Kun mikään ei auta

Unelmani ei toteutunut. Tiistai oli täydellinen kunnes tulin treeneistä kotiin. Joku oli jälleen käynyt huoneessani, siinä samalla sammuttanut pinen valon, jonka olin jättänyt palamaan kotiintuloa ajatellen, sekä avannut ikkunat. Loukattu oloni sai myös vihan vivahteita siinä vaiheessa kun nukkumaan käytyäni peiton alla kylmästä täristen tunsin hämähäkin vipeltävän jalkaani pitkin. Paniikkikohtaushan siitä saurasi ja unensaanti osoittautui lähes mahdottomaksi tehtäväksi ennen kuin olin useaan otteeseen tarkistanut ettei huoneestani löytyisi enempää monijalkaisia yllätysvieraita. Asiasta tietämättömille mainittakoon, että kärsin ainakin lievähköstä araknofobiasta. (En minä oikeasti tiedä mitään tuollaisia sanoja koska olen blondi, mutta onneksi netistä löytää kaikkea tarpeetonta pornon lisäksi.)

Päätin sitten lopultakin turvautua enää siihen ainoaaseen vaihtoehtoon jota en ole vielä kokeillut. Lukitsin kylmästi huoneeni oven eilen kun lähdin Sa:n luo viettämään hänen syntymäpäiväänsä. Tunsin oloni vapautuneeksi kun ei tarvinnut kotiin tullessa taas murehtia kuka olisi tällä kertaa käynyt huoneessani. Tosin, sain valitukset ja ehdottoman kiellon lukita oveani toista. R olisi tarvinnut kaapista jotain ja hermostui kun ei päässytkään sisälle. "Ei meitä kiinnosta sinun tavarasi. Ei me tulla sinun huoneeseen penkomaan ja tonkimaan." Kukaan ei vaivautunut kysymään miksi olin lukinnut huoneeni oven. Kaikki vain olettivat minun suojelevan tavaroitani. Aupair-ehdoissa lukee, että huoneeni ovessa kuuluu olla lukko, jotta saan sen tarpeen tullen lukittua. Nyt minua on sitten kielletty käyttämästä tuota oikeuttani. Tunnen jälleen ettei yksityisyyttäni kunnioiteta. Ja kaikki miettivät miksi en yritä puhua asiasta. Olen yrittänyt, mutta en viitsisi vääntää rautalangasta. Tunnen ettei kukaan yritä ajatella sitä minun kantiltani. He loukkaantuivat siitä kun lukitsin "minun huoneeni" oven. Ja tässä mielentilassa tuskin osaisin sanoa mitään nätisti. On siis parempi olla sanomatta mitään. Ehkä tämä on lellitylle esikoiselle hyväkin opetus. Toisethan asuvat savimajoissa tai toisilla ei ole kotia ollenkaan. Voin vain sanoa, että tiedän miltä kaikista teineistä tuntuu kun ärsyttävä maanvaivaäiti tunkeutuu huoneeseen koputtamatta.

"Rangaistukseksi" jouduin tänään siivoamaan itse huoneeni. Siivoaja kävi tänään. Minulle ei tietenkään kukaan ollut taaskaan maininnut asiasta. Lakaisin lattiat ja portaat kuten normaalistikin. Yleensä siivoaja siivoaa minunkin huoneeni ja tässä uskossa siivosin tavarat lattioilta myös omasta huoneestani. R tuli kotiin aikaisin ja ohjeisti sitten juuri saapunutta siivoajaa. Yllätyksekseni huomasin, että minun huoneeni oli jätetty siivoamatta. Ja vaikka kyse onkin siitä, että hän lakaisee yleensä vain lattiat ja pyyhkii enimmät pölyt yöpöydältä, ikkunalaudalta ja tv:stä niin silti. Se tuntuu suurelta avulta kun ei tarvitse itse raahata imuria ja moppeja rappusissa. Minä sitten siivosin itse siivoajan poistuttua. Kun sain vielä ohjeistuksen siitä millä tavalla olin laittanut ruuan väärin, päätin että nyt riittää. Linnoittauduin loppupäiväksi omaan rauhaani lukemaan mummin lainaamaa Raija Orasen Miljonääri-kirjaa.

Huomenna olisi tarkoitus lähteä F:n kanssa katsastamaan Hommage an Bach - baletin ensi-iltaa. Shoppailujalkaanikin alkaa jo pahasti vipattaa, mutta jotenkin haluaisin nyt vain kieltää itseltäni hauskanpidon ja vajota surkeaan synkkyyteen. Tai aika alas minä olen jo ehtinyt vajotakin. On masentavaa kun tuntee ettei missän voi olla yksin. Kuka tahansa voi tallustella ovasta sisään kyselemättä sen enempää. Enkä voi lukita itseäni edes vessaan kovin pitkäksi aikaa. Kaiken tämän keskellä sitä uskaltaa vuodattaa hiljaiset kyyneleensä vasta yön pimeinä tunteina kun kaikki muut ovat jo varmasti nukkumassa.

Kaikki nuo ihanat ja hauskat kokemukseni tällä viikolla musertuvat ehdottomasti tämän typerän yksityisyydenkaipuun alle. Puhuimme Sa:n kanssa pitkään eilen siitä mikä tekee aupairina olosta niin tajuttoman raskasta. Vaikka sinulla on kuinka olevinaan mukava perhe ja ihanaa ja plaaplaaplaa. Tulimme siihen tulokseen, että vain itse kokemalla voi ymmärtää. Kun sen loputtomalta tuntuvan siivoamisen ja lasten kaitsemisen jälkeen pääsee omaan rauhaan, ei sitä enää haluaisi nähdä ketään. Ei ole enää voimia kestää ylimääräistä. Sitä vain katsoo tv:tä, lukee, tuijottaa kattoa tai käpertyy peiton alle itkemään silkasta väsymyksestä. Mutta jos et voi olla rauhassa edes omassa huoneessasi, jos et voi tuntea olevasi turvassa siellä muiden katseilta.. On ne ihmiset seonneet vähemmästäkin.