Asun ulkomailla

Kävimme F:n kanssa torstaina ihanassa pikkukahvilassa ydinkeskustan ulkopuolella. Söin taivaallista kakkua, jossa oli varmaan taivaallinen määrä kaloreita, ja join cappuchinon. Uhkarohkea teko minulta, sillä en tavallisesti juo mitään kahvin tapaista enkä yleensä mitään kuumaa muutenkaan. En ole ikinä pitänyt edes kaakaosta, liian makeaa minulle.

Me puhuttiin varmaan koko aika pelkästään tanssista. F alkaa nyt opettamaan pienten irkkuryhmää. Sanoi pelkäävänsä ihan hirveästi, että pärjääkö vai ei. Yritin lohduttaa, että jos minäkin olen jotenkuten onnistunut selviämään valmentamisesta niin kyllä hänkin sen varmasti pystyy hallitsemaan. Kerroin kuinka paljon pelkäsin ensimmäisellä ohjauskerrallani. Minähän käytännössä tärisin koko ajan. Olin niin paniikissa ettei ajatus meinannut toimia ja sekoilin ihan jotain omiani. Koko ensimmäinen kuukaus oli jännittävää aikaa. F on jo kokeillut ohjaamista joillakin kursseilla ja pitänyt pienten ohjaamisesta hirveästi. Minä en varmaan osaisi ohjata pikkuisia ollenkaan, kun hermothan siinä menisivät. Mutta me sitten vaan istuttiin tunti tolkulla siellä kahvilassa pälättämässä. F jopa muisti tuoda minulle lainaan sen irlantilaisen tanssimusiikkicd:n josta oli ollut puhetta. Hekullisten kakkujen jälkeen F lähti töihin ja minä kaupungille kenkäkauppoihin. Kysäisin tietenkin kohteliaasti millaisia töitä F oli lähdössä tekemään. Hän on säännöllisesti mallina paikallisella taidekoululla. Helppoa rahaa opiskelijalle.

Perjantaina oli sitten se jalkapallopeli josta mainitsin aikaisemmin. BVB (eli Borussia Dortmund) - Hannover. Oli kieltämättä todella uskomaton kokemus vaikka peli päättyikin tasan 2 - 2. Ja kyllä, jalkapallo voi olla myös jotain todella ennen näkemätöntä. Kuvitelkaa stadioni, jolle mahtuu 83 000 katsojaa. Kuvitelkaa, kuinka lähes 70 000 henkeä laulaa kotijoukkueensa kannustuslauluja. Siis samassa paikassa on enemmän ihmisiä kuin Lappeenrannassa on asukkaita ja vieläpä katsomassa jalkapallopeliä! Minun oli myöhemmin aivan pakko tarkistaa asia netistä ja selvisikin, että Lappeenrannassa oli 31.12.2005 59 073 asukasta. Ja vaikka väkiluku onkin varmaan kasvanut, niin joka tapauksessa Wesfalenstadionilla oli perjantaina enemmän ihmisiä. Tunsin itseni jälleen pieneksi suomalaistytöksi suuressa maailmassa. Kuitenkin pienen kotoisan tuulahduksen toi joukkueen käyttämät kelta-mustat peliasut. Hyvä Saipa!

Sain vihdoin ja viimein bussi-metro-junakorttini. Voin nyt matkustella niin paljon kuin sielu sietää. Tuntuu hassulta pidellä tuota korttia käsissään, kun se on taas yksi niistä pienistä merkeistä, jotka todistavat minun todella asuvan täällä. Tuntuu oudolta kävellä tottuneesti lähimmälle bussipysäkille, nousta bussiin, vaihtaa metroon ja kävellä sitten tottuneesti keskustassa kohti tanssikoulua. Asun ulkomailla. Katson saksanuutiset, seuraan samat sarjat kuin muutkin, mutta saksaksi dubattuna. Kuuntelen saksalaista teiniradiokanavaa, tervehdin kaikkia halauksin ja poskisuudelmin.

Sain R:tä niin sanotun välitodistuksen, kuten hän sitä kutsui. Käytös 9, totteleminen 10, tehtävien suorittaminen/toteuttaminen 10. Käytökseen liittyy alentavasti se, että olen vielä ujo enkä osallistu täysillä kotona käytävin keskusteluihin. Mutta kun en minä halua sekaantua perheen yksityisasioihin. Vaikka olenkin toisaalta perheenjäsenen asemassa niin ei se silti tarkoita sitä, että olisin muka kuten perheenjäsen. Enhän minä voi huutaa ja haukkau kaikki niinkuin muut täällä selvästikin tekevät. Kasvatusasioista keskustellaan täysin avoimesti kun olen läsnä. En kuitenkaan puuhu avoimesti keskusteluun siitä onko esimerkiksi Jo:n käytös sopivaa vai ei. M:n kasvatukseen minä kyllä puutun koska olen saanut sen tehtäväksekseni mutta eiväthän ihan kaikki asiat minulle kuulu. Minun pitäisi kuulemma olla avoimempi mutta jotenkin se ei ole minulle luontaista. Kyllä se varmasti ajan kanssa tulee sieltä itsessään, mutta jotenkin sellainen yli pirteä ja ystävällinen käyttäytyminen tuntuu luonteeni vastaiselta. Olen kyllä iloinen persoona. ..Olenhan? Mutta jotenkin sellainen pulppuavaisuus, mikä tässä perheessä on ominaista, puuttuu minulta. En höpöttele kaikesta minulle tapahtuvasta, kuten he ehkä olettavat minun tekevän. Suureksi ihmetykseksi onkin noussut se, etteikö minulla ole ollenkaan kameraa mukanani. Onhan minulla, mutta jotenkin se turistileikki ei ole kauheasti iskenyt minuun. Haluan painaa kaiken mieleeni, en halua välttämättä jakaa kaikkea muiden kanssa. Itsekästä mutta totta, tämä on kuitenkin minun seikkailuni. Olette kyllä sydämellisesti tervetulleita kokemaan sen kanssani, mutta en minä voi tuoda sitä sinne teidän nenänne eteen, enkä haluakaan. Ei se ole sama asia tylsistä vakoluvista. Bussipysäkit, takapihan keinut ja koulun piha on koettava itse.