Huono hiuspäivä(kö vain)?

Nukuin pitkästä aikaa oikeasti pitkään. Enkä sittenkään noussut heti ylös vaan loikoilin sängyssä pitkälle iltapäivään lukien. En avannut televisiota, en tietokonetta enkä kuunnellut edes musiikkia. Olin vain yksin, hiljaa kirjani kanssa. Kuuntelin talon ääniä. Vietin rauhallisen sunnuntain.

Mietin tänään paljon sitä, minne oikeasti olenkaan matkalla. Missä se uusi koti oikeasti on? Tämä talo se ei ainakaan ole. Jotenkin tunnen itseni kodittomaksi. Vaikka olenkin täällä lähes perheenjäsenen asemassa niin en siltikään tunne olevani 'kotonakotona'. Käytän kyllä sujuvasti ilmausta koti ja Suomi on vain 'Suomi'. Ei enää paikka josta käytän nimeä "koti". Olen jotenkin jäänyt keskelle risteystä tietämättä minne pitäisi seuraavaksi lähteä. En ihan oikeasti tiedä. R sai minut taas tänään hermostumaan yrittämällä keskustella kanssani opiskelusuunnitelmistani. Olen urheasti yrittänyt unohtaa kaikki suunnitelmat ja vain keskittyä olemaan täällä. Ajattelen aina liikaa ja saan usein kaikki asiat vaikuttamaan vaikeammilta kuin ne oikeasti ovatkaan. Vihaan sitä piirrettä itsessäni. Miksi en voi vain lakata pyörittelemästä asioita mielessäni. Tämä luonteenpiirteeni todella ajaa minut hulluksi. Masennan itse itseäni tyhmillä ajatuksillani.

Tosin täällä olen huomannut, että tuosta kyvystäni on myös hyötyä. Näen asiat täällä monesta eri näkökulmasta. M:n kanssa se on hyödyksi. Ja oman jaksamiseni kannalta se on myös ollut ratkaisevassa asemassa. Aikani pyöriteltyäni kaikkia ikäviä asioita päädyn aina myös lopulta ajattelemaan, että tämä on se paikka, jossa minun kuuluu juuri nyt olla. Tämän jälkeen kaikki on jälleen helpompaa. Onhan? Olen ainakin puhunut äitini kanssa ensimmäistä kertaa vuosiin siitä miltä minusta oikeasti tuntuu. Ja siitä ettei kaikki ihan oikeasti ole hyvin. Pieni edistysaskel sekin. Ehkä joku päivä voin myöntää itselleni ettei aina tarvitse hymyillä, vaan minullakin voi olla ongelmia. Jotakin vakavampaakiin kuin vain huono hiuspäivä.

Seisoin keskiviikon ja torstain välisenä yönä tuossa lähikadulla katselemassa tähtiä. Kävimme elokuvan jälkeen irkkububissa yksillä joten päivä ehti vaihtua ennen kuin pääsin kotiin. Tavallisesti niin vilkasliikenteiset kadut olivat kovin autiot. Minä tietysti käytin tilaisuuden hyväkseni ja kävelin keskellä autotietä niinkuin minulla on usein ollut Suomessakin tapana. Hetken ajan tunsin oloni todella onnelliseksi. Jostain syystä nuo "Hei, minä todella tein sen, minä todella olen täällä" - hetket eivät ole vieläkään loppuneet.. No, mutta nyt te sitten tiedätte, että jos joskus näette jonkun hullun käppäilemässä yömyöhällä keskellä katua ja tähyilemässä taivaalle niin minä se vain olen. Suosittelen sitä kyllä muillekin jos ette ole vielä kokeilleet. Se on ehkä yksi maailman parhaista paikoista miettiä asioita. (Muistathan kuitenkin ensin katsoa vasemmalle, ja oikealle, ja vielä kerran vasemmalle, ettei varmasti tule autoja ennen kuin siirryt pois jalkakäytävältä keskelle tietä.)