Marco:n periaatteella (eli halihalipusipusi)

On vaikea varmaan arvata mitä viikonloppun ohjelmaani kuuluu. Olin todella väsynyt herätessäni aamulla, mutta kyllä sitä taas lähti käyntiin kun vaan sai ensin nostettua ruhonsa sängystä. Minulle on alkanut taas ilmestyä aamuväsymystä. Venytän ylösnousua niin paljon kuin vain uskallan. Olen iltaihminen, minkäs minä sille voin. Olisipa ylioppilaskilpailuissakin ollut mahdollisuus valita, suoritatko kokeen aamulla vai illalla.

Olin sopinut F:n kanssa, että menisimme tanssisalille tuntia aikaisemmin ennen kuin workshop virallisesti alkaa, jotta ehtisimme treenata two-hands sarjaamme. S innostui jatkamaan sitä tiistaina, pienen painostuksen jälkeen. Hän suorastaan vihaa two-hands:n tekemistä, jopa kuulemma enemmän kuin céilíä. Mutta kun hän pääsi alkuun, niin pelkäsin jo hetken ettei loppua tulekaan kun hän heilutti minua sinne ja tänne ja tuonne. Joten tämän päivän yhteistreeni tuli tarpeeseen ja tottakai huomenna uudestaan.

Workshop meni ilman suurempia ongelmia. F oli todella hyvä opettaja, rauhallinen ja tarkka. Minusta on aina uskomatonta huomata kuinka vieraat ihmiset yleensä reakoivat täällä toisiinsa. Se mitä muistan omista kesäkursseistani, niin olen usein ollut lähes ainoa joka höpöttää ja vastaa kun jotain kysytään, tai ylipäätänsä osoittaa osaavansa tuottaa puhetta. Täällä ihmiset tulevat saliin sisään iloisesti tervehtien ja alkavat höpötellä lähes heti kaikkien kanssa. Esittäydytään ja halitaan ja pusitaan jos joku on vähänkin tuttu ja aletaan sitten kertoa miten kamalaa oli kun myöhästyi bussista ja piti kävellä kokonainen kilometri vesisateessa. Suomessa "joutuu" harvoin keskustelemaan muiden kanssa jos ei itse tee aloitetta. Muistan että minulta on joskus kesäkurssilla kysytty, tiedänkö missä salissa kurssi pidetään. Tai että uskaltaako pukuhuoneeseen jättää tavaroita. Tai kuinka kauan olen tanssinut. Siinä kaikki. Täällä minulta on tähän mennessä kysytty jo varmaan lähes kaikesta muusta paitsi joulukinkun paistamisesta. Olen kuullut tarinoita lapisista ja miehistä ja ystävistä ja tanssiopettajista. Eikä kukaan kysykään, olenko jostain muualta kun en laulaa lurita saksaa samaa tahtia kuin muut. Yleensä kerron ihmisille vasta jälkikäteen mistä olen kotoisin ja miksi olen täällä.

Haluaisin oikeastaan tuoda tämän avoimuuden Suomeenkin. Tiedän, ettei kaikista ole pakko pitää ja kaikkiin ei tarvitse tutustua. Mutta mikä idea siinä sitten on oikein astua oman kotinsa ulkopuolelle? Mikä järki siinä on, jos ei kerran halua tavata ketään tai tutustua kehenkään tai jos ei halua oppia mitään uutta? Ihmisten sosiaalisia tilanteita koskevat pelot varmaan vähenisivät huimasti, jos ei aina tarvitsisi pelätä negatiivista vastaanottoa. Minun päiväni on ainakin useasti pelastanut täällä avoimet ihmiset jotka innoissaan (tai ainakin hyvin innostunutta näytellen) tulevat halaamaan tavatessamme tai kun erotaan. Se on mukava ja yksinkertainen tapa kertoa ystävälle kuinka paljon tästä pitää vaikkei sitä aina ääneen sanotakaan.

Ai että : "Onhan se sinun helppo sanoa kun olet 'tuollainen ja tälläinen', mutta ei se multa vaan onnistu." Aha, no ei sitten. Unohda koko juttu..

Täällä oli suorastaan ihmeen hetket kun torstaina satoi lunta taivaan täydeltä. Tiedän, että sitä satoi kyllä Suomessakin, mutta jotenkin minulle ei ole oikein valjennut, että nyt on jo helmikuu kun eihän täällä ole mitään talvea edes koettu. Ja tästä lähtien se joka valittaa minulle Suomen pakkuvasta pakkasesta ja lumesta niin saa turpaan. Tulkaa tänne ja kokeilkaa tätä harmaata pimeyttä. Jokainen voi muistella miltä aina syksyisin tuntuu kun ilma kylmenee ja illat pimentyvät ja vettä sataa. Puista on lehdet tippuneet, mutta lunta ei vain tule. Heräät aamulla ja menet töihin/kouluun - on pimeää. Tulet iltapäivällä töistä/koulusta - on taas pimeää. Masentaa, väsyttää.. No, kokeilkaapa sitä sitten monta kuukautta putkeen. Näet kaksi kertaa lunta, sitä sataa ehkä noin 2-5 cm ja sitten se sulaa pois heti samana iltana.

Torstaina koko kaupunki suorastaan pysähtyi lumentulon takia. Kaupunki ruuhkautui totaalisesti hidastelevien autoilijoiden ja kolareiden takia. Menin siis M:n kanssa luisteluun linja-autolla ja metrolla. Ja koska tämä harvinainen lumi oli suorastaan kultaa pienelle tytölle, niin annoin M:n leikkiä rauhassa lumessa kotimatkalla. 15 minuutin kävelymatka luisteluhallilta metroasemalle kesti meiltä reippaan tunnin. Mutta olin superaupair ja kiitokseksi ahkerasta viikosta sain hieman ekstrarahaa ja perjantain melkein kokonaan vapaaksi. (Tässä vaiheessa voin myöntää, että se raha tuli tuhlattua jo, ja vielä moneen kertaan..)