Edistysaskelia

Tunnen itseni maajussiksi kun käyn koiran kanssa lenkillä. Peltoja joka puolella, hevostalleja.. Minunhan piti tulla suurkaupunkiin. Toisaalta taas kaikki tuntuu suuremmalta kuin Suomessa. Talot,kadut ja jopa puut. Joka puolella on valtavasti liikennettä ja moottoriteitä. Edessäni on mielettömät shopailumahdollisuudet ja minä höpsö makaan kotona takapihalla ottamassa aurinkoa ja leikkimässä koiran kanssa. Minusta on siis hyvää vauhtia tulossa koiraihminen. Mutta en enää voi sille minkään. Koira on seurassani kaiken aikaa. Ehkä senkin takia, että olen käytännöllisestikatsoen ainoa joka jaksaa leikkiä sen kanssa päivittäin.

Koin tänään kauhunhetkiä kun poljimme yhdessä R:n kanssa katsomaan Jo:n jalkapallopeliä. Jo ei tosin itse voi pelata koska on loukkaantunut, mutta hän toimi linjatuomarina..tai jotain sinnepäin. Mistä minä tiedän kun minä seuraan peliä enkä tuomareita. Paitsi tänään, kun Jo oli niin hauska ilmestys kentän laidalla. Häntä selvästi todella harmitti kun ei päässyt pelaamaan. Minun veljeni olisi sen sijaan vain nauranut, miten tyhmät juoksevat pallon perässä. No, mutta vaikka minulla olikin oikein hauskaa paikanpäällä kentällä niin itse matka oli aivan kammottava. Sain lainata R:n pyörää, joka oli tietenkin minulle aivan liian iso. Ja kaiken lisäksi se oli sellainen malli, jollaisella en ole koskaan aikaisemmin ajanut. En osannut vaihtaa vaihteita ja käsijarruilla jarruttaminen pelotti. Jalkajarrujahan ei tässä mallissa tietenkään voinut olla. Olin hätää kärsimässä kun lähestulkoon koko menomatka oli pelkkää ylämäkeä. En ylettynyt polkimille lähestulkoon ollenkaan, joten minun piti aina kurkottaa varpaillani, jotta sain varmasti polkaistuksi. En olisi millään voinut polkea tuota yli 10km matkaa seisaaltaan, siis yhteen suuntaan. Joten kärsin tuskista kun pohkeeni alkoivat krampata ja perseeseeni sattui kovalla satulalla puolelta toiselle keikkuminen. Pääti mielessäni unohtaa kokonaan ajatuksen keskustaan ajamisesta. Kiitos, mutta ei kiitos. Ehkä sitten, jos saan edes hieman minulle paremmin sopivamman pyörän, mutta muuten en enää ikinä polje sillä pyörällä kilometriäkään! Ja tämä on lupaus. Jos voisin, niin käskisin vanhempieni lähettää minulle Suomesta oma pyöräni. Sillä voi sentään ajaa ilman suurempia tuskia. Minun kai vain täytynee totutella käyttämään bussia ja metroa kun haluan päästä jonnekin.

Ruokailun jälkeen lähdimme jo toistamiseen R:n kanssa pitkälle lenkille koiran kanssa. Ja hyvänen aika, minä luulin ettei se lenkki loppuisi ikinä. Kierretään tuo pelto, ja vielä tuo ja tuo ja tuo.. Kävelylenkkimme kesti kaksi ja puolituntia. Eli tarpeeksi liikuntaa tälle päivälle. Johan sitä ehdittiinkin eilen jo hieman levähtää. Tosin tänään jopa Jo liittyi minun ja R:n seuraan venyttelemään kun saavuimme lenkiltä. A kysyi minulta muutama päivä sitten, että jos voisin opettaa Jo:ta hieman venyttelemään kun heidän jalkapallojoukkueessaan sellaiseen ei oikein panosteta. Enkä minä sitten viitsinyt ruveta selittelemään, että yritä itse saada 15 vuotias poika venyttelemään. Ja kuin ihmeen kaupalla sain Jo:n tänään istumaan kanssani olohuoneen lattialle. Ehkä hän siinä samalla myös ymmärsi etten ole tullut tänne vahtaamaan hänen tekosiaan. En minä nyt ihan jokaisesta likapyykistä lattialla ole R:lle raportoinut. Ehkä joka toisesta vain. Hän jopa puhui minulle kokonaisia lauseita, siis sellaisia missä on monta sanaa. Jo kun on viettänyt muutamat viimepäivät kotonaollessaan vain omassa huoneessaan - lukkojen takana. A on päättänyt, että Jo pelaa liikaa Counter Strikea ja että tietokoneella istumista on rajoitettava. Yhdessä R:n kanssa pojat tekivät tänään koiranulkoiluttamista varten vuorolistan. Minun nimeäni ei tietenkään laitettu listaan. Se ei kuulemma ole minulta vaadittava tehtävä, kun en ole ollut täällä sitä koiraa kinuamassa. Kävisin kuitenkin oikein mielelläni edes silloin tällöin koiran kanssa ulkona. Varsinkin nyt kun olen tottunut tekemään sen joka päivä.

Huomenna koittaa sitten se suuri päivä kun lähden M:n kanssa kahdestaa luisteluharjoituksiin. Tiedän kyllä osaavani reitin, mutta jostakin syystä pelkään silti jotain tapahtuvan. Mitä jos ajan vahingossa jonkin tärkeän risteyksen ohi? Mitä jos on ruuhka enkä pääse vaihtamaan oikealle kaistalle? Mitä jos aiheutan onnettomuuden? Kolarin? Tai saan valtavat ylinopeussakot? Mahdollisuuksia on monia, pitää vain ajatella, että se kaikki mitä täällä voi tapahtua, olisi yhtä hyvin voinut tapahtua myös Suomessa. Kunhan vain muistan varmistaa, että M:lläkin on varmasti turvavyö kiinni niin mitään hätää ei voi olla.

Ikäväni ystäviin helpotti hieman tänään, ainakin hetkellisesti. Viihdyn kyllä tässä perheessä paremmin kuin olin osannut toivoakaan. Aivan hömppää kaikki kauhutarinat aupairina olosta. Ne ovat vain satunnaisia tapauksia. Uskon ainakin niin.. Olen ollut täällä vasta kaksi viikkoa. Vasta kaksi! Miten pitkä tästä vuodesta tuleekaan. Pitkä aika ikävöidä. Vaikka enhän minä tullut tänne ikävöimään. Tulin oppimaan uusia asioita. Ja mitä olenkaan oppinut? No, ruuanlaitosta on tullut valtava intohimo. Keräämme yhdessä R:n kanssa minulle keittokirjaa. Lisäksi olen oppinut sopeutumaan koirankarvoihin, ainakin osittain. En enää saa ällötyskohtausta kun koira loikkaa syliini. Tiedän ettei tätä usko kukaan, mutta odottakaapa vaan kun näette minusta kuvan koiraa paijaamassa.. Olen myös rohkaistunut käyttämään enemmän englantia ja ehkä hitusen luottamaan saksankielen taitoihini. Tänään kskustelin naapureiden kanssa saksaksi. Ulkopuolisten kanssa se on helpompaa mutta jotenkin tämän perheen kesken en vielä oiken uskalla avata suutani. Paitsi A:lle jolle kaikki pitää vielä varmuuden vuoksi huutaa, jotta hän varmasti kuulee.