Harkitsen vielä sitä oman koiran hankintaa

Nyt se kauan odotettu M:n syntymäpäivä koitti. Sydämen muotoisia ilmapalloja, rutattuja lahjapapereita ja jälleen uusi pattereilla toimiva pehmoeläin.

Neidillä oli huono päivä kun hän tuli koulusta. Hän itkeätihrusti olevansa muita hitaampi läksyissä ja ettei halua lähteä luisteluun. Oli kuulemma itkenyt aamullakin. Istutin M:n olohuoneeseen tekemään läksyjä Ja:n kanssa ja aluksi miinuslaskut menivätkin ihan hyvin kunnes M:n hermot taas pettivät. Hänellä ei ole yhtään kärsivällisyyttä enkä enää tiedä miten saisin hänet sitä oppimaan. Kun itkusta ei sitten tullut loppua niin menin M:n lähelle, käskin laskea kynät pois käsistä ja kiivetä minun syliin. Se tuntuu usein olevan ainut mikä auttaa - läheisyys. Varmaan se tunne, että joku välittää. Ja katseli ihmeissään vierestä kun rauhottelin M:a ja hetken päästä tyttö jatkoi taas rauhoittuneena läksyjen pakertamista. Minua vaan niin harmittaa kun toisella on syntymäpäivä, yksi vuoden tärkeimmistä päivistä lapsille, ja sitten koko päivä tuntuu olevan katastrofi. Olen hirveän kiintynyt tuohon pikkuiseen äkäpussiin. Jos se olenkin minä, joka kokee tuskia kun eron aika koittaa.

Kuitenkin tässä vaiheessa täytynee myöntää, että koko päivä oli hieman kaaottinen. Koira karkasi taas. Tai onhan se useinkin juossut ovesta ulos tuohon kotikadulle, mutta tämä oli nyt toinen kerta tällä viikolla kun se juoksi kauemmas. Naapurin pihalle (ja naapurin rouva tottakai pelkää kuollakseen koiria), isolle tielle ja ties missä se ehtikään juoksennella ennen kuin sain sen kiinni. Yleensä jompi kumpi pojista lähtee jahtaamaan koiraa, mutta koska minä olin ainoana alakerras R:n kanssa niin minut laitettiin asialle. R avasi oven tuttavalleen ja ennen kuin hän ehti tehdä mitään niin koira ampaisi matkoihinsa. Samassa M juoksi paikalle ja pinkoi perään, sukkasillaan tietenkin. R saa aina hirveän paniikkikohtauksen aikaiseksi kun koira pinkoo ulos ja varsinkin kun M juoksee sen perään. Ihan ymmärrettävää kylläkin. Perheeltä on kuollut aikaisemmin koira, jäänyt auton alle silloin kun pojat olivat pieniä. Tosin silloin koira ei juossut tielle vaan seisoi tien varressa odottamassa lupaa päästä ylittämään tietä kun joku autoilija ajoi päälle ja kehtasi sitten vielä huiristella karkuun pysähtymättä. Koira jouduttiin lopettamaan.. Ja kai sitä pelkää entistä enemmän kun M juosta jolkottaa kuin päätön kana koiran perään eikä yhtään älyä varoa autoja.

No, minä sitten kuitenkin säntäsin pallo käsissäni koiran perään tarkoituksenani houkutella se leikin avulla takaisin kotiin. Se on osoittautunut ainoaksi toimivaksi nappaustavaksi. Edes A:n karjunta ei saa sitä pysähtymään. Ensimmäisenä sain valitukset naapurilta joka neuvoi minua vahtimaan koiraa paremmin, koska kaikki ihmisethän eivät pidä koirista. Vauhkosti vapaana juokseva koira kun voi olla vaarallinen liikenteellekin. Ai, kas kummaa kun en tullutkaan sitä itse ajatelleeksi. Näytin varmaan todella syylliseltä kun juoksin koiran perässä, niin että sain useampia vihaisia mulkaisuja. Eikä vain sellaisia vienoja tuijotuksia niinkuin Suomessa tehdään. Vaan oikeasti minusta tuntui siltä, että olisin tehnyt ainakin murhan tai jotain vastaavaa. Kun sain koiran vihdoin kiinni, niin se oli ehtinyt tälläytyä erään vanhusseurueen matkaan. Vanha papparainen läksytti minua siitä, kuinka huono selvästikin olen koirien kanssa kun en saa edes yhtä pientä koiraa aisoihin. Taas kuulin vihaisen tiuskaisun siitä, että jotakin vakavaa olisi voinut sattua.

Suurimmat huudot sain kuitenkin seurueeseen kuuluneelta mummolta joka puristi hädissään sylissään pientä mäyräkoiraa. Koira oli kuulemma hyppinyt heitä kaikkia vasten ja melkein pilannut hänen takkinsa. Mummo räyhäsi minulle ihan kympillä, ettei kannattaisi hankkia koiraa jos sitä ei osaa kouluttaa. Hän halusi tietää tarkan osoitteemme ja sanoi soittavansa poliisille jos vielä kerrankin näkee koiramme juoksentelemassa tuolla tavalla. Hän todella haukkui minua ja säikähdin moista ihan hirveästi. Hoin vain järkyttyneenä kuinka pahoillani olin ja pyytelin anteeksi mutta mummo ei ottanut kuuleviin korviinsakaan. Eihän kuitenkaan kuuro mielestäni ollut.. Olin niin helpottunut siitä, että sain koiran turvallisesti talteen ja samaan aikaan niin järkyttynyt mummon käytöksestä etten ehtinyt ymmärtää puoliakaan siitä mitä hän sanoi. Haukkui vain minua ja uhkaili poliisilla ja ties millä eläintensuojeluviranomaisilla. R:kin huomasi minun olevan oikeasti järkyttynyt kun vihdoin ja viimein palasin kotiin koiran kanssa.

En minä yleensä hirveän äkkiä ole hätkähtänyt ihmisten valituksista, mutta tämä mummo vei kyllä voiton kaikista aikaisemmista. Halaus tuli todella tarpeeseen. R selitti, että saksalaisilla tuntuu olevan sellainen yleinen vika, että toisten asioihin puututaan ja toisia ruvetaan hyvin hanakasti neuvomaan esimerkiksi lasten kasvattamisessa mikäli siinä näyttäisi olevan hitusenkin varaa valittaa.

Ratkaisuksi R totesi, että nyt se koira saa luvan lähteä. Hän on kyllästynyt sen temppuiluun ja karkailuun. Uskallan kuitenkin väittää, että koira jää. Mikäli Jo:lla on vähänkin sananvaltaa.

Mikä oli sinun päiväsi kohokohta?

Meine Hasen haben Blasen, oh die Armen.
Will sich keiner denn der armen Tier' erbarmen.
Maine Hasen haben Blasen
vom Grasen auf dem Rasen.
Hätt' ich selber lieber Blasen
und den Hasen ging es gut.

Olin aikeissa ottaa härkää sarvista ja keskustella jälleen venyneistä työajoistani. Minulla ei ole ollut kuin yksi vapaapäivä viikossa nyt viimeisen kahden viikon aikana. Mutta huomasin, että se entinen minäni on poissa. Olen muuttunut. En jaksa alkaa vastustamaan tai enää edes vatvoa koko asiaa. Harmistun ja murehdin hiljaa mielessäni, jonka jälkeen jätän koko asian sikseen. Johtuuko se siitä, että olen muuttunut olosuhteiden pakosta tälläiseksi vai olenko minä pakottanut itseni hyväksymään tosiasian siitä, ettei kaikki voi mennä aina niinkuin minä haluan. Ja kyse ei ole vain jostain työajoista. Huomaan muuttuneeni myös muiltakin osin. Olen aina ollut omasta mielestäni suhteellisen elohopeamainen kuten horoskooppinikin kuvaa. Nyt en enää ole sitä. Joskus tuntuu, että istun vain paikallani eikä ilmeeni kerro mitään siitä mitä tunnen. Olenko iloinen, olenko vallaton? Hyvä kun itsekään osaa sanoa. Mihin olenkaan lukinnut kaikki tunteeni. Mitä olenkaan tehnyt ajakseeni itseni tähän. Osaksi toivon, että kun/jos palaan Suomeen niin palaan jälleen samaksi höpöttelijäksi jollaisena olen itsenikin tottunut tuntemaan. Mutta toisaalta minun on pakko myöntää, että pidän muutoksesta. Miksi minun pitäisi nauraakäkättää kovaan ääneen ja puhua pälpättää kuin papupata.

Jopa tanssiystäväni täällä ovat huomanneet muutoksen. Viimeviikolla eräs tyttö irkkutunnilla kysyi mikä minulla on kun olen niin hiljainen. Siitä lähtien olen ihmetellyt itsekin mikä minulla on. Päätin silloin jokin aika sitten, etten puhu enää täällä perheelleni kaikista kokemuksistani ja tuntemuksistani. Olen jo useaan otteeseen päätynyt tähän päätökseen, mutta onnistunut siinä aina vain osittain. Tänään kuitenkin tajusin tanssitunnilta tullessani, ettei minulla edes käynyt mielessä, että "Hei tämä pitää kertoa kun pääsen kotiin.." Ajattelin lähinnä uskaltaisinko soittaa herra M:lle kertoakseni uutiset. Hyvä on, ajattelen niin aina. Mutta muutos onkin siinä, että sen lisäksi olen aina halunnut jollotella kaikki kuulumiseni kaikille. Nyt, en enää koe siihen mitään tarvetta. Minun mittarissani tämä tarkoittaa sitä, että minä olen hiljentynyt, rauhoittunut, jotenkin sulkeutunut.

On hieman hämmentävää ja pelottavaakin huomata itsessään tapahtuneen muutosta. En tullut tänne sulkeutumaan vaan elämään, unohtamaan, kokoamaan itseni ja yrittämään aloittaa alusta. Puhuin aikaisemmin siitä, että koen olevani risteyksessä tietämättä minne mennä. Tunnen edelleen olevani siinä samassa risteyksessä, mutta tällä kertaa olen käpertyneenä pieneksi. Tärisen pelosta, enkä halua kohdata sitä, mikä minua valitsemallani tiellä odottaa. En ole valmis tekemään päätöstä ja jään paikalleni yrittäen tekeytyä mahdollisimman pieneksi.

Tänään kävellessäni keskustassa tanssitunnille, tajusin miksi vihaan joulua niin paljon. Ihmiset ovat niin onnellisia. Jotenkin sellainen yleinen onnellisuus saa minut tuntemaan oloni surkeaksi. Kaikki hymyilevät ja nauravat ja ovat niiiiiiiin v*tun onnellisia kun tulee joulu, että minua alkaa oksettaa. Mitä? Miksi sinä et pidä joulusta? ..Minä kyllä tiedän miksi en pidä siitä. Ja voin kertoa, että haluaisin oppia pitämään siitä uudestaan. Niinkuin kaikki pitävät siitä kun ovat lapsia. Kun saa lahjoja ja ollaan yhdessä ja lauletaan lauluja ja hymyillään. Sitten kasvetaan aikuisiksi ja hirveä stressi rosollin, laatikoiden ja kinkun valmistuksesta alkaa. Pitää tehdä joulusiivous (saanen kysyä, voisiko joku viisas selittää minulle mikä hemmetin idea siinäkin muka on olevinaan!!?), pitää kaivaa joulukoristeet esille ja ostaa joululahjat (anteeksi nyt jos särjin jonkun unelman siitä, että joulupukki todella olisi olemassa..). Mutta tämä joulu tulee olemaan erilainen. Sen pitää olla, sen täytyy olla. Olen päättänyt niin.

Lopuksi voinen paljastaa mikä sai minut niin hyvälle tuulelle tänään. Tanssi. Ja hyvä palaute. Tai S:n sanomana se oli suorastaan huippupalautetta. Tanssin easy reelin yksin, kuten yleensäkin. Ja kun olin lopettanut, S pysäytti musiikin ja kysyi olisiko mahdollista, että lähtisin Lontooseen kisoihin. Paljasti hän sitten jotain muutakin, suunnitelmia joita hän on kyhäillyt minulle kevättä varten, mutta mainittakoon niistä sitten joskus jotain mikäli ne toteutuvat.

Joulupuu on rakennutte - kirjaimellisesti

Meine Mäuse haben Läuse, oh die Armen.
Will sich keiner denn der armen Tier erbarmen.
Meine Mäuse haben Läuse,
ach, es krabbelt im Gehäuse.
Hätt' ich selber lieber Läuse
und den Mäusen ging es gut.

Tänään oli Ja:n tyttöystävän konfirmaatiojuhla, josta kuitenkin kieltäydyin kohteliaast. Onhan minulla toki juhlatamineet mukanani, mutta olen niin ulkopuolinen. Enkä juuri tänään jaksanut lähteä mihinkään juhliin sönkkäämään huonoa saksaa ja tärisemään pelosta nurkassa. Nukuin mielummin pitkään, tai ainakin yritin. M huutaa kailotti taas aamulla jotain omakeksimäänsä laulua. Menetin taas hermoni ja mietin jo varmaan lähes sadannen kerran, miksi kukaan muu tässä talossa ei yritä opettaa M:a käyttämään ääntään hillitymmin. Ymmärrän kyllä, että lapsi on oppinut huutamaan isänsä kuurouden takia, mutta ei se mielestäni tarkoita sitä, että koko ajan pitäisi rääkyä kurkkusuorana. Onneks R meni ojentamaan M:a ja kuulin kun hän myöhemmin kuulusteli A:lta miksei tämä ollut käynyt sanomassa M:lle mitään. Selitys oli varsin yksinkertainen, ei M hänen mielestään metelöinyt mitenkään normaalia kovemmin. Ei tietenkään, hyvähän A:n on siinä mielessä olla kun hän ei kuule sitä huutoa ja melskettä. Mutta kyllä minä vielä joku päivä saan M:n oppimaan, ettei moinen huuto ja kailotus ole mitenkään hauskaa muiden mielestä. Varsinkaan kello 7.20 sunnuntaiaamuna!

Muu perhe lähti juhliin ja minä jäin kotiin Jo:n kanssa. Emme kyllä puhuneet mitään, itseasiassa emme edes nähneet toisiamme. Minä vain kuulin hänen tassuttelevan talossa. Hän varmaan luuli aluksi olevansa yksin, sillä hän laulaa loilotti jotain balladia koiralle alakerrassa. Katsoin koneelta leffoja alkuiltapäivästä, mutta sitten minut valtasi jokin outo tunne. Ja koska kysymys on minusta niin tunne todella oli outo. Minun täytyi päästä sunnuntaikävelylle. Mitä hemmettiä? Enkai minä nyt jo ala vanheta. Mutta minkäs minä mokomalle tunteelle mahdoin. Ulos oli päästävä. Mutta ei lähiympäristöön, ei koiran kanssa. Pukeuduin lämpimästi, minkä huomasin myöhemmin tarpeettomaksi sillä ilma ei ollut lähelläkään kirpeää syysilmaa.

Tassuttelin ensin linja-autolle ja sillä metrolle ja metrolla lähelle keskustaa. Vietin koko loppupäivän köpöttelemällä keskustan ympäristössä ja tutustumalla sivukatuihin. Liikkeellä oli paljon muitakin ihmisiä. Enimmäkseen vanhuksia, mikä sai minut hermostuneena arvelemaan omaa henkistä ikääni. Tietämättömille kerrottakoon, että tein ystävieni kanssa 15 vuotiaana internetissä henkistä ikää koskevan testin. Oletan, että testi ei tietenkään ollut varsin luotettava, koska ystäväni olivat testin mukaan 18-21 vuotiaita ja minä 36.

Yksi syy miksi kaupungilla parveili paljon ihmisiä näin sunnuntaipäivänä on lähestyvät joulumarkkinat. Joulukuusi on tuotu jo torille ja se seisoo siellä nyt koko komeudessaan odottamassa valojensa sytyttämistä. Koko keskusta on täynnä hienoja joulukojuja, jouluvalot on ripustettu odottamaan katujen ylle ja liikkeiden ikkunat on koristeltu tontuin ja lahjapaketein. Tosin kuusi ei ole ihan sitä, mihin olen tottunut. Kyse ei ole vain yhdestä isosta kuusesta vaan valtavasta rakennelmasta. Tämä niin sanottu "kuusi" on keskustan kerrostalojen korkuinen rautahäkkyrä joka on peitetty sadoilla pienillä joulukuusilla. Pieni joulu kuusi tarkoittaa siis noin 160 cm korkeaa kuusta. Ja kuusen valot ovat "kynttilöitä" jotka ovat yli 160 cm korkeita. Ja mistä voin olla varma? No, kävin kävelylläni myös muiden tavoin pällistelemässä kuusta ja huomasin, että hemmetti, valotkin on isompia kuin minä. Ja minusta kun kotikaupunkini kuusi tuntui aina pienempänä niin valtavan suurelta.

Kävelyretkeni oli kyllä suorastaan menestys vaikka väsähdinkin aikatavalla. Kävin retkeni päätteeksi juna-asemalla katselemassa ihmisvilinää ja miettimässä josko minulla olisi ensi viikonloppuna aikaa ja halua lähteä retkelle naapurikaupunkiin. Tosin, joulumarkkinat avataan enkä halua jäädä siitä paitsi. F lupasi perehdyttää minut paikallisiin joulumarkkinatapoihin ja odotan sitä oikeastaan aika innolla. Olen jo nyt niin hullaantunut tekemään jouluostoksia, että en meinaa osata päättää mitä ostaisin kenellekin. Hyvä uutinen on, etten ole ostanut vielä yhtään lahjaa itselleni - korostan sanaa vielä. Pitänee odottaa seuraavaa palkaa, ostaa loput lahjat mitkä on vielä ostamatta ja sitten alkaa taas törsätä rahaa itseeni. Ilokseni voin myös tunnustaa etten käynyt tällä viikolla kertaakaan shoppailemassa. Kuullostaa ehkä tyhmältä, mutta minulla on lähes voittajafiilis kun olen onnistunut vastustamaan kauppoja. Ehkä tämän vuoden suurin koettelemus onkin selvitä osteluvimmasta eikä saksankielenkammosta.

Yökylässä

Meine Biber haben Fieber, oh die Armen.
Will sich keiner denn der armen Tier' erbarmen.
Meine Biber haben Fieber, sagt der Farmbesitzer
Sieber, hätt' ich selber lieber Fieber und den Bibern ging es gut.

Päivä tuntui jotenkin paremmalta kuin pitkään aikaan. Jo heti aamusta olin pirteämpi ja iloisempi kuin aikoihin. Odotin jotenkin jo innolla sitä ettei tänään tarvitsisi istua luisteluhallilla palelemassa. Tosin eilen oli ihan hauskaa kun M:n mummi ilmaantui yllättäen paikalle. A:n äiti onkin yksi niistä ainoista joille todella lörpöttelen vapautuneesti saksaksi. En jotenkin vain osaa pelätä virheitä hänen seurassaan. Sa ei ole ollut yli viikkoon luisteluhallilla joten olen kaivannut juttukaveria. Hänellä lienee vuorostaan vaikeaa. En viitsi lähteä kyselemään ja itseasiassa tiedän, että hän ottaa minulle yhteyttä kun kaipaa juttukaveria.

M:n koulusta on kuulunut hieman kiusaamishuhuja. Hänen hyvä ystävänsä on joutunut kiusaamisen kohteeksi ja lapsen äidin mukaan myös M on osallistunut kiusaamiseen. Tyttö on kyllä todella ystävällinen ja mukava joten on vaikeaa kuvitella miksi juuri hän on joutunut kiusaamisen kohteeksi. Tosin hän on kuulemma vasta 6 vuotias, vuoden muita nuorempi. Ja valitettavasti minun on myös myönnettävä, hän on ylipainoinen ja silmälasipäinen. Minusta valtavan söpö, mutta pienenä ja hiljaisena jää varmasti rämäpäiden jalkoihin. M ei myönnä osallistuneensa moiseen ja hän jopa kieltää olleensa opettajan kuulusteltavana. Lapset olivat olleet porukalla koulussa välitunnilla keinumassa ja tätä erästä tyttöä oli potkittu kun tämä olisi halunnut myös keinua. Opettaja oli ottanut koko porukat puhutteluun ja M oli kuulemma ollut todella häpeissään tilanteesta.

Minusta on outoa, että muutaman viikkoa sitten M ja tämä tyttö olivat ylimmät ystävyksen ja nyt yllättäen he eivät ole enää missään tekemisissä keskenään. Sen sijaan M kertoo päivittäin miten mukavaa seuraa hänen eräs toinenluokkakaverinsa on. Eräänä päivänä päivänä M selitti ettei halua leikkiä tämän tytön kanssa koska hän on tylsä ja läski. Olipas hyvät perustelut..

Olen tietysti hieman ilkeä ja sinisilmäinenkin ehkä, mutta jotenkin uskon ettei M ole keksinyt tätä kaikkea aivan itse. Olen hieman epäillyt että hänen uudella parhaalla ystävällään on näppinsä pelissä tämän kanssa. En osaa selittää sitä, mutta he ovat yhdessä juuri sellainen tyttöpari jollaisia vihasin itse aikoinaan kouluaikana. Aina kikattamassa, supittelemassa toisten seläntakana, keksimässä ilkeitä juoruja, kiusaamassa ja nälvimässä.

Tänään oli ensimmäinen päivä, jolloin todella huomasin kuinka eritavalla A ja R kohtelevat poikia. Ja on heille esimerkillinen ja rehti nuorimies johon he luottavat. Onhan hän hoitanut koulunsa kiitettävästi, seurustellut jo kolme vuotta saman tyttön kanssa. Jo toisinaan lintsaa koulusta, epäonnistuu kokeissa, tulee hiprakassa kotiin ja polttelee ties mitä tupakkaa vahvempaa kavereisensa kanssa. Tänään Ja jätti koulun väliin. Hän nukkui pitkään, kuten minäkin, ja kuulin hänen tassuttelevan vain omassa huoneessaan eikä tulevan alakertaan minua tervehtimään. Kun R sitten tuli kotiin, niin Ja tunnusti heti äidilleen lintsanneensa koulusta. R vain naureskeli, että kyllä hänkin aikoinaan lintsasi koulusta ja että kyllä Ja itse tietää mitä tekee. Joitakin viikkoja sitten Jo lintsasi koulusta ja sai hirveät huudot. Jostakin syystä R epäilee Jo:ta kaikenlaisesta. Kai hän poikansa tuntee, mutta silti. Äskettäin hän ryntäsi kyselemään minulta onko Jo poltellut huoneessaan kavereidensa kanssa. Ja eilen keskustelimme Jo:n tyttöystävästä. Jo paljasti minulle muutaman päivää sitten, että he erosivat. Eilen hän sitten kertoi ettei päätös ollutkaan kokonaan tytön oma vaan hänen vanhempansa olivat pakottaneet hänet siihen. R heti tokaisi ymmärtävänsä tytön vanhemp, koska eihän 14 vuotias ole tarpeeksi vanha päättämään tuollaisista asioista. Ties mihin kaikkeen Jo saattaa tyttöä painostaa. Minusta Jo kuitenkin näyttää kaipaavan tyttöä ihan muistakin syistä kuin vain mahdollisen panon takia. Tapa jolla hän puhuu minulle tytöstä on jotain muutakin kuin vain rehentelyä. Yleensä hän esittää kovaakin kundia, mutta hän on alkanut toisinaan unohtaa pitää yllä tuota roolia seurassani. Jokatapauksessa olen R:n kanssa asiasta erimieltä. Jo on jäänyt isoveljensä varjoon. Näen sen varmasti ulkopuolisena selkeämmin kuin muut. Hän on lakannut jo yrittämästä kilpailla veljensä kanssa.

Kysyin Jo:lta, silloin kun hän kertoi tyttöystävänsä jättäneen hänet, että haluaisiko hän olla enemmän niinkuin Ja.. Enkä ehtinyt edes päästä kysymyksen loppuun kun Jo vastasi myöntävästi. Myös hänkin on siis huomannut jääneensä alakynteen ja tekisi varmasti melkein mitä tahansa saavuttaakseen veljensä aseman. Mutta on silti jo luovuttanut yrittämästä.

Mutta missä vaiheessa nuori on sitten oikeasti kykeneväinen päättämään omista seurusteluasioistaan? Eikö se ole aika henkilökohtaista? Käsittääkseni kaikki "aikuisetkaan" eivät osaa pitää huolta omista seurustelu-/aviosuhteistaan. Ehkäpä vanhempien tulisi hyväksyä se, että heidän lapsensan päätökset saattavat olla heidän tulevaisuutensa kannalta hyviä vaikka se sillä hetkellä tuntuisikin aivan käsittämättömän typerältä virheeltä. Antakaa lasten tehdä omat virheensä ja olkaa te vain varmuuden vuoksi takavasemmalla valmiina siltä varalta jos apua kaivataan.

Tv:n orjatar

No ei tämäkään aamu ollut sen kummallisempi. Makasin sängyssä kuuntelemassa R:n korkokenkien kopinaa ja sitten kuulin myös jotain mikä ei todellakaan ole normaali aamuääni. M höpötteli pirteänä alakerrassa. Voi ei! Tottakai olin unohtanut ettei M:lla ole tänään koulua. Hemmetin hemmetti.

Suunnittelin sitten toteuttavani jälleen erään Sa:n neuvoista. Noustuani ylös ehdotin M:lle, että katsoisimme yhdessä jonkin videon. Joo, kivaa! Paitsi, että matkassa oli jälleen yksi tietty pulma. Kaukosaadin oli taas piilotettu. Mites katsot televisiota kun ei ole kaukosäädintä. Perhana. Joskus se on ihan hyväkin kun sillä varjolla M:lle voi selittää ettei nyt voida katsoa piirrettyjä. Mutta kun minulla on jo sen verran auktoriteettiä, että M kyllä uskoo jos sanon ettei hän saa katsoa tv:tä. Moinen kaukosäätimen piilottaminen vain ärsyttää minua. Kykyihini ei luoteta. Ja minä kun en ole vielä kertaakaan aikaisemmin sortunut ajatukseen istutan-lapsen-katsomaan-tv:tä-jotta-saan-itse-olla-hetken-rauhassa. Tämä oli ensimmäinen kerta kun olisin halunnut tai ylipäätänsä edes voinut viettää rauhaisan, sateisen aamupäivän M:n kanssa television ääressä. Ja kuinkas sitten kävikään. Raukka vielä oikein harmistui kun ei voinut katsoa videota ja kyseessä kun kuitenkin oli suomenkielinen piirretty.

Koko päivän on tuntunut siltä että olen luuytimiäni myöten jäässä. En tiedä voiko luuydin edes jäätyä mutta pointti on se, että voin vielä käyttää suomenkielisiä sanontoja. Tiedän että olen tulossa kipeäksi. Pelkään hirmuisesti sitä, että "joudun" pysähtymään paikalleni kun silloin se tauti varmasti iskee. Kaipaan lepoa, mutta pelkään kipeäksi tulemista. Kerran kysäisin ihan ohimennen kevyesti R:lta mitäs sitten tehdään jos minä olen kipeä. Hän sanoi, että sitten hänen täytyy jäädä töistä kotiin kun eihän minusta ole mitään hyötyä kipeäni. Eli selkokielellä : koko perheen elämä menee perseelleen jos aupairi sairastuu. Pitänee odottaa joulua. Olen aina joululomalla kipeä, joten tuskin teen poikkeusta tänäkään vuonna. Ja siihen hän on enää kuukausi. Täytyy vain jaksaa pidätellä sairaus kurissa siihen saakka.

Uskaltauduin vihdoin ja viimein kysymään Jo:lta leffoja lainaksi. Hän tyrkkäsi koko varastonsa käsiini ja kun yritin mutista, että eikö hän itse tarvitse niitä niin sain vastaukseksi vain, että samassa talossahan ne pysyvät. Hän kyllä kuulemma kyselee sitten jos kaipaa jotakin. Nyt minulla on sitten pinollinen leffoja, jottei tarvitse surkeana yrittää sietää tylsiä saksankielisiä keskusteluohjelmia, jotka ovat varmaan tarkoitettu yli 80 vuotiaille mummoille.

Ja minähän en tanssi missään pinkissä mekossa!

Minulla on metrokaveri. Hän tulee aina näin tiistaisin kanssani samalla metrolla. Hän nousee kyytiin minun pysäkkini jälkeen ja jäämme sitten yhdessä pois samalla pysäkillä. Istumme aina jostain kumman yhteensattumasta johtuen aina samassa vaunussa molemmilla nenä kiinni kirjassa. Tänään näin hänen lukevan jotakin fantasiakirjaa kun itselläni oli käsissä jälleen Shoppaholic. Vielä huvittavampaa olisi jos lähtisimme metrosta noustuamme kävelemään samaan suuntaan.

R ei mennyt tänään töihin ja minun päiväni meni tietysti hieman sekaisin moisesta. En yhtään tykkää siitä, että joku on täällä aamuisin sotkemassa aamurutiinejani. Olen arkirutiinien orja. Pidän toisista arkisista asioita ja pienistä jokapäiväisistä rutiineista. Ehkä se on syy siihen miksi en oikein tunnu pitävän esimerkiksi ystävien luona yöpymisestä. Minua ärsyttää se jos joku onkin aamulla kotona häiritsemässä heräämistäni. Haluaisin mielummin olla yksin enkä todellakaan halua kuunnella mitään paskaa radion aamuohjelmaa! Kaipaan vain rauhaa ja hiljaisuutta, jotta pystyn latautumaan henkisesti tulevaan päivään. Minun täytyy mielessäni käydä läpi päivän ohjelma välttääkseni mahdollisia pelkotiloja ja paniikkikohtauksia. Tänään keskittymiseni jäi siis väliin ja panikoin hirveästi tanssituntia. En oikeasti ehtinyt sisäistää, että tänään todella on treenit ja niin minä sitten kädet täristen kertasin tansseja metrossa matkalla keskustaan. Naurettavaa.

S halusi keskustella tunnilla tänään siitä, miten kilpailuihin tulisi pukeutua. Hän myönsi, että minun olisi hyvä hankkia puku, mekko, mikä lienee. Tammikuussa se ei ole niin pakollista, mutta olisi tietysti hyvä että ehtisin tottua tanssimaan siinä ennen EM-kisoja. No, se olisi sellainen 100 € lisäys. Onneksi en ole köyhä opiskelija, vain köyhä aupair.

Toisaalta en kyllä ole niin köyhä. Palkkani on tähän mennessä riittänyt kyllä oikein hyvin. Enkä edes viitsi säästellä sitä, sillä mitä itua siinä olisi? Minulla on kyllä hieman säästössä jo entuudestaan. Törsääminen on sitä paitsi kivaa. Täällä ainakin kun on varaa mistä valita. Olen hieman alkanut aprikoida mitä tapahtuu kun/jos palaan Suomeen. En minä voi enää elää pelkillä H&M:n vaatteilla. Enkä todellakaan voi alkaa laajentaa shoppailureissujani mihinkään Prismaan. Pitäisi muuttaa sieltä takakäpylästä "kulmille" Helsinkiin. Mutta ei sekään innosta. Muuttakaa kaikki luokseni tänne niin minun ei tarvitse palata sinne? (= Shoppailu on henki ja elämä.) Ratkaisu on yksinkertainen, minun täytyy ostaa nyt niin paljon vaatteita, ettei minun yksin kertaisesti enää tarvitse ostaa mitään Suomesta. Alku on ainakin lupaava. Laskin tuossa yhtenä päivänä pyykätessäni, että olen ostanut 12 (mustaa) paitaa. Eikä sitten puhuta niistä kaikista muista vaatteista ja kengistä ja kirjoista joita olen ostellut. (Kirjoista tulikin mieleeni, että pitää muistaa käydä ostamassa se ihana suklaareseptikirja..)

Huono hiuspäivä(kö vain)?

Nukuin pitkästä aikaa oikeasti pitkään. Enkä sittenkään noussut heti ylös vaan loikoilin sängyssä pitkälle iltapäivään lukien. En avannut televisiota, en tietokonetta enkä kuunnellut edes musiikkia. Olin vain yksin, hiljaa kirjani kanssa. Kuuntelin talon ääniä. Vietin rauhallisen sunnuntain.

Mietin tänään paljon sitä, minne oikeasti olenkaan matkalla. Missä se uusi koti oikeasti on? Tämä talo se ei ainakaan ole. Jotenkin tunnen itseni kodittomaksi. Vaikka olenkin täällä lähes perheenjäsenen asemassa niin en siltikään tunne olevani 'kotonakotona'. Käytän kyllä sujuvasti ilmausta koti ja Suomi on vain 'Suomi'. Ei enää paikka josta käytän nimeä "koti". Olen jotenkin jäänyt keskelle risteystä tietämättä minne pitäisi seuraavaksi lähteä. En ihan oikeasti tiedä. R sai minut taas tänään hermostumaan yrittämällä keskustella kanssani opiskelusuunnitelmistani. Olen urheasti yrittänyt unohtaa kaikki suunnitelmat ja vain keskittyä olemaan täällä. Ajattelen aina liikaa ja saan usein kaikki asiat vaikuttamaan vaikeammilta kuin ne oikeasti ovatkaan. Vihaan sitä piirrettä itsessäni. Miksi en voi vain lakata pyörittelemästä asioita mielessäni. Tämä luonteenpiirteeni todella ajaa minut hulluksi. Masennan itse itseäni tyhmillä ajatuksillani.

Tosin täällä olen huomannut, että tuosta kyvystäni on myös hyötyä. Näen asiat täällä monesta eri näkökulmasta. M:n kanssa se on hyödyksi. Ja oman jaksamiseni kannalta se on myös ollut ratkaisevassa asemassa. Aikani pyöriteltyäni kaikkia ikäviä asioita päädyn aina myös lopulta ajattelemaan, että tämä on se paikka, jossa minun kuuluu juuri nyt olla. Tämän jälkeen kaikki on jälleen helpompaa. Onhan? Olen ainakin puhunut äitini kanssa ensimmäistä kertaa vuosiin siitä miltä minusta oikeasti tuntuu. Ja siitä ettei kaikki ihan oikeasti ole hyvin. Pieni edistysaskel sekin. Ehkä joku päivä voin myöntää itselleni ettei aina tarvitse hymyillä, vaan minullakin voi olla ongelmia. Jotakin vakavampaakiin kuin vain huono hiuspäivä.

Seisoin keskiviikon ja torstain välisenä yönä tuossa lähikadulla katselemassa tähtiä. Kävimme elokuvan jälkeen irkkububissa yksillä joten päivä ehti vaihtua ennen kuin pääsin kotiin. Tavallisesti niin vilkasliikenteiset kadut olivat kovin autiot. Minä tietysti käytin tilaisuuden hyväkseni ja kävelin keskellä autotietä niinkuin minulla on usein ollut Suomessakin tapana. Hetken ajan tunsin oloni todella onnelliseksi. Jostain syystä nuo "Hei, minä todella tein sen, minä todella olen täällä" - hetket eivät ole vieläkään loppuneet.. No, mutta nyt te sitten tiedätte, että jos joskus näette jonkun hullun käppäilemässä yömyöhällä keskellä katua ja tähyilemässä taivaalle niin minä se vain olen. Suosittelen sitä kyllä muillekin jos ette ole vielä kokeilleet. Se on ehkä yksi maailman parhaista paikoista miettiä asioita. (Muistathan kuitenkin ensin katsoa vasemmalle, ja oikealle, ja vielä kerran vasemmalle, ettei varmasti tule autoja ennen kuin siirryt pois jalkakäytävältä keskelle tietä.)

Free Hugs

Olen pohdiskellut viimeisen viikon ajan kuinka totuudenmukaisesti minun tulisi tätä blogiani kirjoittaa. Tai siis pitäisikö kaikki todella kertoa vai jättää jotakin sanomatta. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet täällä viettämästäni ajasta tähän mennessä raskaimmat. Joku on ehkä osannut päätelläkin jotain kun en ole paljon kirjoitellut. En vain osaa sanoa mitään. Jotenkin olotilani on niin masentunut, että kaikki ihanat kokemukset tuntuvat haalistuvan.

Mitä kertoisin viikostani? Lauantai : Kävin F:n ja yhteisen tanssiystävämme kanssa baletissa katsomassa Hommage an Bach:n. Sunnuntai : En kertonut kenellekään, että Tierra tuli kolmanneksi Helsingissä pidetyssä Dance Action - tanssikilpailussa. Halusin pitää tiedon edes yhden päivän ajan salassa, ihan vain itselläni. Itseasiassa en ole vieläkään maininnut koko asiasta hostperheelleni. Kaikessa hiljaisuudessani päätin etten halua jakaa kaikkia asioitani heidän kanssaan. Keskiviikko : Keräsin rohkeutta ja kysyin olisiko mahdollista mennä F:n kanssa elokuviin. Yleensä teen töitä keskiviikkoiltana (ilman sen kummempaa lisäkorvausta), mutta nyt pääsin hieman tuulettumaan. Kävimme katsomassa Borat - nimisen elokuvan. Enkä oikein voi sanoa siitä mitään. Tämä on taas sarjastamme "Jokaisen on nähtävä se itse". Eilen olisi ollut vuorossa jotkin hohdokkaat bileet, mutta missasin ne kun jouduin ylitöihin. Tänään oli vuorossa hiphopworkshop ja shoppailua. Niin ja jälleen iltatöitä. Viikonlopun pitäisi olla kokonaan vapaa, mutta lupauduin jäämään tänään kotiin vahtimaan M:a kun vanhemmat lähtevät naapuriin syntymäpäiville.

Olen keskittynyt viime viikot lukemaan kirjoja. Voimani eivät ole riittäneet mihinkään kummoiseen.

Ilmaisia haleja minulta juuri Sinulle, missä ikinä oletkin.

Kun mikään ei auta

Unelmani ei toteutunut. Tiistai oli täydellinen kunnes tulin treeneistä kotiin. Joku oli jälleen käynyt huoneessani, siinä samalla sammuttanut pinen valon, jonka olin jättänyt palamaan kotiintuloa ajatellen, sekä avannut ikkunat. Loukattu oloni sai myös vihan vivahteita siinä vaiheessa kun nukkumaan käytyäni peiton alla kylmästä täristen tunsin hämähäkin vipeltävän jalkaani pitkin. Paniikkikohtaushan siitä saurasi ja unensaanti osoittautui lähes mahdottomaksi tehtäväksi ennen kuin olin useaan otteeseen tarkistanut ettei huoneestani löytyisi enempää monijalkaisia yllätysvieraita. Asiasta tietämättömille mainittakoon, että kärsin ainakin lievähköstä araknofobiasta. (En minä oikeasti tiedä mitään tuollaisia sanoja koska olen blondi, mutta onneksi netistä löytää kaikkea tarpeetonta pornon lisäksi.)

Päätin sitten lopultakin turvautua enää siihen ainoaaseen vaihtoehtoon jota en ole vielä kokeillut. Lukitsin kylmästi huoneeni oven eilen kun lähdin Sa:n luo viettämään hänen syntymäpäiväänsä. Tunsin oloni vapautuneeksi kun ei tarvinnut kotiin tullessa taas murehtia kuka olisi tällä kertaa käynyt huoneessani. Tosin, sain valitukset ja ehdottoman kiellon lukita oveani toista. R olisi tarvinnut kaapista jotain ja hermostui kun ei päässytkään sisälle. "Ei meitä kiinnosta sinun tavarasi. Ei me tulla sinun huoneeseen penkomaan ja tonkimaan." Kukaan ei vaivautunut kysymään miksi olin lukinnut huoneeni oven. Kaikki vain olettivat minun suojelevan tavaroitani. Aupair-ehdoissa lukee, että huoneeni ovessa kuuluu olla lukko, jotta saan sen tarpeen tullen lukittua. Nyt minua on sitten kielletty käyttämästä tuota oikeuttani. Tunnen jälleen ettei yksityisyyttäni kunnioiteta. Ja kaikki miettivät miksi en yritä puhua asiasta. Olen yrittänyt, mutta en viitsisi vääntää rautalangasta. Tunnen ettei kukaan yritä ajatella sitä minun kantiltani. He loukkaantuivat siitä kun lukitsin "minun huoneeni" oven. Ja tässä mielentilassa tuskin osaisin sanoa mitään nätisti. On siis parempi olla sanomatta mitään. Ehkä tämä on lellitylle esikoiselle hyväkin opetus. Toisethan asuvat savimajoissa tai toisilla ei ole kotia ollenkaan. Voin vain sanoa, että tiedän miltä kaikista teineistä tuntuu kun ärsyttävä maanvaivaäiti tunkeutuu huoneeseen koputtamatta.

"Rangaistukseksi" jouduin tänään siivoamaan itse huoneeni. Siivoaja kävi tänään. Minulle ei tietenkään kukaan ollut taaskaan maininnut asiasta. Lakaisin lattiat ja portaat kuten normaalistikin. Yleensä siivoaja siivoaa minunkin huoneeni ja tässä uskossa siivosin tavarat lattioilta myös omasta huoneestani. R tuli kotiin aikaisin ja ohjeisti sitten juuri saapunutta siivoajaa. Yllätyksekseni huomasin, että minun huoneeni oli jätetty siivoamatta. Ja vaikka kyse onkin siitä, että hän lakaisee yleensä vain lattiat ja pyyhkii enimmät pölyt yöpöydältä, ikkunalaudalta ja tv:stä niin silti. Se tuntuu suurelta avulta kun ei tarvitse itse raahata imuria ja moppeja rappusissa. Minä sitten siivosin itse siivoajan poistuttua. Kun sain vielä ohjeistuksen siitä millä tavalla olin laittanut ruuan väärin, päätin että nyt riittää. Linnoittauduin loppupäiväksi omaan rauhaani lukemaan mummin lainaamaa Raija Orasen Miljonääri-kirjaa.

Huomenna olisi tarkoitus lähteä F:n kanssa katsastamaan Hommage an Bach - baletin ensi-iltaa. Shoppailujalkaanikin alkaa jo pahasti vipattaa, mutta jotenkin haluaisin nyt vain kieltää itseltäni hauskanpidon ja vajota surkeaan synkkyyteen. Tai aika alas minä olen jo ehtinyt vajotakin. On masentavaa kun tuntee ettei missän voi olla yksin. Kuka tahansa voi tallustella ovasta sisään kyselemättä sen enempää. Enkä voi lukita itseäni edes vessaan kovin pitkäksi aikaa. Kaiken tämän keskellä sitä uskaltaa vuodattaa hiljaiset kyyneleensä vasta yön pimeinä tunteina kun kaikki muut ovat jo varmasti nukkumassa.

Kaikki nuo ihanat ja hauskat kokemukseni tällä viikolla musertuvat ehdottomasti tämän typerän yksityisyydenkaipuun alle. Puhuimme Sa:n kanssa pitkään eilen siitä mikä tekee aupairina olosta niin tajuttoman raskasta. Vaikka sinulla on kuinka olevinaan mukava perhe ja ihanaa ja plaaplaaplaa. Tulimme siihen tulokseen, että vain itse kokemalla voi ymmärtää. Kun sen loputtomalta tuntuvan siivoamisen ja lasten kaitsemisen jälkeen pääsee omaan rauhaan, ei sitä enää haluaisi nähdä ketään. Ei ole enää voimia kestää ylimääräistä. Sitä vain katsoo tv:tä, lukee, tuijottaa kattoa tai käpertyy peiton alle itkemään silkasta väsymyksestä. Mutta jos et voi olla rauhassa edes omassa huoneessasi, jos et voi tuntea olevasi turvassa siellä muiden katseilta.. On ne ihmiset seonneet vähemmästäkin.

Unelma yksityisyydestä

Mummi juuri köpötteli sisään huoneeseeni koputtamatta ja alkoi piilottaa Jo:n syntymäpäivälahjoja. Ja eilen palattuani kotiin havaitsin, että ikkunalaudalleni oli tupsahtanut kaktuksia. Mitä helvettiä!? Voisitteko pysyä poissa huoneestani, bitte? En ensinnäkään halua tänne mitään kaktuksia viemään tilaa ja minun pitäisi muka pitää niistä sitten huolta. Ei onnistu. Vasta pääsin eroon edellisistä rehuista. Olin moisesta onnellinen kuin lapsi jouluna koska R kävi vähän väliä huoneessani tarkistamassa kasvien voinnin. Onko se koputtaminen niin vaikeaa!!

Arvasin, että tämän mummi-tapauksen kanssa tulisi käymään näin. Toinen tulee kaukaa Suomesta, vanha ihminen, tänne kyläilemään eikä kukaan vaivaudu viettämään hänen kanssaan aikaa. M on kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunutkaan ja pojat ovat vain enemmän pois kotoa etteivät vaan joutuisi puhumaan suomea mummin kanssa. R on pitkään töissä ja mitä sitten jää jäljelle? No minähän se istun sitten höpöttämässä mummin kanssa ja pitämässä tälle seuraa. Vanhasta ihmisestä voi tuntua hyvinkin pelottavalta tulla vieraaseen maahan puolivieraiden ihmisten keskelle. Minua niin surettaa kun hän on niin aidosti iloinen nähdessään lapsenlapsiaan ja lapset ovat vain enemmän kauhuissaan kun eivät tiedä mitä sanoisivat tai tekisivät.

Omat isovanhempani ovat aina olleet minulle hyvin läheisiä ja ovat edelleen. Kaipaan heitä täällä ollessana kauheasti ja istuisin kyllä oikein mielelläni nyt oman mummini sylissä. Olen hiljaa mielessäni ylpeä siitä, että olen jaksanu viettää aikaani isovanhempieni kanssa ja kuunnella ainakin melkein kaikki heidän tarinansa. Tiedän heistä monia ihania ja jännittäviä tarinoita. Jonain päivänä he ovat vielä poissa eivätkä ole täällä enää kertomassa tarinoitaan lapsuusaikansa Suomesta. Minulle jää muistoksi ihanat vanhat valokuvat ja tarinat joita voin kertoa omille lapsilleni. Minä voin sanoa tuntevani isovanhempani. Voitko sinä sanoa samaa?

En tänään tiennyt mitä tulisi laittaa ruuaksi kun R ei ollut jättänyt mitään viestiä. Ihmettelin asiaa ääneen ja annoin M:lle sitten eilistä keittoa ennen luisteluharjoituksia. Mummi ei virkannut mitään. Vasta kun palasimme luistelusta hän höpötteli jotain epämääräistä perunoista, makkaroista ja sillistä. Aha. Ei tullut mummille mieleen sitten aamulla. Onneks pojat ovat sen verran toimintakykyisiä, että osaavat itse kaivaa ruokaa kaapista etteivät nälkään kuole.

Onneksi huomenna on taas irkkutreenit niin pääsen edes hetkeksi ulos talosta. Olen treenannut primary reeliä yllättääkseni S:n, mutta en ole aivan varma meneekö se varmasti nappiin sitten kun hetki koittaa. Toivoa sopii.

We are the champions - not

Olin jo pelkän eilisen jälkeen aivan poikki. S tanssitti meitä workshopissa aamusta iltapäivään kunnioitettavat viisi tuntia. Olin tavattoman onnellinen treenien jälkeen. Sain vihdoinkin sitä paljon kaipaamaani kertausta kertauksen perään, junnausta ja jumitusta. Minusta se normaali yksi kerta ei riitä näytöksi eikä harjoitukseksi. Tarvitsen aina useamman kerran jotta pääsen todella kiinni tanssiin. Pitäisi varmaan mennä vieläkin aikaisemmin tanssikeskukseen ennen S:n tuntia ja lämmittelyn lisäksi tanssia yksin tansseja ennen tunnin alkua. Ehkä olisin siten valmiimpi, varmempi ja rentoutuneempi kun varsinainen tunti alkaa. Joka tapauksessa oloni on nyt paljon varmempi enkä pelkää enää joutua tanssimaan yksin.

Antoisan treenin jälkeen suuntasimme F:n kanssa Disco Dance ja Street Dance Show:n EM-kisoihin Bochumiin. Nyt on sitten jälleen nähty glitteriä ja kuultu pikkutyttöjen kiljumista aivan riittämiin. Oli siellä Suomenkin edustajat paikalla, runsaan 22 tanssijan voimin. Vertailun vuoksi voin kertoa että Tshekistä oli paikalle saapunut 274 tanssijaa, Slovakiasta 202, Puolasta 168, Tanskasta 226 ja Kroatiasta 3. Tässä siis vain osa osallistujamaista jotan voin sanoa, että väkeä riitti. Pienen etsiskelyn jälkeen onnistuin paikallistamaan suomalaisia ja käväisin jutustelemassa heidän kanssaan. Kenellekään asiasta tietävälle ei ole varmaankaan yllätys, että satuin keskustelemaan juusi Inkoolaisten kanssa. Minun iloinen hei-miten-suomalaisilla-tanssijoilla-on-mennyt - asenne vastaan heidän kuka-vitun-hörhö-sinä-oikein-olet.. Tästä johtuen keskustelun kohokohta oli kun sain ystävällisen halauksen Taisto Bergltä. Mainittakoon suomalaisista tanssijoista sen verran, että Liisa Mäkinen oli hienosti naisten disco soolo sarjassa finaalissa ja Janina Ilkka sijoittui toiseksi Disco Dance soolo juniorit-sarjassa.

Tänään oli sitten edessä sama ruljanssi, paitsi että workshop kesti vain kolme tuntia. Onneks F innostui hirveästi noista kilpailuista, joten seuraavaksi olisi tiedossa Showtanssin EM-kisat Riesassa 22.11.-26.11. Tuskin maltan odottaa. Eilen kisat parasta antia oli discon isot ryhmät. Kyseistä lajiahan ei meillä vielä Suomessa ole kilpailuissa nähty. Voitte katsoa discon pienryhmiä ja kuvitella miltä se näyttäisi jos lavalla pomppisi seitsemän tanssijan sijasta noin 20 glitterihörhöä. Siis en missään tapauksessa mollaa discotanssia, lupaan sen. Mutta täytyyhän kaikkien se myöntää, että joskus tanssijat näyttävät siltä ettei A) lääkitys ole kohdallaan B) on tullut nautittua liikaa kahvia tai C) takahuoneessa on vedetty jotain muutakin kuin karkkia. Tänään päivän päättivät Streetdance shown formation-sarja. Kyseessä oli todellakin puhdasta showmeininkiä. Lavalla nähtiin muun muassa pitkiä puujalkoja, pöytäpyramidi, "tanssikauppa" ja Robbie Williams. Lähes kaikilla oli jokin esitykseen kuuluva lavaste tai teltta jonka takana käytiin vaihtamassa vaatteita. Muutenkin tanssit sisälsivät enemmän ylimääräistä sälää kuin mitä olen showtanssin isoissa muodostelmissa tottunut näkemään. Mutta meininki oli hyvä, varsinkin siinä vaiheessa kun Saksan ryhmä selvisi voittajaksi.

Nyt olen auttamattoman väsynyt. Tuntuu kuin en olisi koskaan aikasemmin edes harrastanut liikuntaa, tai siis voin ainakin kuvitella että tältä sohvaperunoista tuntuu kun he käyvät kerran vuodessa lenkillä. Kaiken hyvän lisäksi päähäni koskee ja ruuaksi on vain jotakin epäilyttävän näköistä keittoa.

Huomenna on maanantai ja pitää taas palata normaaliin päivärytmiin. Tähän hetkeen mahtuu kuitenkin vain haave päästä tanssimaan S:n irkkuryhmään jonka hän oikoo koota ensi kevään Euroopanmestaruuskisoihin. Pääsyni ryhmään on kuitenkin epätodennäköinen koska en voi tietää missä olen ensi kesän jälkeen. Ja lisäksi olen kuitenkin tanssinut vain vähän aikaa. Mutta ajatus kilpailevasta irkkuryhmästä on vain niin houkutteleva. Haluaisin edes kokeilla. Toisaalta nyt olisi järkevämpää kokeilla raahautua sängyn pohjalle lepäämään.

Piiiiiiiiitkä päivä

Onnea neiti M! Olette juuri voittaneet Vuoden äryttävin lapsi sairaana-kilpailun!

Bücherwurm

Minulla ei ole ollut mitään sanottavaa. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö mitään olisi tapahtunut. Yritin pakottaa itseni kirjoittamaan ja ajattelemaan mutta mielialani ei ollut tarpeeksi hyvä moiseen. Jotenkin olin aina päivän päätteeksi niin väsynyt, ärtynyt ja yksinäinen etten jaksanut alkaa vatvoa mitään.

Tiistaita käväisimme porukkakahvilla irkkutunnin jälkeen. Osasyy oli Halloween jonka ansiosta kaikilla oli eilen vapaapäivä. Jopa minä sain nauttia vapaudesta ja lepäillä aivan rauhassa. Nukuin pitkään ja lueskelin koko päivän. En ole vieläkään päässyt eroon lukemastani kirjasta vaan kuljen kuin unessa kirja käsissäni. Pelkäsin hieman tämän laiskottelun vaikuttavan viikonloppuuni, mutta R ilmoitti että minun suorastaan täytyy pitää koko viikonloppu vapaata. Passaa minulle.

Lauantaina S pitää workshopin tanssijoilleen Duisburgissa. Luvassa yli viisi tuntia tanssin riemua. Ruoska heiluu ja jalat lentää. Tämän jälkeen olemme sopineet F:n kanssa suuntaavamme Bochumiin Disco- ja Street tanssien EM-kisoihin. Sunnuntaina sama ruljanssi. Mikäli S vain pitää kaksipäiväisen workshopin. Muussa tapauksessa voimme pyhittää koko päivän tanssikilpailun seuraamiselle. Mikä ihana viikonloppu minulla onkaan edessä.

M sairastui tänään. Hän valitteli koko päivän palelevanta ja käytti poikkeuksellisesti takkia luistellessaan. Arvasin kyllä mitä tuleman pitää. M:lla kun on aina lämmin ja vielä näinä viileinä syyspäivinäkin hän juoksentelisi mielellään t-paidassa pihalla. Arvatenkin hän on myös jossain tehnyt näin koska on nyt kipeänä. Flunssatulva kun ei ole vielä iskenyt kouluihin.

Tunnen myös itsessäni merkkejä sairastumisen mahdollisuudelle. Mutta eihän minulla ole aikaa sellaiseen. Tänäänkin siivosin hirveässä paniikissa koko taloa ja laitoin ruokaa entistä huolellisemmin - R:n äiti, niin kutsuttu "Suomenmummi", tuli kylään. Hän asuukin meillä seuraavat kaksi viikkoa. Tai hyvässä lykyssä vain yhden. En ole ihmeemmin uskaltanut kysellä asiasta vaikka minunhan päiviini tuo valkohapsinen muori vaikuttaa kaikkein eniten. Suoraan sanottuna olen hieman peloissani. Mummi ei osaa saksaa ja on sen verran arka ettei uskalla mennä minnekään yksin. Aivan kuin vahdittavanani olisi nyt kaksi lasta.

Olen väsynyt, olen loppu. Väsyneenä asioista tulee helposti vaikeita. Yritän nyt välttää sitä ja todellakin kömmin sänkyyn tänään normaalia aikaisemmin. Tosin väsyykseni saattaa johtua siitäkin, että istuskelin koneella myöhään viime yönä höpöttelemässä herra M:n kanssa.. Njäh, ei se siitä voi johtua.

Katson surullisena Suomen tv:stä uutisia ja kaipaan lunta. Kaipaan pohjoista, kaipaan kylmää, kaipaan valkeaa lunta.