Valovuoden tuollapuolen

Uskomatonta kuinka nopeasti ensimmäinen viikko on mennyt. Olen ottanut tavaksi käydä päivittäin koiran kanssa pitkällä lenkillä. Siinä tutustuu hyvin ympäristöön ja koska muut eivät tunnu jaksavan käydä sen kanssa lenkillä, niin pakkohan jonkun on viedä se ulos. Saanpahan ainakin säännöllistä likuntaa koska tanssitunnit eivät ole vielä alkaneet. Pyrin kuitenkin venyttelemään päivittäin jotta en olisi sitten niin kauhean kankea kun treenit alkavat. Olenkin saanut koko perheen kinnostumaan venyttelystä. Ainut jolle tuputan sitä on R. joka kuitenkin lenkkeilee päivittäin koska treenaa puolimaratoonille, mutta muut ovat innostuneet siitä aivan vapaaehtoisesti. He eivät aavistakaan kuinka hitaast mutta salakavalasti aivopesen heidät, jokaisen yksi kerrallaan..

Alan jo tottua perheen outoon tapaan syödä aina samaa ruokaa monta päivää. Minusta tuntuu hullulta laittaa kerrallaan niin valtava annos, jota sitten syödään seuraavat kolme päivää. Ja meitä päivittäin kotona syöviä on kuitenkin viisi. Ruokaa on siis riittävästi. Jääkaappikin tursuu toinen toistaan pelottavampia purkkeja ja purnukoita. Ja minä kun kaipaisin vain yksinkertaista leipää. Mutta jugurtti se vasta hyvää onkin! Söisin sitä varmasti purkkitolkulla jos vain viitsisin. En vieläkään oikein uskalla asettua taloksi. Tuon aina takkini omaan huoneeseeni. Kengile sentään sain raivattua tilaa eteisen kaapista. En jätä vessan vieläkään muita tavaroitani kuin hammasharjan. R. kyllä lupasi raivata minulle hyllytilaa, mutta en ole viitsinyt muistutella häntä asiasta.

Huomenna koittaa pienoinen vapaus kun R. ja A. lähtevät johonkin seminaariin ja minä jään lasten kanssa kotosalle. Pikkuneidille tulee iltapäivällä joku kaveri kylään ja illalla taas on Ja:n 17v. syntymäpäiväpippalot, joten hulinaa riittää. Odotan ehkä eniten Ja: kavereiden tapaamistä koska R. on kehunut heitä todellisiksi herrasmiehiksi. Olisi mukavaa tavalla välillä joitain muitankin ihmisä kuin pikkuneidin kikattavia ystäviä.

Alan jo hieman kaivata omanikäistäni seuraa, mutta jotenkin kielimuuri on vielä hieman liian suuri. Enkä oikein keksikään mistä niitä ystäviä lähtisin kalastelemaan. En viistisi kuitenkaan mennä minkään "Voisitko olla ystäväni?"- kyltin kanssa keskustaan seisoskelemaan. Ehkä pitänee vaan antaa ajan kulua ja odottaa tanssitunteja. Ja:n kanssa voi kuitenkin jo hieman keskustella. Hän on ottanut tavaksi höpötellä kanssani koulun jälkeen. Pari iltaa sitten hän valitteli minulle kuinka joku oli käynyt hakkeroimassa hänen kotisivujaan. Hän epäili, että asialla olisi ollut hänen kaverinsa, joka on aina ollut hirveän kateellinen hänen kotisivuistaan. Täällä tuntuu olevan suhteellisen yleistä, että nuoret kyhäävät itselleen omat kotisivut.

Minusta on jännittävää etsiä Saksan ja Suomen välisiä eroavaisuuksia. Yksi hauskimmista on tietenkin kotipuhelimet, joilla soittaminen on täällä paljon halvempaa kuin kännyköillä. Toinen jännittävä on Ja:n latinanopiskelu. Täällä on monilla tapa aloittaa latinanopinnot ranskan sijasta koska sanotaan, että latinan opiskelu auttaa sitten muiden kilten opiskelussa. En tiedä, minä anakin olen kuitenkin pärjännyt ihan kohtalaisesti vaikka en ole latinaa opiskellutkaan.

Istuin eilenillalla innoissani olohuoneessa seuraamassa Suomen tv:tä. Täällä näkyy lautantennin kautta peruskanavat. Harmiksin ei kuitenkaan Subtv, sillä olisin niin kiinnostunut seuraamaan BB:tä. En ole raaskinut ostaa katseluaikaa koneelle. Mutta voi kuinka ihanaa olikaan katsoa esimerkikis uutisia, tai jotain haastatteluja kun mitään ei oltu dubattu. Hovimäkikin tuntui jotenkin erilaiselta kuin ennen. Mietin, että istuikohan äitikin kotona Suomessa katsomassa sitä tv:stä. Hetken aikaa tämä välimatka tuntui valovuodenmittaiselta..