Likapyykkiä

Odotan automaattisesti viikonloppua vaikka tiedänkin ettei se tarkoita varsinaista lomailua. Tänään minun piti päästä shoppailemaan toisen suomalaisen aupairin kanssa, mutta matkaan tuli mutkia kun en saanutkaan vielä bussi/junakorttiani. Hieman ärsyttävää kun olin jo ehtinyt odottaa 'vapautta'. Pieni tuulettuminen todella tekisi hyvää. Ja koska siitä ei sitten tullut mitään niin rankaisin itseäni pysyttelemällä kotipiirissä koko päivän. Poistuin kotoa vain puoleksitoista tunniksi koiran kanssa lenkille. Lenkki oli kyllä kieltämättä hyvin antoisa. Pääsin tutustumaan paikallisiin hevoskilpailuihin ja näin jäniksen, siilin ja kannibaalietanoiden lisäksi ketun. Varsinainen luontoelämys.

Päivä on ollut mitä kaunein. Tiedän, että Suomessa on sadellut joten auringon paiste täysin pilvettömältä taivaalta on tuntunut normaalia erikoisemmalta. Ehkä siihen vaikuttaa sekin, että tuloni jälkeen olen jo saanut lähes päivittäin nauttia virkistävästä vesisateesta. No, me tietenkin otimme ilon irti lämpimästä ilmasta ja grillasimme vartaita takapihalla. Minä jopa söin sieniä mitä olen tehnyt viimeksi herra ties milloin. En kyllä suostu myöntämään, että olisin tehnyt sen kovinkaan mielelläni, saatikka sitten suorastaan pitänyt niistä, mutta ajattelin vain olla vieraskorea. Perheen isä ei tosin ole käsittänyt vielä sitä etten ahda itseeni aivan niin paljon ruokaa kuin ehkä muut perheen jäsenet. Mutta ehkä hänkin ajan kanssa tajuaa ettei tapanani ole ottaa yli viittä kertaa santsilautasta..

En olekaan tajunnut miten hankalia puperteetti-iässä olevat nuoret saattavat olla. Jo on alkanut oikutella oikein toden teolla. En tiedä johtuuko se minun tulostani vai onko hän ollut sellainen jo pidemmän aikaa. Tuntuu hassulta ajatella, että veljeni on täysin saman ikäinen mutta ei siltikään kättäydy läheskään niin kuten hän tekee. Mikä onkin toisaalta suuri onni. Täällä Jo:n lattialla lojuvista kalsareista ja muistakin likaisista vaatteista on tullut minulle arkipäivää. Aamuisin herätessäni törmään hänen edellisen iltansa treenivaatteisiin suoraan yläkerran käytävässä, aivan oveni ulkopuolella. Sen jälkeen löydän edellisen päivän kouluvaatteet kylpyhuoneen lattialta ja kun olen kiltisti viemässä tuota vaatemyttyä Jo:n huoneeseen kohtaan valtavan määrän lattialle viskeltyjä vaatteita jotka eivät ole jostain kumman syystä kelvanneen sinä aamuna kouluun pantavaksi. Ja minä kun luulin, että minun vaatteeni ovat koko ajan hujanhajan.

Tänään tuli yllättäen se tunne jota olen jo ehkä hieman odottanutkin. Tajusin todella olevani täällä. Kävellessäni koiran kanssa mäellä ja ketsellessani puiden takaa pilkottavaa kaupunkia tunsin pienen hyvän olon kumpuavan sisältäni. Minä todella tein sen. Pääsin tänne saakka. Minulla oli nimittäin koko ajan pieni epäilys siitä etten ehkä selviäisikään tänne saakka. Mitä jos en uskaltaisikaan lähteä? Mitä jos todellisuudessa haluaisikaan lähteä? Entä jos saisinkin jostain Suomesta hyviä töitä tai pääsisinkin opiskelemaan? Tai entä jos en muka löytäisikään mieleistäni perhettä ja sillä verukkeella jättäisin koko matkan kokematta? En tiedä kuinka paljon kaikki muut epäilivät lähtöäni. Perheeni, ystäväni. Herra M lähinnä vain toivoi etten lähtisi. Olen auttamattoman ylpeä itsestäni. Voin nyt myöntää sen suoraan - en olisi ikinä uskonut todella lähteväni. Haaveilin siitä paljon. Halusinkin jopa, mutta en olisi ikinä uskonut todella toteuttavani sitä. Ja miksi en? Koska täysin samalla tavalla minä puhuin nuorempana haluavani kielikurssille. Englantiin, Australiaan.. Enkä tietenkään ikinä lähtenyt. Tietenkin osasyynä oli kalliit hinnat ja pelkoni oppitunneista, joista en uskonut selviytyväni. Pelkäsin lähteä. En ollut valmis sellaiseen kokemukseen.