Vaatimattomuus kaunistaa

Ei tunnu yhtään siltä, että huomenna on maanantai. Jotenkin on vaikea kuvitella uutta viikkoa kun on tapahtunut niin paljon. Tai ehkei niin hirveästi kuitenkaan mutta minun pienessä mielessäni ne vähäisetkin asiat ovat tuntuneet todella suurilta. Sain tänään ensimmäisen ikäiseni ystävän, johon tutustuin, yllätys-yllätys, tanssitunnilla. Hän on tanssinut kokonaisuudessaan vasta muutaman vuotta, irlantilaista tanssia vasta vuoden verran, mutta on siinä jo ainakin minun mielestäni todella huippu. Uskaltauduin tänään kyselemään häneltä tanssikoulusta ja tietysti puheet vierivät laidasta laitaan erilaisista tanssiasioista opiskeluun aupairina ja vaihto-oppilaana oloon. Kävimme yhdessä F:n kanssa keskustassa harjoitusten jälkeen ja hän näytti minulle missä tanssitarvikeliike on ja ehdotti että lähtisimme joku päivä yhdessä shoppailemaan. Tämä viikonloppukokeiluni sai minut lupautumaan käymään säännöllisesti S:n vetämillä tunneilla.

S on hauska opettaja. Hän on ehkä.. en tiedä miten esittäisin asian suomeksi, osaan sen vain englanniksi. No, hän on sellainen elvistelijä, sanotaan nyt näin. Hän esittelee mielellään kaikille taitojaan ja osa tunneista menikin siihen kun hän treenasi vaikeampia askelsarjoja. S on hyvin mukaansatempaava ja kärsivällinen opettaessaan, mutta silti hänen äänestään kuulee käskevän sävyn kun et eritä hänen mielestään tarpeeksi täysillä.

Koin irlantilaisen tanssin vaikeaksi ja koen kyllä vieläkin, siksi minulla on ehkä hieman vaikeuksia uskoa S:a kun hän väittää minun olevan todella lahjakas. Olen kyllä kieltämättä erittäin ylpeä itsestäni ja kehuista joita sain tänään harjoituksissa. Me teimme lyhyttä sarjanpätkää ja sarjan loputtua S pysäytti musiikin ja jäi tuijottamaan minua hirveä hymy naamallaan. Ajattelin tehneeni varmaankin jotain todella typerää ja toivoin, että voisin vain luikkia kenenkään huomaamatta ulos tanssisalista. S kääntyi F:n puoleen ja tokaisi huolettomasti, että tulen voittamaan tammikuussa järjestettävät kilpailut. F alkoi kovaan ääneen myötäillä S:a ja rupesi sitten kyselemään kuinka vanha olen - ei kuulemma halua kilpailla kanssani samassa luokassa. Minä tuijotin pöllämystyneenä ympärilleni osaamatta sanoa mitään. Ilmeeni oli ilmeisesti varsin huvittava sillä muitakin tunnilla olijoita alkoi hymyilyttää. Tauon aikana S tuli sitten keskustelemaan kanssani vakavasti siitä miten hyvin minä oikeasti osaan jo näin muutaman päivän jälkeen. En osannut vieläkään sanoa mitään. Nyökkäilin vain myöntävästi kun hän sanoi, että minun on pakko alkaa treenaamaan säännöllisesti. Sain mukaani nipullisen tanssisarjojen ohjeita joiden avulla voisin treenata itsenäisesti aina harjoitusten jälkeen kotona. Olen moisesta vieläkin pyörällä päästäni. Siis onhan minua ennenkin kehuttu, mutta tämä oli kyllä aivan jotain toista. Arvostan S suuresti ja siksi hänen kaltaiseltaan ammattilaiselta tuollaisten sanojen kuuleminen tuntuu todella uskomattomalta. Ja sekin, että F vakuutti minulle S:n puhuvan totta. En jaksa uskoa sitä. Mutta joka tapauksessa aijon mennä tiistaina uudestaan treeneihin ja katsoa mitä tästä nyt sitten tulee. Haasteita ainakin riittää. Sovimmekin jo F:n kanssa tapaavamme aikaisemmin ennen harjoitusten alkua, jotta voimme yhdessä lämmitellä ja venytellä koska sellainen ei kuulemma kuulu S:n tapoihin. Jo pelkästään tämän perusteella voin sanoa, että huh mikä päivä.

Meinasin aamulla myöhästyä harjoituksista kun minulla ei ollut hajuakaan milloin metrot lähteävät. R ja F tähtivät yhdessä seuraamaan Jo:n jalkapallopeliä ja minä raukka en saanut tietokoneeni nettiä toimimaan, jotta olisin voinut tarkistaa moneksi minun pitäisi ehtiä metroasemalle. Lähdin sitten umpimähkää tapittamaan asemalle heti aamiaisen jälkeen ja kuinka sopivasti sattuikaan kun seuraava metro lähti 10 minuutin kuluttua. Ehdin juuri ja juuri sopivasti keskustaan ja pienen juoksun jälkeen en edes myöhästynyt tunnilta. Kaikeksi onneksi muutama muukin oli myöhässä, joten jouduimme joka tapauksessa hieman odottelemaan.

Jo ilmoitti tänään, että hänen tyttöystävänsä tulee tiistaina esittäytymään. R oli sitä mieltä, että leipoisimme sitten kakun ja keittäisimme kahvin, mutta Jo vain vilautti keskisormeaan ja katosi olohuoneesta ilmoittaen hyvin selkeästi, että he haluaisivat vain olla rauhassa. Minusta tämä tietenkin tuntuu oudolta kun molemmat pojat ovat tuoneen seurusteluasiansa noin avoimesti julki. Jos minulla joku silloin aikoinaan oli niin enhän minä hyvänen aika sanonut ikinä äidilleni mitään. Tässä sitä huomaa perheiden eroaivaisuudet. Ja minun erikoisen luonteeni, tottakai. Se mistä minä olen aina vaiennut ja mistä tulen kotioloissa aina vaikenemaankin on joillekin toisille täysin yksinkertainen, jokapäiväinen puheenaihe. Minusta on kuitenkin hauskaa seurata poikien sosiaalista elämää, kavereita, tyttöystäviä ja koulukuulumisia. Tunnen itseni vanhaksi mummoksi joka kyylää toisten tekemistä, mutta tämä on vain jotenkin niin erilaista kuin mihin olen tottunut. No, ehkä tämä johtuu osittain myös tekemisen puutteesta. Jos nyt vaikka elämäni alkaisi saada taas vähän lisää vauhtia F:n tapaamisen ja säännöllisen treenaamisen myötä.