Koukussa Vapianoon

Viikonloppu meni.. Niin, mitäpä siitä muuta sanomaan, viikonloppu meni. Nousin aamulla aikaisin, säntäilin puoliunessa ympäriinsä kahvikuppi kädessä ennen kuin pääsin viimein lähtemään. Koska "vanhukset" olivat poissa niin kyllähän sitä oli helppo arvata millaisen shown pojat pistävät pystyyn. Kun tulin perjantai-iltana kaupungilta talo oli jo pullollaan porukkaa. Suurin osa oli kuulemma tullut vain käymään. Ja mitäs se minulle kuuluukaan kun heidän vikansahan se on jos jotain sattuu. Ainut mikä häiritsi, oli läpi yön jatkuva bailaus, bassot täysillä soiva discomusa ja tanssimattopeliä pelaavat pellet yläkerrassa. Jossain vaiheessa hetken jopa pelkäsin, että lattiasortuisi ja joukko kännisiä teinejä tippuisi kattoniläpi, mutta onneksi talo selvisi vaurioitta.

Muutaman tunnin yöunien jälkeen olin kuin haamu ja olo oli kaikkea muuta paitsi urheilullinen. Toivoin jo hetken, että voisin vain jäädä jonkin verukkeen turvin kotiin nukkumaan. Mutta onneksi se oli vain lyhyt hetki.

Lauantai oli oikeastaan sunnuntaita rankempi. Usein sunnuntai tuntuu ylivoimaiselta kun on lauantaina painattanut menemään niin sunnuntaina ei enää meinaa jalat kestää matkassa. Tosin nyt asiaan vaikutti sekin kun matka Duisburgiin piti taittaa junalla ja koko päivä treenattiin vain hardshoe-tansseja. Ja asiasta tietämättömille voinen valoittaa sen verran, että intermediate ja open tason tanssit eivät ole enää pelkkää eteenpäin jolkottelua.

Venyttelyn ohjaus sujui hyvin. Kenenkään jalka ei irronnut ja kaikki tuntuivat kävelevän seuraavana päivänä ihan omin avuin, joten en saanut ainakaan mitään näkyvää vahinkoa aikaan ja S:kin tuntui olevan tyytyväinen.

Luulin kuolevani lauantai-iltana kun vihdoin pääsin kotiin. Hyvä kun jaksoin edes nousta ylös portaita. Kaiken lisäksi pojilla oli, yllätys yllätys, jälleen tupa täynnä kavereita. Kun tulin kotiin tapasin noin kymmenen teinipoikaa lorvimasta meidän etupihalla. Ensin luulin, että porukka on vain tullut ulos tupakalle. Ulko-ovi oli auki ja Jo seisoi koiran kanssa ovella ja muu porukka Jo:n takana. Porhalsin vain väsyneenä sisään enkä viitsinyt hirveämmin kiinnisttää tilanteeseen huomiota ennen kuin tajusin ettei ulkona seusonut poikalauma ollutkaan kutsuvieraslistalla. Jo ei oikein ollut halukas puhumaan asiasta kun yritin tivata ketä he oikein ovat. Jotain tuttuja samasta koulusta. Aha. Olin sen verran väsynyt etten jaksanu jäädä siihen norkoilemaan ja pelkäämään, että ryntääkö se joukko väkisin sisälle vai ei. Ilmoitin siitä ovelta vähemmän kauniimmin sanoin, että nyt pikkupoikien aika lähteä kotiin nukkumaan ja läimäytin sitten oven kiinni. Ainakin yksi ongelma oli poissa päiväjärjestyksestä.

Loppuillan minä olinkin ilmeisesti jokin ihmetyksen kohde. Jo:n kavereista varsinkin suomalaiset televisiomainokset olivat hirmuisen hauskoja. If-vakuutusmainoksen hiiret olivat selvästikin jotain aivan ennennäkemätöntä. Ja pääsin minä sitten keskellä yötä hieman töihinkin kun Ja tuli herättämään, että pitäisi päästä Baropin metroasemalle. tyttöystävä oli kuulemma ollut ystävänsä luona iltaa viettämässä, mutta halusikin sitten tulla meille yöksi. Sanoin, että kävelkööt, niin minäkin aina teen. Ei auttanut. Hemmetti näitä laiskoja saksalaisteinejä. Tai ehkä minä olen vain liian kiltti. Myöhemmin sain kuulla R:ltä, että tämä Ja:n tyttöystävä todella käyttää heitäkin aina hyväkseen kun jonnekin pitäisi päästä. No, ensikerralla saa sitten luvan kävellä.

Sunnuntaina kävinkin sitten taas F:n kanssa Vapianossa syömässä worshopin jälkeen. Minusta ravintolassa syöminen on vain niin ihanaa. Mutta Suomen hinnoilla sitä ei raaskisi kyllä tehdä joka viikko. Muistan kun tänne tultuani hämmästelin miten A voi käydä aina joka päivä ravintolassa syömässä. Hän kun syö tuskin koskaan kotona lämmintä ateriaa. Nyt voin sanoa ymmärtäväni. Minun normaali ravintolakäyntini maksaa täällä noin seitsemän euroa. Ethän sinä saa sillä suurinpiirtein mitään missään Suomen ravintolassa.