Kesäleikkejä

Ruut ruut! Kello löi jo kakstoist!
Keisari seisoo palatsissaan.
Niin musta kuin ruuna,
niin valkea kuin varsa.
Se ken tulee viimeiseksi onpi kuolemaks.

M:lle ostettiin hyppynaru koska luisteluharjoituksissa he joutuvat hyppimään alkulämmittelyksi. Jostain kumman syystä täällä ei selvästikään ole lapsilla tapana hypätä hyppynarua. Vai olenko minä vain joutunut johonkin todella kolkkoon osaa Saksaa? Muistan ala-asteajoilta varsin hyvin sen kuinka kaikki välitunnit vietettiin lähes poikkeuksetta hyppynarua hypätessä.

Nyt on siis tullut hyvä aika muistutella mieleen mites ne kaikki leikit ja lorut menivätkään. Miten hypättiin roomalaisia numeroita? Entä kuinka meni se parin kanssa hypättävä lääkärileikki? Entä kuinka se sulhanen valittiinkaan?

Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari,
rikas, rakas, köyhä, varas.

Järkyttävintä ehkä on se, ettei M osaa ollenkaan hypätä narulla. Hän saa hikisesti hypättyä ehkä kaksi kertaa. Huomasin, että monilla muillakin M:n ryhmän luistelijoilla on sama ongelma. He huitovat narua miten sattuu ja pomppivat kuin päättömät kanit. Ehkäpä seuraavaksi ostatan M:lle pitkän hyppynarun ja innostan koko kadun lapset hyppäämään. Sen jälkeen onkin hyvä opetella vaikkapa lipunryöstöä ja kymmenen tikkua laudalla. Näin aivopestään laiskat saksalaislapset.

Hemmotteluhetki

Tällä kertaa olen rakastunut. Nimittäin kylpyammeisiin. Ihastuin näihin tavattoman yksinkertaisiin keksintöihin jo pienenä ja vanha ihastus heräsi eloon nyt kun olen kierrellyt Suomen hotelleita herra M:n kanssa.

Ja mikä onkaan Saksassa parasta? Täältä löytyy lähes poikkeuksetta joka hemmetin talosta kylpyamme. Tämä onkin viikonlopun työiltojen pelastus. Ensin pikkuneiti vaan nukkumaan ja sitten ihanaan kuumaan kylpyyn, valtavan vaahtokasan sekaan lillumaan. Ja yleensä olen kyllä tämän hemmottelun ansainnut. (Sillä jo pelkästään M:n nukkumaan vieminen on usein jopa parin tunnin prosessi.) Suosittelen tätä myös muille aupaireille - kylvystä on paljon helpompi nauttia kun muu perhe on poissa eikä tarvitse kärsiä ylimääräisestä hälinästä.

Positiivisuus on perseestä (eks niin!!?)

Tänään olikin sitten vuorossa tämän aupaisin lempihommaa. Vietetään päivää perheen kanssa. R päätti siis pari päivää sitten, että pidämme tänään naistenpäivän ja menemme yhdessä kaupungille shoppailemaan ja syömään jäätelöä. M:lle kun piti löytää kevättakki. Joten R tuli sitten tänään kanssamme luisteluun.

Olen ollut hieman karvat pystyssä ja kynnet teroitettuna viimeisimmän palautekeskustelun jälkeen. Minä kun en kuulemma ajattele tarpeeksi positiivisesti. En ole tarpeeksi iloinen, enkä varsinkaan hymyile tarpeeksi. Ja olen kuulemma muuttunut M:nkin seurassa. En tiedä miten kun sitä minulle ei osattu ollenkaan perustella. Rivien välistä luin oikein selkeitä viestejä siitä, ettei minun viime viikkoisesta käytöksestäni pidetty. Minä kun olin joka ilta jossain ystävieni kanssa, en siis kotona istumassa siltä varalta jos he sattuisivat tarvitsemaan apuani. Mutta koko keskustelu siis koski siitä kuinka minun pitäisi ajatella positiivisemmin kun sitten minulla ei ole myöhemmin niin suurta riskiä sairastua esimerkiksi syöpään. (Anteeksi nyt, mutta en usko tuohon höpinään. Voihan se esimerkiksi jonkin flunssan kohdalla pitääkin paikkaansa, mutta jos se syöpä tulee niin se tulee, olen minä sitten hymyillyt tai en.)

R:lla nyt vaan on jokin tapa alkaa analysoida jokaisen ihmisen jokaista pientäkin liikettä ja elettä. Tästä hyvänä esimerkkinä tämän päiväinen keskustelu, jossa R pohti Jo:n muuttunutta käytöstä. Kuinka Jo on ollut melkein kokonaisen viikon hiljainen ja rauhallinen, eikä sellainen häslä kuten normaalisti. Sanoin sitten suoraan, etten todellakaan ole huomannut mitään eroa kun ei hän ikinä ole sen kummoisempi. Television ääressä se istuu tai tietokoneella pelaa, siinä se melkein onkin. Napakkana vastauksena tuli sitten takaisin, että enhän minä ole mitään voinut kyllä huomatakaan kun en ole ollut yhtään kotona.

Tänään sitten luisteluhallilla uskaltauduin kysymään voisinko ottaa M:n parin viikon päästä pidettävään tanssiesitykseen mukaan. Tanssikoulu jonka tiloja meidänkin irkkuryhmämme käyttää, pitää joka kevät pari tanssiesitystä, mutta koskaan aikaisemmin irkkutanssijoita ei ole pyydetty mukaan. Nyt kuitenkin koulun omistaja oli pyytäny S:ltä, että joku tulisi esittämään vähän irkkuiluakin. S sitten ehdotti minua ja pienen pähkäilyn jälkeen sovimme myös, että tanssimme F:n kanssa duomme. Tämähän on suoraan kuin taivaan lahja - hyvä tilaisuus treenata kisoja varten. (Olin lisäksi hieman iloinen siitä, että nimenomaan minua pyydettiin esiitymään.)

Valitettavasti sattui nyt kuitenkin niin, että minun pitäisi tehdä töitä juuri tuona kyseisenä viikonloppuna. Haluan kuitenkin ottaa M:n mukaani katsomaan esitystä, koska sehän on pienelle tytölle mielenkiintoista. R kuitenkin kielsi koko jutun heti sen enempää miettimättä. Hän ei kuulemma halua, että M alkaa pitää tanssista ja haluaakin sitten tanssitunnille. Että jos hän tulisi mukaan niin M:lle pitäisi sitten antaa sellainen kuva, että tanssiminen on todella tyhmää ja ikävää puuhaa.

Berlinin muuri, Kiinan muuri, kielimuuri

En ole varmaan koskaan miettinyt elämääni ja tulevaisuuttani ja analysoinut jokaista pientäkin yksityiskohtaa yhtä paljon kuin mitä täällä ollessani olen tehnyt. Uusien ihmisten tapaaminen tuo esille aina uusia kysymyksiä ja näkökulmia. Ja vanhojen tuttujen tapaaminen saa ajatukseni mylläämään ylikierroksilla.

Tierralaisten vierailun jälkeen olen kulkenut hieman kuin unessa. Välillä kaikki tuntuu vain niin uskomattoman epätodelliselta. Ensimmäistä kertaa koin täällä olemiseni jonkin vanhan tuttuni kautta. Miltä se muista näyttää ja tuntuu ja vaikuttaa. Tunnen entistä enemmän tehneeni oikean valinnan lähtiessäni tänne. Mielenkiintoisin ero on ehkä tapahtunut itseni kokemisessa. Olen aina tuntenut itseni nuoremmaksi kuin mitä numerot ovat paperilla osoittaneet. Muistan kuinka 16-vuotta täyttäessäni mietin, että nyt sitä ollaan saman ikäinen kuin Sweet Valley High - kirjojen Elizabeth ja Jessica. 18-vuotiaana muistan tunteneeni itseni lähinnä 16-vuotiaaksi. Nyt tunne on jotenkin kääntynyt toiseen suuntaan. Tunnen vanhentuneeni ja lähestyvä syntymäpäivä tuntuu epärealistiselta. Aivan kuin numeroita olisi liian vähän. En väitä, että tämä tulisi esille käyttäytymisestäni tai muutenkaan.

Ehkä osaksi siihen vaikuttaa tämä Saksan kulttuuri jossa nuoret tuntuvat asuvan pitkälle aikuisikään saakka vanhempien helmoissa. Ja ei se riippuvuussuhde siihen katkea kun kotoa muutetaan pois vaan vanhempien luona mennään käymään joka viikonloppu. Kukas muu ne pyykit muka pesisi ja silittäisi kuin oma äiti?

Minua suorastaan hävetti Tierralaisten vierailun aikana kun tajusin kuinka huonosti täällä saa englanninkielistä palvelua. En ole aikaisemmin huomannut moista koska pakotan aina itseni väkisin käymään kauppakeskustelut sun muut sellaiset saksaksi. Mutta se ettei tyttöjen hotellissa osattu englantia oli minusta todella hälyyttävää. Ja kun tytöt olivat ostoksilla ja saivat huonoa palvelua vain koska myyjä ei jaksanut vaivautua puhumaan englantia sai minut vain ihmettelemään entistä enemmän. Mutta sellaista se on, ei täällä vaadita kielitaitoa palvelualan ammateissa. (Enkä väitä, että me suomalaiset olemme sen parempia. Kyllä se englanti sentään yleensä sujuu mutta mites se ruotsinkieli sitten? )

Nirsolle sushia

Olen ihastunut. Minut raahattiin syömään sushia ja voin myöntää etten olisi ikinä uskonut pitäväni siitä niin paljon. Puikot vaan käteen ja syömään. Iso tarjotinvati täynnä erilaisia hieman epäilyttävänkin näköisiä herkkuja. Joten nyt kaikki sohvalla makaavat hampurilaisten suurkuluttajat : perseet ylös penkeistä ja kokeilemaan uusia makuelämyksiä. Tietysti ajatus moisista raaoista kalapaloista voi ällöttää, mutta voin paljastaa salaisuuden : ne eivät maistu oikeastaan miltään. Ruuan varsinainen maku tulee wasabista ja soijakastikkeesta. Vaikka toiset sanovatkin, että sushin makua ei saisi sotkea muilla mauilla. Mutta uutena kokemuksena tämä oli kyllä aivan loistava. Tosin kokemattoman kannattaa ottaa ensimmäisellä kerralla mukaansa jokin asiaan aikaisemmin tutustunut, mielellään sellainen joka tykkää leveillä tiedoillaan.

Eilen R yllätti minut taas ajatuksenjuoksullaan. Taustatiedoksi voin mainita, että R suunnittelee joka viikko jotain lomamatkaa, mutta olen jo joutunut todistamaan ettei yksikään noista suunnitelmista toteudu. No, eilen hän sitten kertoi, että A:lle on tarjottu työmatkaa Orlandoon ja R tietysti hieman haikaili haluavansa lähteä mukaan. Hetken aikaa haavailtuaan hän kuitenkin alkoi kaivaa esille syitä miksi ei voi lähteä. Yksi oli tietysti Orlandon tyhmä siainti. Siis mitä järkeä on lähteä Kaliforniaan jos ei pääse rannikolle? Mutta ehkä paras syy oli, että jotainhan saattaa sattua. Hui! Ajatella, hehän ovat samassa lentokoneessa ja lapset kotona. Mitäs sitten jos sattuu jotain?

Mieleni teki kysyä, että entäs sitten jos te liukastutte noissa yläkerran portaissa, lyötte päänne ja kuolette johonkin aivoverenvuotoon? Tai entäs jos jok hullu itsemurharekkakuski ajaa päällenne moottoritiellä kun olette matkalla töihin? Jos jotain sattuu, niin se voi kyllä sattua missä tahansa - ei siihen aina tarvita lentokonetta. Mutta jos itse keksimällä keksii tekosyitä miksi ei voi lähteä matkalle niin on kyllä aivan turha tulla sitten valittamaan kun ei ole ikinä päässyt käymään missään.

Onneksi Tierralaiset sentään saapuivat eilen kyläilemään vaikka pieniä mutkia taisikin olla matkassa. Mutta väärällä junalla ajaminen, vielä täydellisesti väärään suuntaan, avartaa kyllä kummasti maailmankuvaa. (Vai mitä tytöt?) Onneksi kaikki kuitenkin saapuivat perille ehjinä. Minä tietysti talutin nälkäiset matkalaiset heti Vapianoon syömään. Tänään olisikin sitten vuorossa shoppailua oikein naistenpäivän kunniaksi. Juuri sopivaa puuhaa minulle. Olen nimittäin hillinnyt itseni jo ainakin kahden viikon ajan.

Hyvänolonnameja

Minulla on aina yksi asia mielessäni ennen viikonloppua - lepo tekisi nyt hyvää. Mutta jostain syystä jokaisena sunnuntai-iltana olen vain entistä väsyneempi. Tosin monesti olen väsymyksen lisäksi myös onnellinen, innostunut ja kaikin puolin ylienerginen. En osaa käydä nukkumaan, en osaa rauhoittua lukemaan tai katsomaan televisiota.

Kisamatka kesti lähes minuutilleen 36 tuntia. Aikainen aamuherätys tuotti hieman ongelmia huonosti nukutun yön jälkeen, mutta kolmen kahvikupillisen jälkeen jaksoin painattaa menemään ihan kiitettävästi.

Automatka oli pitkä tai siltä se jossain vaiheessa alkoi tuntua vaikka reipasta vauhtia ajettiinkin. Maisemia ei paljon näkynyt sateen ja sumun vuoksi, mutta ei niitä siinä jännityksessä olisi varmaan osannut paljon katsellakaan. Kotiintulomatkalla paistoi kuitenkin aurinko täysin kirkkaalta taivaalta ja se pieni ylpeyden tunne pisti jälleen. Olen täällä, minä ihan oikeasti olen täällä.

Kisapaikkana oli tällä kertaa liikuntahalli joka oli kyllä mielestäni parempi ratkaisu edelliseen hotellin tilaan verrattuna. Ylöspäin nouseva katsomo toi enemmän kilpailutunnelmaa ja yleisökin jaksoi paljon paremmin seurata tansseja. Kilpailijoiden kesken tunnelma oli sama kuin viimeeksikin. Toisaalta olisi ihana vain hengailla kaikkien mukana eikä osallistua tanssimiseen ollenkaan. Vaikka sellaista se toisaalta pääasiassa onkin kun suurin osa ajasta kuluu omaa vuoroa odotellessa. Aikaa panikoimiseen siis riittää.

Panostaminen to-hands:n treenaamiseen oli kannattanut ja jopa S hymyili tyytyväisenä. Kaikki oli ohi todella nopeasti ja itse tanssista jäi vain pieniä muistikuvia. Sen sijaan yleisön reaktio tanssimme loputtua lämmittää mieltä ja hymyilyttää vielä varmasti pitkään. Sen eteen kannattaa jo vähän töitä tehdäkin. Ja kun sitten seistiin palkintopallilla niin saattoi siinä itselleen myöntää ettei me ihan turhan takia montaa tuntia ajettu.

Hemmottelimme itseämme kisojen jälkeen ihanassa pizzeriassa ja suunnistimme ennen hotellille menoa kauppaan ostamaan hieman "hyvänolonnameja " "lohdutuskarkkien" sijaan. Tarkoituksena oli katsoa Sponge Bobia ja leffa, mutta voimat eivät enää riittäneet kaikkeen. Mikä oli toisaalta ihan hyvä, sillä aamulla pääsimme liikkeelle aikaisin ja kiertelimme pari tuntia tutkimassa Stuttgartin keskustassa ja nauttimassa monien muiden tavoin ihanasta kevätpäivästä. Stuttgart on kaunis ja ihana kaupunki (ainakin aurinkoisena päivänä), joten suosittelet ehdottomasti käväisemään siellä jos se joskus jonkin matkan varrella sattuu olemaan!

Pikkuinen potilas

Mistä kumman syystä siivoajan käynti piristää minua vaikka se tulisikin aamulla puoli kahdeksalta ja aloitaisi imuroimalla oveni takana? Olen turkasen kiintynyt tähän meidän pieneen siivoajatätiin, joka murtaa hassusti saksaa ja höpöttää lähes tauotta. Ensin ajatus aina ärsyttää kun tietää, että tuo rasittava täti pelmahtaa meille taas aamutuimaan, mutta hänen on vain niin ystävällinen, ettei hänestä voi olla pitämättä. Tänään hän luuli minun puhuvan M:n kanssa ruotsia. Rakastan kuulla kommentteja suomenkielestä, ne saavat minut aina hymyilemään ja olemaan ylpeä suomalaisuudestani. Täällä se ylpeys on kyllä kasvanut muutenkin uusiin mittoihin..

M sairastui. Kuulin yöllä kuinka hän heräsi valittamaan kurkkukipua. En yhtään ihmettele, sillä yllätin hänet jo parina päivänä ulkoa juoksentelemasta ilman takkia. Vaikka minusta ilma onkin toisinaan keväisen lämmin niin kyllähän me kaikki suomalaiset tiedämme kuinka petollinen kevättuuli voikaan olla. M ei sitä pienessä mielessään sen kummemmin ajatellut ja makaa siksi nyt kipeänä olohuoneen sohvalla. Kuume alkoi nousta kun aamulla otettu lääke lakkasi vaikuttamasta.

Kun R sitten tuli kotiin, vetäydyin itse päiväunille parantelemaan kermakastikkeen syömisestä johtunutta kipeää vatsaani. Heräsin parin tunnin jälkeen kylmään ja nenän vuotamiseen. Pahus! Nyt tärisen itse viltin alla. Ehkä hieman paremmassa kunnossa kuin M, mutta kuitenkin harvinaisen tietoisena siitä, että noin yhdeksän tunnin päästä pitää olla jo lähdössä kisoihin. Ei ole siis aikaa sairastaa. Nappia naamaan ja lepoa ni kyllä huomisesta selvitään. Sitten onkin ainakin viisi viikkoa aikaa sairastella ennen EM-kisoja. No pressure.