Harkitsen vielä sitä oman koiran hankintaa

Nyt se kauan odotettu M:n syntymäpäivä koitti. Sydämen muotoisia ilmapalloja, rutattuja lahjapapereita ja jälleen uusi pattereilla toimiva pehmoeläin.

Neidillä oli huono päivä kun hän tuli koulusta. Hän itkeätihrusti olevansa muita hitaampi läksyissä ja ettei halua lähteä luisteluun. Oli kuulemma itkenyt aamullakin. Istutin M:n olohuoneeseen tekemään läksyjä Ja:n kanssa ja aluksi miinuslaskut menivätkin ihan hyvin kunnes M:n hermot taas pettivät. Hänellä ei ole yhtään kärsivällisyyttä enkä enää tiedä miten saisin hänet sitä oppimaan. Kun itkusta ei sitten tullut loppua niin menin M:n lähelle, käskin laskea kynät pois käsistä ja kiivetä minun syliin. Se tuntuu usein olevan ainut mikä auttaa - läheisyys. Varmaan se tunne, että joku välittää. Ja katseli ihmeissään vierestä kun rauhottelin M:a ja hetken päästä tyttö jatkoi taas rauhoittuneena läksyjen pakertamista. Minua vaan niin harmittaa kun toisella on syntymäpäivä, yksi vuoden tärkeimmistä päivistä lapsille, ja sitten koko päivä tuntuu olevan katastrofi. Olen hirveän kiintynyt tuohon pikkuiseen äkäpussiin. Jos se olenkin minä, joka kokee tuskia kun eron aika koittaa.

Kuitenkin tässä vaiheessa täytynee myöntää, että koko päivä oli hieman kaaottinen. Koira karkasi taas. Tai onhan se useinkin juossut ovesta ulos tuohon kotikadulle, mutta tämä oli nyt toinen kerta tällä viikolla kun se juoksi kauemmas. Naapurin pihalle (ja naapurin rouva tottakai pelkää kuollakseen koiria), isolle tielle ja ties missä se ehtikään juoksennella ennen kuin sain sen kiinni. Yleensä jompi kumpi pojista lähtee jahtaamaan koiraa, mutta koska minä olin ainoana alakerras R:n kanssa niin minut laitettiin asialle. R avasi oven tuttavalleen ja ennen kuin hän ehti tehdä mitään niin koira ampaisi matkoihinsa. Samassa M juoksi paikalle ja pinkoi perään, sukkasillaan tietenkin. R saa aina hirveän paniikkikohtauksen aikaiseksi kun koira pinkoo ulos ja varsinkin kun M juoksee sen perään. Ihan ymmärrettävää kylläkin. Perheeltä on kuollut aikaisemmin koira, jäänyt auton alle silloin kun pojat olivat pieniä. Tosin silloin koira ei juossut tielle vaan seisoi tien varressa odottamassa lupaa päästä ylittämään tietä kun joku autoilija ajoi päälle ja kehtasi sitten vielä huiristella karkuun pysähtymättä. Koira jouduttiin lopettamaan.. Ja kai sitä pelkää entistä enemmän kun M juosta jolkottaa kuin päätön kana koiran perään eikä yhtään älyä varoa autoja.

No, minä sitten kuitenkin säntäsin pallo käsissäni koiran perään tarkoituksenani houkutella se leikin avulla takaisin kotiin. Se on osoittautunut ainoaksi toimivaksi nappaustavaksi. Edes A:n karjunta ei saa sitä pysähtymään. Ensimmäisenä sain valitukset naapurilta joka neuvoi minua vahtimaan koiraa paremmin, koska kaikki ihmisethän eivät pidä koirista. Vauhkosti vapaana juokseva koira kun voi olla vaarallinen liikenteellekin. Ai, kas kummaa kun en tullutkaan sitä itse ajatelleeksi. Näytin varmaan todella syylliseltä kun juoksin koiran perässä, niin että sain useampia vihaisia mulkaisuja. Eikä vain sellaisia vienoja tuijotuksia niinkuin Suomessa tehdään. Vaan oikeasti minusta tuntui siltä, että olisin tehnyt ainakin murhan tai jotain vastaavaa. Kun sain koiran vihdoin kiinni, niin se oli ehtinyt tälläytyä erään vanhusseurueen matkaan. Vanha papparainen läksytti minua siitä, kuinka huono selvästikin olen koirien kanssa kun en saa edes yhtä pientä koiraa aisoihin. Taas kuulin vihaisen tiuskaisun siitä, että jotakin vakavaa olisi voinut sattua.

Suurimmat huudot sain kuitenkin seurueeseen kuuluneelta mummolta joka puristi hädissään sylissään pientä mäyräkoiraa. Koira oli kuulemma hyppinyt heitä kaikkia vasten ja melkein pilannut hänen takkinsa. Mummo räyhäsi minulle ihan kympillä, ettei kannattaisi hankkia koiraa jos sitä ei osaa kouluttaa. Hän halusi tietää tarkan osoitteemme ja sanoi soittavansa poliisille jos vielä kerrankin näkee koiramme juoksentelemassa tuolla tavalla. Hän todella haukkui minua ja säikähdin moista ihan hirveästi. Hoin vain järkyttyneenä kuinka pahoillani olin ja pyytelin anteeksi mutta mummo ei ottanut kuuleviin korviinsakaan. Eihän kuitenkaan kuuro mielestäni ollut.. Olin niin helpottunut siitä, että sain koiran turvallisesti talteen ja samaan aikaan niin järkyttynyt mummon käytöksestä etten ehtinyt ymmärtää puoliakaan siitä mitä hän sanoi. Haukkui vain minua ja uhkaili poliisilla ja ties millä eläintensuojeluviranomaisilla. R:kin huomasi minun olevan oikeasti järkyttynyt kun vihdoin ja viimein palasin kotiin koiran kanssa.

En minä yleensä hirveän äkkiä ole hätkähtänyt ihmisten valituksista, mutta tämä mummo vei kyllä voiton kaikista aikaisemmista. Halaus tuli todella tarpeeseen. R selitti, että saksalaisilla tuntuu olevan sellainen yleinen vika, että toisten asioihin puututaan ja toisia ruvetaan hyvin hanakasti neuvomaan esimerkiksi lasten kasvattamisessa mikäli siinä näyttäisi olevan hitusenkin varaa valittaa.

Ratkaisuksi R totesi, että nyt se koira saa luvan lähteä. Hän on kyllästynyt sen temppuiluun ja karkailuun. Uskallan kuitenkin väittää, että koira jää. Mikäli Jo:lla on vähänkin sananvaltaa.