Olympiatoivo

Kaksi viikkoa.

Kuinka nopeasti aika onkaan kulunut, vaikka toisaalta olen kotiutunut jo niin hyvin, tuntuu kuin olisin ollut täällä jo ikuisuuden.

Tänään piti olla ensimmäinen päivä kun menen pikuneidin kanssa kahdestaan luisteluharjoituksiin, mutta eräiden avainselkkauksien takia lähdimmekin mummin kyydissä. Mummi on hiema pelottava tapaus. Hurjat mustat kajaalit silmissä ja noita-akkaa muistuttava nauru. Mutta ensimmäistä kertaa täällä oloni aikana aloin höpötellä ihan ilman erillisiä kysymyksiä. Ei siihen tarvittukaan kuin vaan pari viikkoa. Pojille en kuitenkaan ala vielä saksaa mölöttämään, epävarmuus on ainakin vielä siltä osin tallella.

Mummi on aikaisemmin vienyt pikkuneidin luisteluun, siis silloin kun en ollut vielä tullut. Nyt hän hämmästeli kuinka paljon M:n luistelu on kehittynyt muutamassa viikossa. Ja kyllä minäkin olen jo nähnyt kehitystä. Mutta M:llä onkin neljät harjoitukset viikossa ja pian harjoituskerrat kasvavat kuuteen kun luistelun lisäksi tulee balettitunti ja voimaharjoittelu. Koko ajan pitää olla muistuttamassa itselleen, että M on vasta kuusi vuotias. Mutta sellaista se on Olympiavalmennuksessa. Toiset M:n ryhmässä ovat kuitenkin jo seitsemän, yksi jopa kahdeksan. Tuntuu hassulta ajatella, että niin pienet on erikseen laitettu johonkin Olympiavalmennukseen, mutta niin se vain menee. Jo pienten aloittelijoiden ryhmistä valikoidaan niitä, joilla uskotaan olevan kykyjä. Siellä ne sitten kiitävät kaiken ikäiset, Saksan tulevat Olympiatoivot, jäällä ja minä istun pöllämystyneenä katsomossa kun M harjoittelee jo ties mitä piruetteja ja hyppyjä.

Kaiken huipuksi kaikki jäällä olijat ovat pukeutuneet kuin esitystilanteeseen. Äidit ovat vääntäneet mitä hienoimpia nutturaviritelmiä ja kaupasta on ostettu paljetein koristellut luistelumekot. Jopa aivan pienimmillä on puvut ja niihin sointuvat säärystimet,hiuslenkit ja käsineet. Välineurheilua huipussaan. Siellä ne rimpsuhelmat sitten hulmuavat ja klitteri kiiltää kun vain hieman vaahtosammutinta isommat jääprinsessat kiitävät katsomon ohitse. Minä perinteisen harrastuksen-kuuluu-olla-ennen-kaikkea-hauskaa-ajatuksen kannattajana yritän pitää kieleni kurissa. Eniten minua säälittää eräs selvästi todella lahjakas tyttö, joka on erään miesvalmentajan yksityivalmennuksessa. Aina kun hän kaatuu hyppyjä harjoitellessan niin kasvoista näkee kuinka sattuu ja itkettää, mutta ei auta kun pitää treenata. Valmentaja karjuu kentän laidalta, että uudestaan vaan. Tyttö nousee ylös, pyyhkii kyyneliiän, ottaa vauhtia ja yrittää uudelleen, niin kauan kunnes onnistuu. Kun mainitsin asiasta R:lle niin hän sanoikin kuulleensa, ettei tuon kyseisen valmentajan valmennettavaksi kannata mennä. Onneksi minulla ei ole koskaan ollut syytä itkeä harjoituksissa.

Pojat ovat alkaneet puhua minulle suomea. Tai Ja lähinnä. Jo nyt ei paljon minun kanssani vaivaudu keskustelemaan. Tosin ei Ja sano kuin muutamia lyhyitä lauseita kerrallaan, mutta onhan sekin jo alku. Ja hyvin hän jo puhuukin! Ei mitää kielioppivirheitä, ääntäminen vain teettää vaikeuksia. Yritän hirveästi rohkaista heitä molempia kayttämään suomea kun kerran osaavat sitä. Kieroilijat, ovat antaneet kaikkien ymmärtää etteivät osaa koko kieltä. No, totuus on paljastunut. Ehkä jossain vaiheessa pääsemme tilanteeseen, jolloin minä puhun heille saksaa ja he vastaavat suomeksi. Tai sitten tämä on vain jokin toimintasuunnitelma, jotta minä rohkaistuisin puhumaan saksaa. Jospa he ovat jo kyllästyneet englanninkielen sanojen muistelemiseen? No, niin tai näin, ymmärrän hyvin koska heillä on selvästi hieman suppea englannin sanavarasto, eikä ihmekään kun jokaikinen tv-ohjelma on pilattu dubauksella! ..Mutta eniten minua ehkä harmittaa kuitenkin se, kun Jo ei puhu eikä pukahda minulle mitään ellei ole pakko. Joko hän pakenee omaan huoneeseensa kun tulen paikalle tai sitten hän jatkaa kanavasurffailua välittämättä pätkääkään mitä höpöttelen. Ja R kun sanoi, että Jo on pojista se puheliaampi. No, ehkä ei vieraiden tyttöjen seurassa. Tai sitten olen vain jokin kaksipäinen hirviö Suomesta kenen kanssa ei ole kiva jutella.

Tänään sain todisteen siitä, ettei ole kivaa jos joku tuijottaa sinua kun olet suihkussa. Olin tapani mukaan pahaa aavistamattomana pesemässä hiuksiani kun kesken shamppoon poishuuhtelun huomasin koiran tuijottavan minua lasin läpi. Olin kai jättänyt oven jotenkin huonosti kiinni ja kun se oli kyllästynyt odottamaan minua, se oli päättänyt tallustella sisään kylpyhuoneeseen. Huomenna pitänee laittaa ovi lukkoon. Sillä vaikka kyseessä olikin vain koira, niin en kuitenkaan ole omasta mielestäni hehkeimmilläni suihkussa. Enkä todellakaan halua yhtään ketää ulkopuolista, en sen enempää koiraa kuin ihmistäkään minua töllistelemään.

Jännittävää kuinka nopeasti päivärytmini on vakiintunut. Herään aamuisin yhdeksältä, peseydyn, syön ehkä aamiaista, avaan verhot ja tuuletan koko talon. Imuroin olohuoneen, keittiön ja eteisen, erityisesti matot. Sitten pyyhin kaikki rappuset, lakaisen yläkerrantasanteen. Tyhjennän tiskikoneen ja alan valmistamaan ruokaa. Jätän ruuan valmistumaan kun käyn hakemassa pikkuneidin koulusta. Tarkistan, että kaikkialla on yleisesti ottaen puhdasta. Syön M:n kanssa jonka jälkeen lähdemme luisteluharjoituksiin. On myös tärkeää varmistaa, että M muistaa varmasti tehdä kaikki läksynsä ja ettei hän vaan hiivi salaa alakertaan katsomaan tv:tä.

Lempipuuhakseni on muodostunut ruuanlaitto. Ja vaikka itse sanonkin niin olen siinä jo kohtalaisen hyvä. Mieleni tekisi aina syödä suoraan pannulta tai kattilasta. Olen kuin aasi joka syö kuormasta.