Valmis petettäväksi

Neljä viikkoa.

Muistaakseni aupairsopimuksessani ei mainita mitään siitä, että tunteitani saisi loukata aina kun siltä sattuu tuntumaan. Olen tehnyt täysin selväksi sen etten ole tullut tänne etsimään miestä. R ei selvästikään hyväksy sitä tosiasiaa, että seurustelen. Hän vihjailee aina muutaman päivän välein, että sitten kun minäkin löydän täältä miehen niin kyllä se Suomeen jäänyt poikaystävä unohtuu. "Kuka sinua on kieltänyt pitämästä hauskaa. Eihän se mitään saa tietää. Enkä minä mene sille mitään kertomaan." Ai siis minunko pitäisi lähteä kaupungille iskemään miehiä ja vähän välittää herra M:n tunteista? R selvästikin uskoo ettei Suomesta voi löytyä yhtään kunnollista miestä. Se että hän aikoinaan jätti poikaystävänsä kun tuli tänne aupairiksi ei tarkoita sitä, että minun tulisi tehdä samoin. Kaikki tämän pienen suomalaisyhteisön naiset ovat R:n mukaan jättäneet suomalaiset miehensä kun ovat löytäneet uudet täältä. Siis eikö Suomesta muka voi löytyä yhtään kunnollista miestä? Ei tietenkään, hehän ovat kaikki alkoholisteja, kaljamahaisia vaimojen hakkaajia.

Mitä järkeä on seurustella jos koko ajan ajattelee ettei suhde muka tule kuitenkaan kestämään pitkään, tai että jossain on muka joku vielä parempi ja oikeampi kumppani. Luulen että R on kuitenkin hieman väärä henkilö sanomaan kuka on minulle sopiva kumppani ja kuka ei. Varsinkin kun hän ei ole edes koskaan tavannut herra M. Raa'asti sanottuna tilanteen voi myös kääntää toiseen suuntaan. Voisin hankkia täällä uusia ystäviä ja unohtaa kaikki Suomessa asuvat "entiset" ystäväni. Tai voisin päättää, että tämä perhe onkin parempi kuin suomalainen perheeni ja siitä johtuen katkaisisin kaikki siteeni suomalaisiin vanhempiini.

Loukkaannuin todella pahasti R:n tämän päiväisistä sanoista. En tiedä onko minulla siihen tarpeeksi aihetta mutta joku raja minullakin on ja tänään hän ylitti sen. "Luuletko sinä, että se miehesi istuu muka siellä kotona kiltisti odottomassa sinua?" En luule vaan tiedän. Tiedän myös sen etten ole täysin "normaali" ihminen näissä seurusteluasioissa. En puhu niistä. En kulje kadulla kiljumassa sitä kuinka olen rakastunut mutta ei se silti tarkoita sitä ettenkö olisi. Kyllä, myönnän sen nyt. Olen rakastunut. Ja se siitä sitten. Siitä ei tarvitse tulla enää ikinä kysymään minulta, ei tarvitse vihjailla, ei puhua paskaa selkäni takana. Pidätte vaan turpanne kiinni ja huolehditte omista tunteistanne. Olen toki kiinnostunut kaikkien muiden seurustelujutuista. "Voi kun se viikkasi paitansa niin söpösti" ja "sillä ei seisonu eilen illalla mut sanoin sille silti et se on maailman paras pano"-jutut on aina mielenkiintoisia ja jaan toki omanikin, mutta turha tulla kyseenalaistamaan minun tunteina ja ehdottelemaan toisia miehiä vain koska minuakin muka petetään. Surkein tekosyy mitä olen ikinä kuullut.

Kaukosuhteessa eläminen on rankkaa, mutta en näe mitään syytä miksi se ei muka voisi onnistua. Se on täysin ihmisistä kiinni. Olen täysin tietoinen siitä ettei suhteemme ehkä jatku läpi elämän. Vaihtoehtoja on monia, saatan vaikka kuolla huomenna, mutta en myöskään näe mitään syytä miksi en voisi täysillä uskoa siihen, että kävelen vielä jonain päivänä herra M:n kanssa alttarille ja elämme onnellisesti avioassa elämämme loppuun saakka. En minä voi elää suhteessa haaveilematta yhteisestä tulevaisuudesta. Aivan sama kuin en voi opettaa tanssia haaveilematta ryhmän yhteisistä hyvistä hetkistä ja kilpailumenestyksestä.

Ikävä on kyllä kova, eikä siihen totu ikinä, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Kyllä sen kestää jos tietää, että se toisen seura on yksinkertaisesti parasta maailmassa. Harmikseni olen kuitenkin huomannut sen, että täällä on helpompi selittää ikävöivänsä vain ystäviä. Miksi? En jaksa enää vastailla kysymyksiin "Miksi sinä pidät poikaystävää Suomessa kun löydät täältä kuitenkin jonkun ja tahdot sitten jäädä tänne."