Palaanhan?

Matkani lähenee uhkaavasti. Tajusin sen läksiäisissäni kun halailin pois lähteviä ihmisiä ja mietin mielessäni milloin tulenkaan tapaamaan heitä uudelleen. Vai tapaanko enää koskaan?

Moni sanoo tuntevansa, että kaikki muut ovat lähdössä pois, mutta minusta tuntuu täysin päinvastaiselta. Minä lähden ja kaikki muut jäävät. Se on hirveä tunne. Ihmiset miettivät kuinka ikävä heille tulee ja kuinka he pärjäävät ilman minua. Tuntuu pahalta lähteä vaikka olen tätä niin kauan halunnutkin. En voi kuitenkaan olla ajattelematta miten tänne jäävillä on ympärillään kaikki tuttu ja turvallinen. Perhe, ystävät, koulu, harrastukset. Minulla ei ole ketään. Vieras maa, vieraat ihmiset. Siinä vaiheessa iskee paniikki. Ja minä todella pelkään.

Uskon kyllä pärjääväni. En hetkeäkään epäile sitä itse, sillä mitä järkeä minun olisi lähteä jos en luottaisi itseeni? Mutta en edes uskalla ajatella koti-ikävää. Kuinka kauan menee ennen kuin itken itseni illalla uneen kun pelottaa. Kuinka kauan menee ennen kuin istun itsekseni tuijottamassa tyhjää ja mietin kotiin paluuta.

Mutta asialla on myös toinen puoli. Kuinka kauan menee ennen kuin kaupassa asioiminen tuntuu samalta kuin Suomessa? Milloin alan käyttää perheen talosta ilmaisua koti? Milloin tanssitunnilla olo alkaa tuntua täysin normaalilta ja ajatus Sonja Tammelasta on jotenkin kaukainen? Milloin alan ajatella mielessäni saksankielellä?

Entä jos ihastun maahan enkä haluakaan tulla takaisin? Monet sanovat, että sitten vain jään sinne opiskelemaan mutta valitettavasti se ei ole aivan niin helppoa. Tai ehkä se on sittenkin onni, se takaa sen että palaan vielä takaisin. Palaanhan?

Olen laskeskellut, että olen poissa noin viisi kuukautta ennen kuin tulen takaisin edes käymäseltään. Hyvänen aika, sehän on melkein puoli vuotta! En näe puoleen vuoteen Saimaata. En haista urheilutalon hieltä haisevia saleja. En osta surkeita H&M riepuja. En ole valittamassa kun en löydä mistään sopivan kokoisia kenkiä. Ja mikä pahinta, en ole kuulemassa mitä kaikille ystävilleni kuuluu. Sillä eihän sähköposti aja samaa asiaa kuin kasvotusten puhuminen. Mutta olen yrittänyt ajatella, että minut saa aina hätätapauksessa kiinni puhelimella. Ja mikäs olisikaan sen parempaa kuin että minua tultaisiin moikkaamaan. Mutta ehkä pitää ensin odottaa, että pääsen turvallisesti perille, sulaudun luontevasti joukkoon ja alan mölöttää saksaa kuin se olisi toinen äidinkieleni.

71h ja risat lähtöön.