Ei niin Herzlich willkommen

Palasin. Joulu oli tähänastisista lyhyin. Aika kului liian nopeasti, mutta olen kyllä tyytyväinen päätökseeniv iettää sen Grainaun sijaan Suomessa. Lomailin eli nukuin ja söin roskaruokaa. Tapasin sukulaisia ja tuttuja ja treenasin tietysti. Tosin en voi sanoa, että olisin palannut uutta intoa puhkuen Saksaan, valmiina lopettamaan sen jonka olin aloittanutkin. Mutta järkeilin asian niin päin, että jotainhan sitä olisi tehtävä jos Suomeen jäisi. Ja olisi asuttava jälleen kotona. Ei kiitos.
Olen ollut hieman pyörältä päästäni paluun jälkeen. Arki kyllä sujuu, mutta se uuden viehätys on lopullisesti kadonnut. Kaiken lisäksi pojat ovat puhuneet R:n kanssa joululomalla ja nyt koko perhe kohtelee minua oudosti. Syy miksi en ole purkanut pahaa oloani missään vaiheessa R:lle on ollut yksinkertaisesti se etten uskonut hänen ymmrätävän. Hän vain kääntäisi kaiken päälaelleen ja loukkaantuisi. Ja juuri sellainen hän nyt on. Asiasta on ehditty käydä jo useampaan kertaan "vakavia keskusteluja", joissa minä en tosin ole pahemmin päässyt suutani avaamaan kun minulle vain puhutaan. Sen verran olen ilmoittanut etten väsyneenä jaksa enää kovin paljon ja kun päivät venyvät mahdottomiksi niin olen hyvin kärttyinen.
Huomenna olisi sitten edessä ne irlantilaisen tanssin kilpailut joihin tässä nyt on sitten yritetty tähdätä. Oloni on kaikkea muuta kuin varma. Johtunee ehkä siitä, että jalkani ei ole täysin kunnossa. Vanhojen ongelmien lisäksi sain uutta taakkaa kun M iloisesti runteli polveni. Minkäs sille voi kun lapsethan ovat sellaisia, eikö niin. Onko se sitten miten normaalia, että seitsemän vuotias tyttö hyppää polvesi päälle kun istut lattialla, en tiedä. Huomenna on kuitenkin aikomuksena tanssia, sittenhän sitä nähdään, että mihin tällä jalalla pystyy ja mihin ei.