Tv:n orjatar
No ei tämäkään aamu ollut sen kummallisempi. Makasin sängyssä kuuntelemassa R:n korkokenkien kopinaa ja sitten kuulin myös jotain mikä ei todellakaan ole normaali aamuääni. M höpötteli pirteänä alakerrassa. Voi ei! Tottakai olin unohtanut ettei M:lla ole tänään koulua. Hemmetin hemmetti.
Suunnittelin sitten toteuttavani jälleen erään Sa:n neuvoista. Noustuani ylös ehdotin M:lle, että katsoisimme yhdessä jonkin videon. Joo, kivaa! Paitsi, että matkassa oli jälleen yksi tietty pulma. Kaukosaadin oli taas piilotettu. Mites katsot televisiota kun ei ole kaukosäädintä. Perhana. Joskus se on ihan hyväkin kun sillä varjolla M:lle voi selittää ettei nyt voida katsoa piirrettyjä. Mutta kun minulla on jo sen verran auktoriteettiä, että M kyllä uskoo jos sanon ettei hän saa katsoa tv:tä. Moinen kaukosäätimen piilottaminen vain ärsyttää minua. Kykyihini ei luoteta. Ja minä kun en ole vielä kertaakaan aikaisemmin sortunut ajatukseen istutan-lapsen-katsomaan-tv:tä-jotta-saan-itse-olla-hetken-rauhassa. Tämä oli ensimmäinen kerta kun olisin halunnut tai ylipäätänsä edes voinut viettää rauhaisan, sateisen aamupäivän M:n kanssa television ääressä. Ja kuinkas sitten kävikään. Raukka vielä oikein harmistui kun ei voinut katsoa videota ja kyseessä kun kuitenkin oli suomenkielinen piirretty.
Koko päivän on tuntunut siltä että olen luuytimiäni myöten jäässä. En tiedä voiko luuydin edes jäätyä mutta pointti on se, että voin vielä käyttää suomenkielisiä sanontoja. Tiedän että olen tulossa kipeäksi. Pelkään hirmuisesti sitä, että "joudun" pysähtymään paikalleni kun silloin se tauti varmasti iskee. Kaipaan lepoa, mutta pelkään kipeäksi tulemista. Kerran kysäisin ihan ohimennen kevyesti R:lta mitäs sitten tehdään jos minä olen kipeä. Hän sanoi, että sitten hänen täytyy jäädä töistä kotiin kun eihän minusta ole mitään hyötyä kipeäni. Eli selkokielellä : koko perheen elämä menee perseelleen jos aupairi sairastuu. Pitänee odottaa joulua. Olen aina joululomalla kipeä, joten tuskin teen poikkeusta tänäkään vuonna. Ja siihen hän on enää kuukausi. Täytyy vain jaksaa pidätellä sairaus kurissa siihen saakka.
Uskaltauduin vihdoin ja viimein kysymään Jo:lta leffoja lainaksi. Hän tyrkkäsi koko varastonsa käsiini ja kun yritin mutista, että eikö hän itse tarvitse niitä niin sain vastaukseksi vain, että samassa talossahan ne pysyvät. Hän kyllä kuulemma kyselee sitten jos kaipaa jotakin. Nyt minulla on sitten pinollinen leffoja, jottei tarvitse surkeana yrittää sietää tylsiä saksankielisiä keskusteluohjelmia, jotka ovat varmaan tarkoitettu yli 80 vuotiaille mummoille.
posted by Henriikka at 11/22/2006
2 Comments:
Minä olin myös joskus hamassa nuoruudessani aupairina ja tiedän, myös, miten hankalaa on olla työntekijän ja perheenjäsenen välimaastossa. Kun tuntuu, että molemmista saa vain velvollisuudet, muttei oikeuksia!
Olen lukenut koko blogisi, ja haluaisin sanoa sinulle, että sinun kannattaisi ehkä vääntää perheellesi rautalangasta erinäisiä asioita, jos siihen on tarvetta. Kun ei niitä välttämättä tajua, jos niitä ei selitä.
Olen saanut sen käsityksen, että perheesi pitää itseään avoimena ja mukavana, eikä tajua, että vaikka he olisivat kuinka mukavia, tarvitset silti paikan, jossa sinun ei tarvitse olla kenenkään toiveiden toteuttaja tai tilivelvollinen kenellekään ja jonka tiedät olevan ainoastaan sinun. Mutta sanopa se diplomaattisesti...
Lisäksi olen saanut sen käsityksen, että olet melkoinen perfektionisti ja haluat kaiken olevan tiukasti kontrollissasi. Haluat suoriutua esimerkillisesti ja paremmin kuin hyvin kaikki aupairiuteen kuuluvista velvollisuuksista, mutta ehkä vähän liikaakin?
Et tietenkään kerro täällä kaikkea, mitä olet keskustellut perheesi kanssa, mutta tuntuu siltä, että kun sinun vapaa-aikaasi käytetään johonkin muuhun, ajattelet, että "minua riistetään, mutta viekää, viekää minulta kaikki, kyllä minä kuormani kannan" (näin Suomi-filmien tapaan ilmaistuna).
Toivottavasti en loukkaa, tiedän miten hankalaa tai mahdotonta on alkaa ajan jo kuluttua ruveta yhtäkkiä pitämään tiukasti kiinni oikeuksistaan. En sitä tehnyt minäkään (ja juuri siksi toivon, että muut tekisivät niin)!
Ja tuosta, mitä perheen äiti sanoi sinun mahdollisesta sairastumisestasi, minä kyllä ajattelin sen ilman muita tulkintoja, että "okei, sitten minä jään kotiin". Enkä tietenkään tiedä, millä äänenpainoilla ja miten ilmehtien sanat lausuttiin. Kyllä sairastumisesi varmaan vähän asioita vaikeuttaisi, mutta tuskin se on ensimmäinen kerta. Vaikka olet arjen pyörittämisessä tärkeä tukipilari, se pyörisi jotenkin ilman sinuakin. Et myöskään ole sairastumattomuustakuulla varustettu kodinkone.
Minua aupair-aika opetti huomaamaan, kuinka suomalainen loppujen lopuksi olen, mikä on kaiketi se tavallisin juttu. Vaikka perheeni ei ollut oikein omanlaiseni, olen iloinen kokemuksistani toisen kulttuurin perhe-elämässä ja kaiketi itsenäistymisestä. Kuten sinäkin, olen iloinen siitä, että päätin lähteä ja todella lähdin.
Kaikkea hyvää!
Et missään tapauksessa loukkaa minua kertomalla suoraan mitä olet tulkinnut kirjoituksistani. Varsinkaan kun tulkintasi osuvat pelottavan oikeaan.
Valitettava tosiasia on, että perheen kanssa keskustelu pelottaa minua kamalasti. Tunnen oloni välillä todella surkeaksi, mutta silti vähättelen sitä. Pelkään olevani luovuttaja.. Vaikka eihän omista oikeuksistaan kiinnipitämisellä ole mitään tekemistä luovuttamisen kanssa. Minun on vain vaikea hahmottaa missä vaiheessa on oikeasti kysymys isosta ongelmasta ja missä vaiheessa teen vain kärpäsestä härkäsen.
Kiitos kuitenkin kun olet jaksanut lukea. On rauhoittavaa tietää, että tekstistäni todella selviää asioita joista olen yrittänytkin kertoa.
Blogista on tullut henkireikä jonka avulla "kestän hiljaisena raskaan taakkani". Jotenkin vain aina kirjoittamisen jälkeen ongelmat näyttävät pienemmiltä ja mitättömiltä. Tai ainakin useimmiten.. Ehkä siitä on tullut paha tapa. Yritän unohtaa "naurettavat ongelmani" ja keskittyä olennaiseen. (Olenhan täällä kuitenkin vain niin vähän aikaa..) Mutta mikä sitten on se olennainen?
Lähetä kommentti
<< Home