Valovuoden tuollapuolen

Uskomatonta kuinka nopeasti ensimmäinen viikko on mennyt. Olen ottanut tavaksi käydä päivittäin koiran kanssa pitkällä lenkillä. Siinä tutustuu hyvin ympäristöön ja koska muut eivät tunnu jaksavan käydä sen kanssa lenkillä, niin pakkohan jonkun on viedä se ulos. Saanpahan ainakin säännöllistä likuntaa koska tanssitunnit eivät ole vielä alkaneet. Pyrin kuitenkin venyttelemään päivittäin jotta en olisi sitten niin kauhean kankea kun treenit alkavat. Olenkin saanut koko perheen kinnostumaan venyttelystä. Ainut jolle tuputan sitä on R. joka kuitenkin lenkkeilee päivittäin koska treenaa puolimaratoonille, mutta muut ovat innostuneet siitä aivan vapaaehtoisesti. He eivät aavistakaan kuinka hitaast mutta salakavalasti aivopesen heidät, jokaisen yksi kerrallaan..

Alan jo tottua perheen outoon tapaan syödä aina samaa ruokaa monta päivää. Minusta tuntuu hullulta laittaa kerrallaan niin valtava annos, jota sitten syödään seuraavat kolme päivää. Ja meitä päivittäin kotona syöviä on kuitenkin viisi. Ruokaa on siis riittävästi. Jääkaappikin tursuu toinen toistaan pelottavampia purkkeja ja purnukoita. Ja minä kun kaipaisin vain yksinkertaista leipää. Mutta jugurtti se vasta hyvää onkin! Söisin sitä varmasti purkkitolkulla jos vain viitsisin. En vieläkään oikein uskalla asettua taloksi. Tuon aina takkini omaan huoneeseeni. Kengile sentään sain raivattua tilaa eteisen kaapista. En jätä vessan vieläkään muita tavaroitani kuin hammasharjan. R. kyllä lupasi raivata minulle hyllytilaa, mutta en ole viitsinyt muistutella häntä asiasta.

Huomenna koittaa pienoinen vapaus kun R. ja A. lähtevät johonkin seminaariin ja minä jään lasten kanssa kotosalle. Pikkuneidille tulee iltapäivällä joku kaveri kylään ja illalla taas on Ja:n 17v. syntymäpäiväpippalot, joten hulinaa riittää. Odotan ehkä eniten Ja: kavereiden tapaamistä koska R. on kehunut heitä todellisiksi herrasmiehiksi. Olisi mukavaa tavalla välillä joitain muitankin ihmisä kuin pikkuneidin kikattavia ystäviä.

Alan jo hieman kaivata omanikäistäni seuraa, mutta jotenkin kielimuuri on vielä hieman liian suuri. Enkä oikein keksikään mistä niitä ystäviä lähtisin kalastelemaan. En viistisi kuitenkaan mennä minkään "Voisitko olla ystäväni?"- kyltin kanssa keskustaan seisoskelemaan. Ehkä pitänee vaan antaa ajan kulua ja odottaa tanssitunteja. Ja:n kanssa voi kuitenkin jo hieman keskustella. Hän on ottanut tavaksi höpötellä kanssani koulun jälkeen. Pari iltaa sitten hän valitteli minulle kuinka joku oli käynyt hakkeroimassa hänen kotisivujaan. Hän epäili, että asialla olisi ollut hänen kaverinsa, joka on aina ollut hirveän kateellinen hänen kotisivuistaan. Täällä tuntuu olevan suhteellisen yleistä, että nuoret kyhäävät itselleen omat kotisivut.

Minusta on jännittävää etsiä Saksan ja Suomen välisiä eroavaisuuksia. Yksi hauskimmista on tietenkin kotipuhelimet, joilla soittaminen on täällä paljon halvempaa kuin kännyköillä. Toinen jännittävä on Ja:n latinanopiskelu. Täällä on monilla tapa aloittaa latinanopinnot ranskan sijasta koska sanotaan, että latinan opiskelu auttaa sitten muiden kilten opiskelussa. En tiedä, minä anakin olen kuitenkin pärjännyt ihan kohtalaisesti vaikka en ole latinaa opiskellutkaan.

Istuin eilenillalla innoissani olohuoneessa seuraamassa Suomen tv:tä. Täällä näkyy lautantennin kautta peruskanavat. Harmiksin ei kuitenkaan Subtv, sillä olisin niin kiinnostunut seuraamaan BB:tä. En ole raaskinut ostaa katseluaikaa koneelle. Mutta voi kuinka ihanaa olikaan katsoa esimerkikis uutisia, tai jotain haastatteluja kun mitään ei oltu dubattu. Hovimäkikin tuntui jotenkin erilaiselta kuin ennen. Mietin, että istuikohan äitikin kotona Suomessa katsomassa sitä tv:stä. Hetken aikaa tämä välimatka tuntui valovuodenmittaiselta..

Posteljooni

Tuntuu kuin olisi hirveästi univelkaa. Vaikka nukun aivan samalla tavalla kuin Suomessakin, eli yhtä huonosti niin olen siltikin hirmuisen väsynyt. Ei täällä nyt niin paljon ole koko ajan uusia kokemuksia, että sen kummemmin rasittuisin. Eivätkä jalkani olleet edes kipeänä viikonlopun Suomikoulun vaellusretkestä. Venyttelin kyllä normaalia ahkerammin retken päätteeksi. Luulin oikeasti kuolevani sille pienelle vuorelle, mutta selvisin kuitenkin hengissä. Ehkä minua ei ole tehty kävelemään metsässä montaa päivää putkeen. Silloin on liikaa aikaa ajatella.

Naureskelin tänään itsekseni ku muistin erään rouvan sanat siitä kuinka saattaisin muka ihastua perheen vanhempaan poikaan. Voi hyvänen aika sentään. Minua nauratti jo silloinkin, mutta nyt tuo ajatus tuntuu vielä entistäkin hullunkurisemmalta! Miten osaisin kuvailla sitä paremmin.. Aivan kuin pitäisi ihastua naapurissa asuvaan pieneen teinipoikaan.

Suomikoulun äidit taas suunnittelivat yhdessä, että minulle pitäisi etsiä täältä Saksasta mies. He kaikki ovat jotenkin suomalaisia miehiä vastaan. Tai ei ihan niinkään, mutta jotenkin he pitävät saksalaisia miehiä parempana vaihtoehtona. No, toisaalta sen ymmärtää kun tietää, että he kaikki ovat aikoinaan tulleet tänne Saksaan aupairiksi ja sitten jääneet sille tielleen. Mutta asiaa ei auta vaikka yrittäisinkin sanoa, ettei minulla ole aikomustakaan löytää täältä mitään miestä. Ei täältä, eikä mistään muualtakaan. Se ei ole se syy miksi olen tänne tullut. Mitä vikaa suomalaisessa miehessä muka on? Rouva R:kin höpötteli tuossa eräänä päivänä, että heidän työpaikkansa nuoret miehet ovat kovasti odotelleet tuloani. Mikä ihmeen hinku kaikilla aikuisilla on saada parittaa minut jollekin "unelmien poikaystävälle"? Pärjään kyllä aivan mainiosti itsekin, kiitos vain.

Olin tänään kahdestaan hetken aikaa pikkuneidin kanssa kotosalla ennen kuin rouva R. tuli töistä kotiin. Minulle on sanottu ettei minun tarvitse avata ulko-ovea vieraille ja tottakai juuri tänään piti soida ovikello. Uskaltauduin kuitenkin avaamaan kun näin postinjakajan paketti kädessään. Pikkuneiti oli kuitenkin reippaana ja ehti ovelle ennen minua. Pirteästi hän ilmoitti minun olevan Suomesta ja etten osaa hyvin saksaa. Postimies tuijotti minua kummastuneen ja irvisti sitten ymmärtäväisesti. Minä yritin hieman ujona selittää postimiehelle naama punaisena ymmärtäväni kieltä kyllä oikein hyvin. Kuittasin paketin ja pakenin hieman häpeissäni keittiöön paketti kainalossani.

Kuin olisi tullut kotiin..

Lento oli puoli tuntia myöhässä. Yritin ajatella positiivisia ajatuksia kun pääsin läpi lähtöselvityksestä ja vilkaisin viimeisen kerran olkani yli äitiäni. Hymy naamalle ja vilkutus ja mahdollisimman nopeasti porttien toiselle puolelle. Pelko kouraisi vatsasta vasta koneen noustessa. Ruumassa lojui kaksi matkalaukkuani ja minä puristi rystyset valkoisena istuimeni käsinojia. Mutta pääsin perille, kone ei tippunut vaikka koinkin elämäni kovimman turbulenssin. Lensimme myrskypilven lävitse ja monet matkustajat todella kiljuivat ja itsekin olisin varmasti kiljunut ellei mielessäni olis pyörinyt täysin muut asiat.

Enkä olisi voinut parempaa perhettä valita. Ja asiaanhan ei mitenkään vaikuta se, että kotinani on neljä kerroksinen talo ja oma huoneeni on yli kaksi kertaa isonpi kuin huoneeni Suomessa. Minulla on tv, kaapeli, digiboksi,l angaton netti, tietokonepöytä, kaksi nojatuolia, pöytä, koko vartalopeili ja valtava vaatekaappi. Ainoa miinus on, että sänkyni patja on paljon kovempi kuin mihin olen tottunut, mutta enköhän minä siihen totu.

Varsinainen tehtäväni eli pikkuneidistä huolehtiminen osottautui ainankin näin aluksi aika helpoksi hommaksi. M käytännössä raikkuu koko ajan minussa kiinni. Ujostelua kesti ensimmäiset kaksi minuttiia tuloni jälkeen ja siitä saakka en ole päässyt hänestä hetkeksikään eroon. Aivan kuin minulla ei muutenkin olis paljon uutta opittavaa.

Onnistuin välttymään suuremmilta traumoilta ensimmäisenä iltanani. Mitä nyt minulle tuli täytenä yllätyksenä, että perheen isä, herra A, on hieman kuuro ja hänelle täytyy käytännössä huutaa. Jo. ja Ja. ovat hieman ujostelleet minua. He eivät tunnu käsittävän miksi minun kanssani tulisi puhua englantia vaikka ymmärrän saksaa. Yritin Ja:lle selittää, että olen vielä todella ujo puhumaan saksaa, mutta hän ei siltikään jaksaisi aina käyttää aivojaan ja miettiä miten saisi sanottua sanottavansa englanniksi. Sekä Jo että Ja pelkäävät selvästi virheitä tai sitten heidän kielitaitonsa on vain hieman ruosteessa. Olen kuitenkin saanut selvää edistystä aikaan puhu-niin-paljon-kuin-ehdit-taktikallani sillä tänään Ja tuli jo aivan oma-aloitteisesti huoneeseeni puhumaan. Pelkäsin antaneeni itsestäni todella friikin kuvan kun kävin hänen ja hänen tyttöystävänsä kanssa kaupungilla. Sain melkein sydänkohtauksen nähdessäni ostoskadun joka kulkaa koko keskustan läpi. No, ehkä 600 000 asukasta tarvitseekin hieman enemmän vaate- ja kenkäkauppoja kuin pikkukylän mummot..

Pieni kotiorja?

Huomenna. Kuinka aika onkaan mennyt näin nopeasti? Olo on jotenkin tyhjä. Ei jännitä kuten luulin. Aivan kuin mitään ei olisi jäljellä. Se on menoa nyt eikä meinata.

Saan luultavasti sullottua kaikki tarpeelliset vaatteeni samaan matkalaukkuun. Talvitakit jäävät ja ehkä talvikengätkin. Ne voi sitten lähettää pakettina perästä. Lenkkareita minulla ei ole joten ne pitää vielä käydä ostamassa. Lakanoita ja pyyhkeitä minun ei tarvitse kuulemma viedä mukanani. Huoneeni siellä on muuten jo valmis paitsi langaton nettiyhteys puuttuu. Miten selviän ilman konetta kokonaisen päivän?! Minun täytyy rohkeasti roijata rakas vauvani heidän koneensa viereen, enhän muuten saa kehenkään yhteyttä.

Lähdemme kaikki viim. 9 mennessä kouluun/töihin ja palailemme eri aikoina kukin. Sinä voit vaikka nukkua, kunnes talo tyhjenee ja aloittaa askareesi sitten.

Minun ei sis tarvitse kärsiä joka aamu aikaisesta herätyksestä ja pikkuneidin saattamisesta koulutielle, vaan saan rauhassa odottaa, että talo hiljenee ja sitten aloittaa jynssäämään lattioita tai kuuraamaan vessoja. Olen pieni kotiorja joka tottelee ruoskaa. Vaikka en kyllä usko, että minulla tulee olemaan sen kummempia kotitöitä kuin täällä Suomessakaan. Pidän lähinnä huolta yleisestä siisteydestä, laitan ruuan, vahdin että pikkuneiti tekee läksynsä ja kuskailen lapsia omiin harrastuksiinsa. Toivottavasti perheen auto ei ole mikään viimeisin huippuluokan Mercedes Benz. Voin jo kuvitella kuinka hankin sen kylkeen kauniit naarmut hyvillä parkkeeraustaidoillani.

Olemme kuulemma lähdössä rouva R:n ja muiden Suomikoululaisten äitien kanssa vaellusretkelle nyt viikonloppuna. Ohjelmaan kuuluu saunomista, ruuanlaittoa, tappava vaellusreitti ja kuten hyvin voi arvata, minun piinaava tenttaukseni. Kuka olen, mistä tulen ja muuta yhtä tähdellistä. Eniten ehkä pelottaa, että kaikki keskustelut käydään saksaksi ja minä raukka yritän änkyttää jotain huonolla kielitaidollani. Ehkä minun pitäisi väittää, että otin kielikoruni vasta äskettäin ja koska kieleni on yhä kovin turvoksissa, en voi puhua mitään.

Noin 24h 45min

Palaanhan?

Matkani lähenee uhkaavasti. Tajusin sen läksiäisissäni kun halailin pois lähteviä ihmisiä ja mietin mielessäni milloin tulenkaan tapaamaan heitä uudelleen. Vai tapaanko enää koskaan?

Moni sanoo tuntevansa, että kaikki muut ovat lähdössä pois, mutta minusta tuntuu täysin päinvastaiselta. Minä lähden ja kaikki muut jäävät. Se on hirveä tunne. Ihmiset miettivät kuinka ikävä heille tulee ja kuinka he pärjäävät ilman minua. Tuntuu pahalta lähteä vaikka olen tätä niin kauan halunnutkin. En voi kuitenkaan olla ajattelematta miten tänne jäävillä on ympärillään kaikki tuttu ja turvallinen. Perhe, ystävät, koulu, harrastukset. Minulla ei ole ketään. Vieras maa, vieraat ihmiset. Siinä vaiheessa iskee paniikki. Ja minä todella pelkään.

Uskon kyllä pärjääväni. En hetkeäkään epäile sitä itse, sillä mitä järkeä minun olisi lähteä jos en luottaisi itseeni? Mutta en edes uskalla ajatella koti-ikävää. Kuinka kauan menee ennen kuin itken itseni illalla uneen kun pelottaa. Kuinka kauan menee ennen kuin istun itsekseni tuijottamassa tyhjää ja mietin kotiin paluuta.

Mutta asialla on myös toinen puoli. Kuinka kauan menee ennen kuin kaupassa asioiminen tuntuu samalta kuin Suomessa? Milloin alan käyttää perheen talosta ilmaisua koti? Milloin tanssitunnilla olo alkaa tuntua täysin normaalilta ja ajatus Sonja Tammelasta on jotenkin kaukainen? Milloin alan ajatella mielessäni saksankielellä?

Entä jos ihastun maahan enkä haluakaan tulla takaisin? Monet sanovat, että sitten vain jään sinne opiskelemaan mutta valitettavasti se ei ole aivan niin helppoa. Tai ehkä se on sittenkin onni, se takaa sen että palaan vielä takaisin. Palaanhan?

Olen laskeskellut, että olen poissa noin viisi kuukautta ennen kuin tulen takaisin edes käymäseltään. Hyvänen aika, sehän on melkein puoli vuotta! En näe puoleen vuoteen Saimaata. En haista urheilutalon hieltä haisevia saleja. En osta surkeita H&M riepuja. En ole valittamassa kun en löydä mistään sopivan kokoisia kenkiä. Ja mikä pahinta, en ole kuulemassa mitä kaikille ystävilleni kuuluu. Sillä eihän sähköposti aja samaa asiaa kuin kasvotusten puhuminen. Mutta olen yrittänyt ajatella, että minut saa aina hätätapauksessa kiinni puhelimella. Ja mikäs olisikaan sen parempaa kuin että minua tultaisiin moikkaamaan. Mutta ehkä pitää ensin odottaa, että pääsen turvallisesti perille, sulaudun luontevasti joukkoon ja alan mölöttää saksaa kuin se olisi toinen äidinkieleni.

71h ja risat lähtöön.

Siniset unikuplalakanat?

Lentoliput on nyt sitten varattu.

Helsinki - Köln
to 24.08.06
14.35-16.05

Hurjaa. Nyt ei voi enää perääntyä. Kaikki ajatukseni tuntuvat koko ajan liittyvän vain ja ainoastaan matkaan. Mietin tauotta asioita jotka täytyy hoitaa ennen lähtöä. Mitä pitää ottaa mukaan. Ketä tahdon ehdottomasti tavata ennen lähtöä.
On aivan sama missä olen kun mietin kuitenkin tauotta, kuinka juuri se hetki saattaa olla viimeinen kerta tuossa paikassa kokonaiseen vuoteen. En edes uskalla ajatella miltä vuoden päästä tuntuu kun tulen takaisin. Enkä todellakaan tahdo miettiä mitä sitten, jos en tulekaan joululomalla kotiin. Milloin minä sitten tulen takaisin? Vasta pääsykokeiden aikaan? Siihenhän on hyvänen aika vielä!...Ei, en tahdo edes ajatella kuinka monen monta piiiiiiiiiitkää kuukautta siihen vielä on. Pohdiskelen mielummin mitkä lakanat otan mukaani. Ehkä Ikeasta ostamani siniset unikuplalakanat? Todella mielenkiintoista..
Yritän kuvitella miltä minulle varattu huone näyttää. Millaiset verhot siellä on? Mahdunko tanssimaan siellä vai onko siinä noin metri kertaa metri tilaa kuten omassa huoneessani? Tai kuinka iso koko talo ylipäätänsä on? Ei se ainakaan mikään ihan pieni voi olla kun kaikille lapsille on omat makuunuoneet ja vierashuonekin löytyy. Minun tuurillani se on jokin maalaisröttelö, jossa huussi löytii pihan perältä kana-aitauksen takaa tai sitten se on joku mieletön hienostolukaali. Mene ja tiedä.
Jännitän myös paitsi pikkuneiti M.ää myös muuta perhettä. Mitä jos he eivät olekaan niin puheliaita kuin rouva R. on antanut ymmärtää? Voin vain kauhulla kuvitella hiljaisuudessa nautittavaa aamupalaa tai päivällistä, joka sunnuntaista kirkkokäyntiä ja klo20 nukkumaanmenoaikaa. Ehkä olenkin orja jolla on tarkkaan kirjattu minuuttiaikataulu?

Haaveista totta?

Kiitos miellyttävästä puhelintuokiosta! Me tulemme varmasti tulemaan hyvintoimeen keskenämme!

Se siis todella tapahtuu. Minä todella pääsen lähtemään! Muutamien viikkojen innokas selailu on tuottanut tulosta ja sain lähes 80 yhteydenottoa eri perheiltä ympäri Eurooppaa. Yksi oli kuitenkin ylitse muiden.. Ja kyllä, olen pelkuri kun valitsin puoliksi suomalaisen perheen, mutta kyllä sitä kieltä "joutuu" käyttämään vaikka perhe onkin kaksikielinen.
Pelko ei ole vielä pahemmin iskenyt. Ehkä pieni jännitys. Millainen perhe on arjen keskellä? Miten lapset reagoivat uuteen "perheen jäseneeseen"? Ehkä suurin kysymys kuitenkin on : kuinka minä tulen pärjäämään talossa jossa asuu minun lisäkseni myös KOIRA!!!? Myönnän etten ole eläinihminen, mutta ei pieni karvaturri saa vaikuttaa päätökseeni. Perhe vaikuttaa parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta, eihän se mitään haittaa jos niillä on yksi karvainen, läähättävä, kuolaava ja jaloissa pyörivä pieni kiusankappale. Eihän?
Eilen illalla puhelimessa selvisi että perhe olisi valmis ottamaan minut vastaan jo vaikka tänään tai huomenna, koska pikkuneiti M.llä (6v.) alkaa koulu. Asetin kuitenkin toivomukseksi että voisin saapua vasta viikolla 34. Vasta!? Se tarkoittaisi sitä, että viettäisin Suomessa enää yhden kokonaisen viikon! Outoa. En odottanut lähdön tapahtuvan ihan näin äkkiä. Mutta parempi niin. Ehkäpä en siten ehdi alkaa katua päätöstäni.
Kummallista tämä nykymaailma. Tutustuin perheeseen kolme viikkoa sitten ja nyt he ovat jo valmiita ottamaan minut asumaan heidän luokseen. Minua ei kuulemma majoitetakaan perheen vierashuoneeseen joka sijaitsee talon kellarissa, vaan vanhempien makuuhuoneeseen! Minua kohdellaan jo nyt kuin perheenjäsentä. Bussikorttini maksetaan, tanssituntini maksetaan ja lisäksi saan n.260e. kuukaudessa "taskurahaa". Lisäksi minut otetaan mukaan perheen joululomalle Grainauhun (3km Garmisch-Partenkirchenistä) laskettelemaan,hiihtämään,syömään joulukinkkua ja katselemaan ikkunasta Zugspizen huippua.
Kyllä, tämä on sitä mistä olen jo vuosikaudet haaveillut.