Nicht so langweilig

Ihana lämmin päivä. Selvisin jälleen luistelumatkasta kunnialla ilman yhtään kolaria tai liikennesakkoja. M oli kyllä hieman kiukkuisella tuulella koska kaikki ei mennyt aivan putkeen eilen luistelussa. Hänellä on se sama ongelma jonka kanssa monet harrastajat joutuvat kamppailemaan. Aina kun M kaatuu tai muuten epäonistuu niin valmentaja tietenkin näkee sen ja alkaa neuvomaan. Hyvät hetket jäävät huomiotta ja sekös pikkuneitiä ärsyttää. Kaiken lisäksi häntä hieman kyllästyttää kun aina pitää harjoitella samoja juttuja. Kunhan kiukuttelee, sanon minä. Mutta olisi kyllä parasta oppia tekemään toistoja. Sitä se on sitten myöhemminkin. Ja siitä harrastamisessa ja oppimisessa on kyse, toistoista. Onneksi itse rakastan kerta toisensa perään toistaa samoja vanhoja nurkka- ja lattiasarjoja. Jotenkin niistä oppii löytämään aina jotain uutta.

Mutta ehkä se on vielä M:n iässä hieman eriasia. Hän on vielä niin nuori ja malttamaton. Todella malttamaton. En jaksa uskoa kuinka paljon niin pienessä lapsessa on äkäpussin vikaa. Kaikki on tyhmää ja so langweilig. Joskus en tiedä mitä tekisin tuon pikkuriiviön kanssa kun mikään ei tunnu miellyttävän. Aina ei tietenkään tarvitse yrittää miellyttää. Olen pyrkinyt pääsemään irti sellaisesta M:n kanssa koska hän on selvästikin saanut paljon enemmän vapauksia kuin mitä olis tarvinnut. Niin, siis tämähän on vain pelkästään minun mielipiteeni. Tyttö on hieman hemmoteltu piloille, vaikka kyllä siinä M:n tempperamentillakin on hieman osuutta asiaan. Mutta pienellä viekkaalla pelillä siitä selviää helposti, pitää vain hetki kuullostella mistä hän todella pitää. M on kuitenkin loppupeleissä todella helppo voittaa puolelleen kun vain osaa vetää oikeista naruista. Tänään aloin käyttää uutta taktiikkaa jota yläasteaikainen kuvaamataidonopettajammekin käytti. Esitän M:lle millainen hän on kun hän kiukuttelee. Ja siitäkös hänelle riittä iloa ja mikä parasta, samalla hän tajuaa kuinka ärsyttävästi hän käyttäytyy. Hän myöntää kiltisti olleensa täysin höpsö ja unohtaa kiukuttelun, ainakin pariksi tunniksi kunnes R tulee kotiin.

R pyyhälti tänään kotiin jälleen myöhässä aikataulusta kuten normaalistikin joten lähdimme myös M:n kanssa harjoituksiin myöhässä. Kun sitten palasimme sain osakseni valtavan lämpimän halauksen ja hirveän määrän ylistäviä kehuja. Minusta on kuulemma enemmän apua kuin on osattu edes toivoa. Ja jos en voi muuten jäädä tänne seuraavaksi viideksi vuodeksi niin he kuulemma adoptoivat minut.

Täällä tuollaiset kehut ovat piristäviä. Teen monet päivittäiset rutiinit, kuten imuroinnin ja ruuan laiton, jopa pelkästään omaksikin ilokseni. Muutenhan oloni kävisi pitkäveteiseksi. Ei ystäviä, ei harrastamista - vielä.. Jos en pitä itseäni liikkeessä niin alan varmasti kaivata kotia. Onneksi tehtävää riittää. Välillä kyllä iskee sellainen outo pelko etten olekaan sellainen kuin R olisi toivonut. Tai että minua verrataan heidän aikaisempiin aupaireihinsa. Ja tietysti verrataan, sehän on täysin normaalia. Mutta silti paineet olla edes yhtä hyvä kuin aikaisemmat on kova. Pyrin ylisuoritukseen jottei varmasti tulisi mistään mitään sanomista. En ole koskaan ollut koulussa tälläinen joten tunne on sinäänsä outo ja ehkä hieman pelottavakin. Nyt tiedän miltä niistä nuorista tuntuu jotka yrittävät vanhempiensa vuoksi pärjätä mahdollisimman hyvin. Uskon ja toivon kuitenkin vakaasti että pääsen vielä tästä tunteesta eroon kunhan aika kuluu.

On se kumma kun tulen tänne maailman toiselle laidalle niin kylläpä alkaa tulle yhteydenottoja vanhoilta miespuolisilta tuttavilta. Mitä kuuluu? Missäs päin vaikutat? Nämä on näitä joista ei tunnu pääsevän millään eroon vaikka kuinka sanoisi, että anteeksi olen varattu, anteeksi mutta ei kiinnosta. Noin puolen vuoden / vuoden väilein sama juttu. No, minkäs minä sille voin että olen niin haluttava..