Elämän pieniä iloja

Selvisin hengissä sukulaisista. On rankkaa yrittää keskustella kun ainoat sanat mitkä tulevat mieleen on "Ja" tai "Nein". Sitä sitten vaan nyökytellään ja yritetään tehdä mahdollisimman selkeäksi se, että ymmärrän kyllä mitä minulle kerrotaan vaikka en osaakaan sanoa mitään häikäisevän fiksua. Kerran päivässä tulee vastaan jokin sanonta jota en ymmärrä. Silloin vaan käännytään epätoivoisena R:n puoleen ja toivotaan apua. Kun en kuitenkaan viitsi kantaa sanakirjaa mukanani kaikkialle. Miltä se näyttäisikään jos alkaisin jokatoista sanaa etsimään kirjasta. "Warte einen Moment,bitte.."

Mutta sukulaisiin on nyt sitten tutustuttu enkä tainnut edes nolata itseäni kovinkaan pahasti. Olin vain se pieni ujo suomalaistyttö jollaisena ei varmaan kukaan suomalainen ole minua vielä nähnyt. Todellisuudessa olen kyllä hirmuisen ujo. Varsinkin vieraiden ihmisten seurassa valitsen hyvin tarkkaan asiat jotka haluan kertoa ja jotka jätän kokonaan sanomatta. Jopa R on huomannut tuon piirteen minussa. Sain asiasta palautetta eräänä iltana kun istuin katsomassa tv:tä. Minusta kuulemma toisinaan näkee hyvinkin selvästi kuinka muutan tapaani puhua erilaisten ihmisten seurassa. Uskon, että tuo piirre vain korostuu täällä ollessani koska ainoat keskustelukumppanini ovat uuden perheeni jäsenet. Päivät vierivät eteenpäin ja ainoat joiden kanssa todella keskustelen on pikkuneiti ja R. Ja jo näin hieman pidemmän ajan kuluttua se alkaa hieman tympiä. Enhän minä voi todellisia ajatuksiani jakaa aikuisen kanssa sen enempää kuin pikkutytönkään. Varsinkin kaksi viimepäivää ovat olleen minulle rankimmat tähän saakka. Kun kaikilla näyttää olevan niin hauskaa, keskustelu pulppuaa ja minä ymmärrän vain sanan sieltä ja toisen täältä. Ja ja Li ovat kuin kaksi pientä kyyhkyläistä jotka velmuavat suihkussa aina puolituntia kerrallaan. Ja minä istun huoneessani ja ikävöin ystäviäni. En kotia, en vanhempia. Ystäviä. Jotakuta jolle voin kertoa miten hyvää kaupasta löytämäni sitruunakakkujugurtti on, kuinka paljon ärsyttää kun ihanat Simpson-äänet on pilattu paskalla dubbauksella. Kaipaan hirveästi kotikylän juoruilua. Mitä se on tehnyt, kenen kanssa ollut, missä puskassa maannut. Kuinka joku itki kun sai huonon numeron kokeesta, kuinka hyviä paniineja jostain kahvilasta saa.

En missään tapauksessa lähtisi täältä. En mistään hinnasta jättäisi tätä kesken. Mutta kaipaan vain ystäviäni. Ihmisiä, joita olen tavannut viimeisen kolmen lukiovuoden aikana joka päivä. Koulussa, kotimatkalla, treeneissä. Minulla on aina ollut paljon ystäviä ja olen suorastaan shokissa kun yht' äkkiä ei olekaan ketään jonka sydänsuruja kuunnella, jonka kanssa parantaa maailmaa valittamalla kauppojen surkeista vaatevalikoimista.

Ja pelasti tänään päiväni toivottamalla minulle suomeksi hyvää yötä. Niin pieni teko ja silti tulin valtavan onnelliseksi. Niin pieni minun maailmani täällä on.

Vaikka tuli maailman pienuus todistettua eräällä toisellakin tavalla. R:n sisko kävi myöskin perheineen juhlimassa Ja:n syntymäpäivää. Ja kun tuli puhetta harrastuksestani niin hän muistikin, että eräs sukulaisperheen tyttö varmaankin tanssii opistolla kuten minäkin olen jo vuosia tehnyt. No, kaverinihan se tietenkin on. Pienessä piirissä kaikki tuntevat toisensa, mutta minä olen sentään täällä kaukana jossain. Olen ollut S:n kanssa samoilla tanssitunneilla jo usean vuoden ajan ja siitähän se ilo vasta syntyi. Tämä tavallaan toditaa myös mottoni täysin päteväksi.

"Ei ole olemassa vieraita, on vain ystäviä joita ei ole vielä tavannut."