Ihmisiä, joita olen tavannut viimeisen kolmen lukiovuoden aikana joka päivä. Koulussa, kotimatkalla, treeneissä. Minulla on aina ollut paljon ystäviä ja olen suorastaan shokissa kun yht' äkkiä ei olekaan ketään jonka sydänsuruja kuunnella, jonka kanssa parantaa maailmaa valittamalla kauppojen surkeista vaatevalikoimista.

Ja pelasti tänään päiväni toivottamalla minulle suomeksi hyvää yötä. Niin pieni teko ja silti tulin valtavan onnelliseksi. Niin pieni minun maailmani täällä on.

Vaikka tuli maailman pienuus todistettua eräällä toisellakin tavalla. R:n sisko kävi myöskin perheineen juhlimassa Ja:n syntymäpäivää. Ja kun tuli puhetta harrastuksestani niin hän muistikin, että eräs sukulaisperheen tyttö varmaankin tanssii opistolla kuten minäkin olen jo vuosia tehnyt. No, kaverinihan se tietenkin on. Pienessä piirissä kaikki tuntevat toisensa, mutta minä olen sentään täällä kaukana jossain. Olen ollut S:n kanssa samoilla tanssitunneilla jo usean vuoden ajan ja siitähän se ilo vasta syntyi. Tämä tavallaan toditaa myös mottoni täysin päteväksi.

"Ei ole olemassa vieraita, on vain ystäviä joita ei ole vielä tavannut."

Uutisia maailmalta

En muista enää yhtään kuinka juhlin 17v. syntymäpäivääni. Siis ei mitään muistikuvaa.. Juhlinkohan ollenkaan vai minkäs takia se muisti on mennyt.. No, Ja:n syntymäpäivät tulen varmasti muistamaan koko elämäni. Kuinka voisin unohtaa tätä valtavaa meteliä joka lähtee noin kymmenestä nuoresta miehenalusta kun ne pelleilevät tanssimaton kanssa. Ihailen pikkuneidin unenlahjoja. Kuinka kukaan pystyy nukkumaan tässä metelissä? Milloin musiikkina pauhaa metalli, milloin hiphop. No, nuorena sitä on energiaa ja jaksaa vaikka mitä. Minähän olenkin siis jo niin vanha etten jaksa enää mitään.

Tämä viikko on jotenkin ollut erityisen rankka. En ole saanut kunnolla nukuttua ja aamulla pitää herätä hirmuisen aikaisin valmistamaan ruokaa tai siivoamaan. Päivittäisiin töihini kuuluu imurointi ja rappusten pyyhkiminen koirankarvoista. Hermostuttaa kun pitää raahata imuria aina alimmasta kerroksesta ylimpään saakka. Kaikkia huoneita ei tietenkään tarvitse imuroida päivittäin, koska koira ei saa oleskella makuuhuoneissa, mutta kyllä minun huoneeni ainakin täyttyy jo kahdessa päivässä karvoista. Tai sitten huomaan ne vain herkemmin kuin muut. Mutta toisaalta, koska minulla ei ole huoneessani mattoa, niin ehkä ne koirankarvat sitten hieman lämmittävät jalkojen alla.

Siis minustahan on tullut jo melkein koiraihminen. Tai jos nyt ei kuitenkaan. En vieläkään siedä sitä hajua ja joka paikasta tursuavia karvoja. Mutta minulle on edistyksellistä, että jaksan päivittäin käyttää sitä lenkillä ja iltaisin leikkiä sen kanssa takapihalla. Tämä on tietenkin osa tarkkaan harkittua suunnitelmaani. Koira kun on ottanut tavakseen seurata minua ympäri taloa. Mutta jos olen kunnon lenkillä ja leikkimisellä väsyttänyt sen niin saan kävellä aivan rauhassa kun se lepäilee alakerrassa omassa korissaan.

Ajelin tänään ensimmäistä kertaa itsekseni autolla. Tai no, ilman aikuisen läsnäoloa. Tänään oli vasta neljäs kerta kun ajoin ja kaikki tuntuu vieläkin hirmuisen oudolta. Onneks auto ei ole temppuillut, tai siis olen saanut pidettyä sen hallinnassa. Pelkään vain ajavani ajatuksissani ylinopeutta kun on paljon helpompi ajaa muun liikenteen mukana. Mutta kun en viitsisi ottaa mitään ylinopeus sakkoja. R on saanut jo kolmet sakot vähän ajan sisällä. Täällä onkin kuulemma tehostettu huomattavasti liikenteen valvontaa ja siksi yritänkin hillitä kaasujalkaani. Tuntuu vain niin hullulta kun täällä suurin osa nopeusrajoituksista on 30 tai 50 km/h. Ja sitten jos saa ajaa kovempaa niin pompataankin heti 70 km/h. Mutta paikalliset tuntuvat ajavan 50 rajoituksessakin ainakin sitä 70. On se kivaa sitten maksella sakkoja.

Huomenna olisi sitten sukulaisten ja varsinkin isovanhempien tapaaminen edessä. Muuten ei kyllä pelota, mutta kun en edelleenkään saa suustani yhtään järkevää saksankielistä lausetta. Nytkin joudun vain hymyilemään tyhmän näköisenä kaikille naapureille, kun vaikka ymmärränkin lähes poikkeuksetta kaiken niin en osaa vastata yhtikäs mitään.

Tänään hioin ostostaitojani lähikioskissa kun pikkuneidillä oli vieras toisesta suomenkielisestä perheestä. Lapset halusivat ostaa pienet leikkitupakka-askit jotka sisälsivät tupakalta näyttäviä purukumeja. Puhaltamalla niistä sai aikaiseksi jopa pienen "savupilven". Mietin hiljaa mielessäni, että millaisen kuvan tälläiset "makeiset" antavat lapsille tupakoimisesta. Eihän tupakoiminen oikeasti ole mitään mukavaa, hauskaa, terveellistä ja hyvän makuista puuhaa. Eihän? Näin me vain opetamme lapsillemme jo pienestä pitäen tupakoimisen ihanuuden. Kuka sortuu myöhemmin, se jää nähtäväksi.

Koin pientä ilonaihetta kun pikkuneiti nimitti minua äidikseen. Kyllä minä jo tiesinkin, että hän on minuun kiintynyt, mutta en ollut odottanut ihan tälläistä. No, olipahan ainakin todella helppo ja kivuton synnytys. Ja suoraan vauva- ja vaippa-ajan ohitse.

Pieni ikävä vihlaisi sydäntäni kun näin uutisissa pätkiä kotikaupungistani. Tuttujen katujen näkeminen, varsinkin tanssiopiston läheisyydestä tai hieman erikoisiakin muistoja nousemaan pintaan. Kyllä perheen nuoret kiinnostuivat töllistelemään miltä se minun kotikaupunkini nyt sitten näyttää mutta minulta meni kyllä uutiset aivan ohitse kun pysähdyin miettimään näkemääni. Täytynee katsoa uutiset myös huomenna.