Matkalla uuteen kotiin

Kesäleikkejä

2007-03-18T12:17:00.000+01:00

Ruut ruut! Kello löi jo kakstoist!
Keisari seisoo palatsissaan.
Niin musta kuin ruuna,
niin valkea kuin varsa.
Se ken tulee viimeiseksi onpi kuolemaks.

M:lle ostettiin hyppynaru koska luisteluharjoituksissa he joutuvat hyppimään alkulämmittelyksi. Jostain kumman syystä täällä ei selvästikään ole lapsilla tapana hypätä hyppynarua. Vai olenko minä vain joutunut johonkin todella kolkkoon osaa Saksaa? Muistan ala-asteajoilta varsin hyvin sen kuinka kaikki välitunnit vietettiin lähes poikkeuksetta hyppynarua hypätessä.

Nyt on siis tullut hyvä aika muistutella mieleen mites ne kaikki leikit ja lorut menivätkään. Miten hypättiin roomalaisia numeroita? Entä kuinka meni se parin kanssa hypättävä lääkärileikki? Entä kuinka se sulhanen valittiinkaan?

Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari,
rikas, rakas, köyhä, varas.

Järkyttävintä ehkä on se, ettei M osaa ollenkaan hypätä narulla. Hän saa hikisesti hypättyä ehkä kaksi kertaa. Huomasin, että monilla muillakin M:n ryhmän luistelijoilla on sama ongelma. He huitovat narua miten sattuu ja pomppivat kuin päättömät kanit. Ehkäpä seuraavaksi ostatan M:lle pitkän hyppynarun ja innostan koko kadun lapset hyppäämään. Sen jälkeen onkin hyvä opetella vaikkapa lipunryöstöä ja kymmenen tikkua laudalla. Näin aivopestään laiskat saksalaislapset.

Hemmotteluhetki

2007-03-16T23:28:00.000+01:00

Tällä kertaa olen rakastunut. Nimittäin kylpyammeisiin. Ihastuin näihin tavattoman yksinkertaisiin keksintöihin jo pienenä ja vanha ihastus heräsi eloon nyt kun olen kierrellyt Suomen hotelleita herra M:n kanssa.

Ja mikä onkaan Saksassa parasta? Täältä löytyy lähes poikkeuksetta joka hemmetin talosta kylpyamme. Tämä onkin viikonlopun työiltojen pelastus. Ensin pikkuneiti vaan nukkumaan ja sitten ihanaan kuumaan kylpyyn, valtavan vaahtokasan sekaan lillumaan. Ja yleensä olen kyllä tämän hemmottelun ansainnut. (Sillä jo pelkästään M:n nukkumaan vieminen on usein jopa parin tunnin prosessi.) Suosittelen tätä myös muille aupaireille - kylvystä on paljon helpompi nauttia kun muu perhe on poissa eikä tarvitse kärsiä ylimääräisestä hälinästä.

Positiivisuus on perseestä (eks niin!!?)

2007-03-14T20:00:00.000+01:00

Tänään olikin sitten vuorossa tämän aupaisin lempihommaa. Vietetään päivää perheen kanssa. R päätti siis pari päivää sitten, että pidämme tänään naistenpäivän ja menemme yhdessä kaupungille shoppailemaan ja syömään jäätelöä. M:lle kun piti löytää kevättakki. Joten R tuli sitten tänään kanssamme luisteluun.

Olen ollut hieman karvat pystyssä ja kynnet teroitettuna viimeisimmän palautekeskustelun jälkeen. Minä kun en kuulemma ajattele tarpeeksi positiivisesti. En ole tarpeeksi iloinen, enkä varsinkaan hymyile tarpeeksi. Ja olen kuulemma muuttunut M:nkin seurassa. En tiedä miten kun sitä minulle ei osattu ollenkaan perustella. Rivien välistä luin oikein selkeitä viestejä siitä, ettei minun viime viikkoisesta käytöksestäni pidetty. Minä kun olin joka ilta jossain ystävieni kanssa, en siis kotona istumassa siltä varalta jos he sattuisivat tarvitsemaan apuani. Mutta koko keskustelu siis koski siitä kuinka minun pitäisi ajatella positiivisemmin kun sitten minulla ei ole myöhemmin niin suurta riskiä sairastua esimerkiksi syöpään. (Anteeksi nyt, mutta en usko tuohon höpinään. Voihan se esimerkiksi jonkin flunssan kohdalla pitääkin paikkaansa, mutta jos se syöpä tulee niin se tulee, olen minä sitten hymyillyt tai en.)

R:lla nyt vaan on jokin tapa alkaa analysoida jokaisen ihmisen jokaista pientäkin liikettä ja elettä. Tästä hyvänä esimerkkinä tämän päiväinen keskustelu, jossa R pohti Jo:n muuttunutta käytöstä. Kuinka Jo on ollut melkein kokonaisen viikon hiljainen ja rauhallinen, eikä sellainen häslä kuten normaalisti. Sanoin sitten suoraan, etten todellakaan ole huomannut mitään eroa kun ei hän ikinä ole sen kummoisempi. Television ääressä se istuu tai tietokoneella pelaa, siinä se melkein onkin. Napakkana vastauksena tuli sitten takaisin, että enhän minä ole mitään voinut kyllä huomatakaan kun en ole ollut yhtään kotona.

Tänään sitten luisteluhallilla uskaltauduin kysymään voisinko ottaa M:n parin viikon päästä pidettävään tanssiesitykseen mukaan. Tanssikoulu jonka tiloja meidänkin irkkuryhmämme käyttää, pitää joka kevät pari tanssiesitystä, mutta koskaan aikaisemmin irkkutanssijoita ei ole pyydetty mukaan. Nyt kuitenkin koulun omistaja oli pyytäny S:ltä, että joku tulisi esittämään vähän irkkuiluakin. S sitten ehdotti minua ja pienen pähkäilyn jälkeen sovimme myös, että tanssimme F:n kanssa duomme. Tämähän on suoraan kuin taivaan lahja - hyvä tilaisuus treenata kisoja varten. (Olin lisäksi hieman iloinen siitä, että nimenomaan minua pyydettiin esiitymään.)

Valitettavasti sattui nyt kuitenkin niin, että minun pitäisi tehdä töitä juuri tuona kyseisenä viikonloppuna. Haluan kuitenkin ottaa M:n mukaani katsomaan esitystä, koska sehän on pienelle tytölle mielenkiintoista. R kuitenkin kielsi koko jutun heti sen enempää miettimättä. Hän ei kuulemma halua, että M alkaa pitää tanssista ja haluaakin sitten tanssitunnille. Että jos hän tulisi mukaan niin M:lle pitäisi sitten antaa sellainen kuva, että tanssiminen on todella tyhmää ja ikävää puuhaa.

Berlinin muuri, Kiinan muuri, kielimuuri

2007-03-13T23:30:00.000+01:00

En ole varmaan koskaan miettinyt elämääni ja tulevaisuuttani ja analysoinut jokaista pientäkin yksityiskohtaa yhtä paljon kuin mitä täällä ollessani olen tehnyt. Uusien ihmisten tapaaminen tuo esille aina uusia kysymyksiä ja näkökulmia. Ja vanhojen tuttujen tapaaminen saa ajatukseni mylläämään ylikierroksilla.

Tierralaisten vierailun jälkeen olen kulkenut hieman kuin unessa. Välillä kaikki tuntuu vain niin uskomattoman epätodelliselta. Ensimmäistä kertaa koin täällä olemiseni jonkin vanhan tuttuni kautta. Miltä se muista näyttää ja tuntuu ja vaikuttaa. Tunnen entistä enemmän tehneeni oikean valinnan lähtiessäni tänne. Mielenkiintoisin ero on ehkä tapahtunut itseni kokemisessa. Olen aina tuntenut itseni nuoremmaksi kuin mitä numerot ovat paperilla osoittaneet. Muistan kuinka 16-vuotta täyttäessäni mietin, että nyt sitä ollaan saman ikäinen kuin Sweet Valley High - kirjojen Elizabeth ja Jessica. 18-vuotiaana muistan tunteneeni itseni lähinnä 16-vuotiaaksi. Nyt tunne on jotenkin kääntynyt toiseen suuntaan. Tunnen vanhentuneeni ja lähestyvä syntymäpäivä tuntuu epärealistiselta. Aivan kuin numeroita olisi liian vähän. En väitä, että tämä tulisi esille käyttäytymisestäni tai muutenkaan.

Ehkä osaksi siihen vaikuttaa tämä Saksan kulttuuri jossa nuoret tuntuvat asuvan pitkälle aikuisikään saakka vanhempien helmoissa. Ja ei se riippuvuussuhde siihen katkea kun kotoa muutetaan pois vaan vanhempien luona mennään käymään joka viikonloppu. Kukas muu ne pyykit muka pesisi ja silittäisi kuin oma äiti?

Minua suorastaan hävetti Tierralaisten vierailun aikana kun tajusin kuinka huonosti täällä saa englanninkielistä palvelua. En ole aikaisemmin huomannut moista koska pakotan aina itseni väkisin käymään kauppakeskustelut sun muut sellaiset saksaksi. Mutta se ettei tyttöjen hotellissa osattu englantia oli minusta todella hälyyttävää. Ja kun tytöt olivat ostoksilla ja saivat huonoa palvelua vain koska myyjä ei jaksanut vaivautua puhumaan englantia sai minut vain ihmettelemään entistä enemmän. Mutta sellaista se on, ei täällä vaadita kielitaitoa palvelualan ammateissa. (Enkä väitä, että me suomalaiset olemme sen parempia. Kyllä se englanti sentään yleensä sujuu mutta mites se ruotsinkieli sitten? )

Nirsolle sushia

2007-03-08T09:22:00.000+01:00

Olen ihastunut. Minut raahattiin syömään sushia ja voin myöntää etten olisi ikinä uskonut pitäväni siitä niin paljon. Puikot vaan käteen ja syömään. Iso tarjotinvati täynnä erilaisia hieman epäilyttävänkin näköisiä herkkuja. Joten nyt kaikki sohvalla makaavat hampurilaisten suurkuluttajat : perseet ylös penkeistä ja kokeilemaan uusia makuelämyksiä. Tietysti ajatus moisista raaoista kalapaloista voi ällöttää, mutta voin paljastaa salaisuuden : ne eivät maistu oikeastaan miltään. Ruuan varsinainen maku tulee wasabista ja soijakastikkeesta. Vaikka toiset sanovatkin, että sushin makua ei saisi sotkea muilla mauilla. Mutta uutena kokemuksena tämä oli kyllä aivan loistava. Tosin kokemattoman kannattaa ottaa ensimmäisellä kerralla mukaansa jokin asiaan aikaisemmin tutustunut, mielellään sellainen joka tykkää leveillä tiedoillaan.

Eilen R yllätti minut taas ajatuksenjuoksullaan. Taustatiedoksi voin mainita, että R suunnittelee joka viikko jotain lomamatkaa, mutta olen jo joutunut todistamaan ettei yksikään noista suunnitelmista toteudu. No, eilen hän sitten kertoi, että A:lle on tarjottu työmatkaa Orlandoon ja R tietysti hieman haikaili haluavansa lähteä mukaan. Hetken aikaa haavailtuaan hän kuitenkin alkoi kaivaa esille syitä miksi ei voi lähteä. Yksi oli tietysti Orlandon tyhmä siainti. Siis mitä järkeä on lähteä Kaliforniaan jos ei pääse rannikolle? Mutta ehkä paras syy oli, että jotainhan saattaa sattua. Hui! Ajatella, hehän ovat samassa lentokoneessa ja lapset kotona. Mitäs sitten jos sattuu jotain?

Mieleni teki kysyä, että entäs sitten jos te liukastutte noissa yläkerran portaissa, lyötte päänne ja kuolette johonkin aivoverenvuotoon? Tai entäs jos jok hullu itsemurharekkakuski ajaa päällenne moottoritiellä kun olette matkalla töihin? Jos jotain sattuu, niin se voi kyllä sattua missä tahansa - ei siihen aina tarvita lentokonetta. Mutta jos itse keksimällä keksii tekosyitä miksi ei voi lähteä matkalle niin on kyllä aivan turha tulla sitten valittamaan kun ei ole ikinä päässyt käymään missään.

Onneksi Tierralaiset sentään saapuivat eilen kyläilemään vaikka pieniä mutkia taisikin olla matkassa. Mutta väärällä junalla ajaminen, vielä täydellisesti väärään suuntaan, avartaa kyllä kummasti maailmankuvaa. (Vai mitä tytöt?) Onneksi kaikki kuitenkin saapuivat perille ehjinä. Minä tietysti talutin nälkäiset matkalaiset heti Vapianoon syömään. Tänään olisikin sitten vuorossa shoppailua oikein naistenpäivän kunniaksi. Juuri sopivaa puuhaa minulle. Olen nimittäin hillinnyt itseni jo ainakin kahden viikon ajan.

Hyvänolonnameja

2007-03-04T20:26:00.000+01:00

Minulla on aina yksi asia mielessäni ennen viikonloppua - lepo tekisi nyt hyvää. Mutta jostain syystä jokaisena sunnuntai-iltana olen vain entistä väsyneempi. Tosin monesti olen väsymyksen lisäksi myös onnellinen, innostunut ja kaikin puolin ylienerginen. En osaa käydä nukkumaan, en osaa rauhoittua lukemaan tai katsomaan televisiota.

Kisamatka kesti lähes minuutilleen 36 tuntia. Aikainen aamuherätys tuotti hieman ongelmia huonosti nukutun yön jälkeen, mutta kolmen kahvikupillisen jälkeen jaksoin painattaa menemään ihan kiitettävästi.

Automatka oli pitkä tai siltä se jossain vaiheessa alkoi tuntua vaikka reipasta vauhtia ajettiinkin. Maisemia ei paljon näkynyt sateen ja sumun vuoksi, mutta ei niitä siinä jännityksessä olisi varmaan osannut paljon katsellakaan. Kotiintulomatkalla paistoi kuitenkin aurinko täysin kirkkaalta taivaalta ja se pieni ylpeyden tunne pisti jälleen. Olen täällä, minä ihan oikeasti olen täällä.

Kisapaikkana oli tällä kertaa liikuntahalli joka oli kyllä mielestäni parempi ratkaisu edelliseen hotellin tilaan verrattuna. Ylöspäin nouseva katsomo toi enemmän kilpailutunnelmaa ja yleisökin jaksoi paljon paremmin seurata tansseja. Kilpailijoiden kesken tunnelma oli sama kuin viimeeksikin. Toisaalta olisi ihana vain hengailla kaikkien mukana eikä osallistua tanssimiseen ollenkaan. Vaikka sellaista se toisaalta pääasiassa onkin kun suurin osa ajasta kuluu omaa vuoroa odotellessa. Aikaa panikoimiseen siis riittää.

Panostaminen to-hands:n treenaamiseen oli kannattanut ja jopa S hymyili tyytyväisenä. Kaikki oli ohi todella nopeasti ja itse tanssista jäi vain pieniä muistikuvia. Sen sijaan yleisön reaktio tanssimme loputtua lämmittää mieltä ja hymyilyttää vielä varmasti pitkään. Sen eteen kannattaa jo vähän töitä tehdäkin. Ja kun sitten seistiin palkintopallilla niin saattoi siinä itselleen myöntää ettei me ihan turhan takia montaa tuntia ajettu.

Hemmottelimme itseämme kisojen jälkeen ihanassa pizzeriassa ja suunnistimme ennen hotellille menoa kauppaan ostamaan hieman "hyvänolonnameja " "lohdutuskarkkien" sijaan. Tarkoituksena oli katsoa Sponge Bobia ja leffa, mutta voimat eivät enää riittäneet kaikkeen. Mikä oli toisaalta ihan hyvä, sillä aamulla pääsimme liikkeelle aikaisin ja kiertelimme pari tuntia tutkimassa Stuttgartin keskustassa ja nauttimassa monien muiden tavoin ihanasta kevätpäivästä. Stuttgart on kaunis ja ihana kaupunki (ainakin aurinkoisena päivänä), joten suosittelet ehdottomasti käväisemään siellä jos se joskus jonkin matkan varrella sattuu olemaan!

Pikkuinen potilas

2007-03-02T19:56:00.000+01:00

Mistä kumman syystä siivoajan käynti piristää minua vaikka se tulisikin aamulla puoli kahdeksalta ja aloitaisi imuroimalla oveni takana? Olen turkasen kiintynyt tähän meidän pieneen siivoajatätiin, joka murtaa hassusti saksaa ja höpöttää lähes tauotta. Ensin ajatus aina ärsyttää kun tietää, että tuo rasittava täti pelmahtaa meille taas aamutuimaan, mutta hänen on vain niin ystävällinen, ettei hänestä voi olla pitämättä. Tänään hän luuli minun puhuvan M:n kanssa ruotsia. Rakastan kuulla kommentteja suomenkielestä, ne saavat minut aina hymyilemään ja olemaan ylpeä suomalaisuudestani. Täällä se ylpeys on kyllä kasvanut muutenkin uusiin mittoihin..

M sairastui. Kuulin yöllä kuinka hän heräsi valittamaan kurkkukipua. En yhtään ihmettele, sillä yllätin hänet jo parina päivänä ulkoa juoksentelemasta ilman takkia. Vaikka minusta ilma onkin toisinaan keväisen lämmin niin kyllähän me kaikki suomalaiset tiedämme kuinka petollinen kevättuuli voikaan olla. M ei sitä pienessä mielessään sen kummemmin ajatellut ja makaa siksi nyt kipeänä olohuoneen sohvalla. Kuume alkoi nousta kun aamulla otettu lääke lakkasi vaikuttamasta.

Kun R sitten tuli kotiin, vetäydyin itse päiväunille parantelemaan kermakastikkeen syömisestä johtunutta kipeää vatsaani. Heräsin parin tunnin jälkeen kylmään ja nenän vuotamiseen. Pahus! Nyt tärisen itse viltin alla. Ehkä hieman paremmassa kunnossa kuin M, mutta kuitenkin harvinaisen tietoisena siitä, että noin yhdeksän tunnin päästä pitää olla jo lähdössä kisoihin. Ei ole siis aikaa sairastaa. Nappia naamaan ja lepoa ni kyllä huomisesta selvitään. Sitten onkin ainakin viisi viikkoa aikaa sairastella ennen EM-kisoja. No pressure.

Voisi kehua hyväksi päiväksi

2007-02-25T23:13:00.000+01:00

Aupair päätti ansainneensa sunnuntaipäivän vapaata ja kuunteli hiljaa "omassa huoneessaan" lukkojen takana kuinka perhe suoritti aamutoimensa ja poistuivat sitten kaikki lopulta omille asioilleen. Hetken vaellus hiljaisessa talossa odotellessa kylpyveden valumista ja sitten ihanan rauhoittava aamukylpy. Sen jälkeen nopea aamupala ja äkkiä ulos talosta ennen kuin perhe ehtisi takaisin.

Ensin treenaamaan ja sen jälkeen letittämään. Lopuksi hiljaa hiipien kotiin yhdentoista jälkeen illalla kun porukat olivat jo varmasti nukkumassa. Päivän aikana kehittelin ideaa mihin voisin käyttää edes osan seuraavista palkkarahoistani. Edellisestäkin palkasta on kuitenkin vielä jotain jäljellä - kehitystä on siis tapahtunut. Miten olisi matka Pariisiin? Kölnistä noin viisi tuntia junalla. Lennot tosin ovat myös naurettavan halpoja. Tai entäs Amsterdamiin? Sinne ehkä noin hieman reilun tunnin matka junalla. Ongelmana on, ettei huvita lähteä Sa:n kanssa ja F:lla ei välttämättä ole aikaa/rahaa. Toisaalta, eihän kukaan täällä kiinnitä huomiota tälläiseen pieneen, yksin matkustavaan lapseen. Kun osaisi etukäteen ennustaa milloin kannattaisi lähteä. Tarkistin jo, nettihoroskoopeista ei paljon ole hyötyä.

Huono päivä

2007-02-23T15:26:00.000+01:00

Mainostan : Oletko koskaan haaveillut omasta orjasta? Hanki itsellesi aupair! Helppoa ja halpaa työvoimaa jota voi helposti käyttää hyväkseen ilman minkäänlaisia omantunnon tuskia!

Olen viittä vaille valmis hyppäämään katolta. Kiltti pikkuinen aupairi on niin väsynyt kuluneesta viikosta, että päättää viettää ihan vain rauhallista koti-iltaa. Aupairista tulee kuitenkin uhri ja hän joutuu paiskimaan kaksi ylimääräistä iltaa töitä. "Kun sinähän olet joka tapauksessa kotona.."

Mutta ihan helppojahan nuo iltatyöt on ku pistät vaan pennun nukkumaan ja saat sit olla itse rauhassa. Haistakaa *piiiip*!!! Kokeilkaapa itse joskus nukuttaa tota rääpälettä kun se juoksee ympäri taloa keksimässä tekosyitä ettei vielä tarvitsisi käydä nukkumaan. "Tuuppa! Näytäppä! Oota! Pikkuhetki!" ja sitä rataa..

Joskus edes ajatus siitä, että kotona olisi luultavasti vieläkin hirveämpää, ei auta.

Varoitan : Jos olet harkitsemassa aupairiksi ryhtymistä - harkitse uudestaan. Asenteesta se riippuu onko huonoja päiviä enemmän vai vähemmän kuin hyviä.

Heppahöperön hurmos

2007-02-21T17:16:00.000+01:00

Tulikoe läpäisty. Treenasimme eilen ylimääräisen tunnun S:n kanssa two-hands:ä ja pieni paniikin poikanen meinasi iskeä kun tajusin kilpailujen olevan jo ensiviikolla. Mutta mikä parasta, S ei lähtenyt muuttamaan meidän tekemäämme lopetusta! Hän jopa hymyili nähtyään sen ensimmäisen kerran! Saattaa kuullostaa pieneltä, mutta S nyt vain on erittäin kriittinen koreografioiden suhteen ja hänen uusin juttunsa onkin muuttaa tekemiään sarjoja vähintään kahden viikon välein. Varmuutta antoi myös muilta saadut kannustavat kehut.

Todistin jälleen superauipairkykyni maanantaina kun vietin päivän kahdestaan M:n kanssa, koska hänellä ei ollut koulua. M lysähti ruuan jälkeen olohuoneeseen katsomaan televisiota. Tiedän ettei R pidä siitä joten tunnin piirrettyrupeaman jälkeen ylipuhuin M:n lähtemään kanssani ulos. Ehdotin, että ottaisimme hänelle pyörän ja menisimme vaikka johonkin leikkipuistoon. Pienen suostuttelun jälkeen tyttö suostui vastahakoisesti. Marinaa sain kuunnella myssystä ja hanskoista ja pyöräilykypärästä ja ties mistä muustakin. Koska pikku prinsessa oli liian väsynyt ajaakseen leikkipuistoon, ehdotin että ajetaan läheiseen hevostalliin toljottamaan hevosia. Kaikki pahantuulisuus ja marina unohtui kun pääsimme perille. Raukka oli niin innoissaan ettei tiennyt mitä hevosta olisi mieluiten silittänyt. Paikalla olleet tallin omistajat pyysivät meidät talliin sisään ja M innostui vain entistä enemmän. Nyt ei ollakaan sitten puhuttu paljon muista kuin hevosista..

Kevättä ilmassa

2007-02-18T23:17:00.000+01:00

Kipu jalassani ei vain ota kadotakseen ja se lisää ärtymyskerrointa. Hermostun herkästi kun en voi treenata joten päätin että asiallehan täytyy alkaa tehdä jotain. Hyvä on, en vielä mennyt lääkäriin, koska tiedän mitä siellä olisi vastassa. "Älä tanssi. Pidä taukoa." Älyän sen itsekin, mutta tuollaisen asian toteuttaminen on vain ylivoimaisen vaikeaa minulle. Varmin tapa olisi kahlita minut, mutta valitettavasti poikaystäväni ei ole nyt täällä..

Jotain asialle oli kuitenkin tehtävä joten kielsin itseltäni tanssimisen, mutta voihan sitä treenata muutakin tuin tanssimista? Ryöstin muutaman koiran päivällisistä ulkoiluttamisvuoroista itselleni ja pääsin näin nauttimaan kauniista kevätsäästä. Reippaan parin tunnin ulkoilun jälkeen täydensin treeniä lihaskuntoharjoituksilla ja rauhoittavalla loppuvenyttelyllä. Olo onkin ollut pieniä flunssan merkkejä lukuun ottamatta mitä parhain. Olen virkeä ja pirteä, ja energiani tuntuu riittävän vaikka mihin. Kaiken lisäksi jalkakipukin tuntuu kadonneen väliaikaisesti ja sain treenata F:n kanssa sekä tänään että eilen aivan rauhassa two-hands:ä ilman minkäänlaista kipua.

Saimme tehtailla itse sarjamme loppuun ja vietimmekin eilen lähes koko päivän F:n uuden asunnon läheisessä puistossa treenaamassa. Ihana aurinkoinen ja lämmin kevätilma oli onnen omiaan ulkotreeneihin. Tuntuu uskomattomalta, että on helmikuu ja täällä on n. 10 astetta lämmintä. Meillä on F:n kanssa uskomaton yhteishenki ja energia. Olemme molemmat mieltyneet vauhdikkaaseen, lentävään ja tilaa hyvin käyttävään tyyliin. Eilinen käytettiin koreografiointiin ja tämä päivä putsaamiseen. Ja tiistaina kuulemme sitten S:n tiukan tuomion, mutta nyt koreografia on ainakin meidän näköisemme.

Eilisen treenaamisen suuntasin Mo:n luo katsomaan leffoja ja letittämään. En tajua mistä se johtuu, että mieleni aina rauhoittuu kun pääsen puuhailemaan muiden hiusten parissa. Mo:n hiukset olivat vielä kaiken lisäksi helppo tapaus, niille tarvitsi vain vähän suuntaa näyttää ja ne hakeutuivat lettiin suorastaan itsestään. Yhtään lettiä ei tarvinnut korjata ja olin muutenkin lopputulokseen oikein tyytyväinen. Eikä aikaakaan kulunut kuin neljä tuntia vaikka luulin, että niin paksuihin ja pitkiin hiuksiin olisi mennyt sellaiset viitisen tuntia. Ilta päättyi lopulta siihen kun Mo ja hänen isoveljensä nauraa räkättivät kun puhuin herra M:n kanssa suomea puhelimessa. Suomi kuullostaa kauniilta ja hauskalta, aivan kuin laulamiselta. Sellaisiahan me suomalaiset ollaan vai mitä? Lauleskellaan kaiken aikaa.

Pikkuprinsessan (kiero) aupairi

2007-02-14T15:59:00.000+01:00

Toisina päivinä M on vaikea ja toisina vähemmän vaikea. Viimeaikoina ongelmaksi on muodostunut lähinnä hänen tapansa päättää itse asioista ja sivuuttaa kokonaan annetut ohjeet. Maanantaina hänellä on normaalisti aina ensin tunti luistelua ja sen jälkeen kondi(tionstraining). M tosin ilmaissut varsin suorasanaisesti vihaavansa kondia "eniten koko maailmalta", kuten hän asian ilmaisee. Tällä viikolla M sitten tuli maanantaina iloisena koulusta kotiin ja ilmoitti, että äiti oli luvannut, että voisimme jättää tällä viikolla kondin väliin. Hän oli selvästi jo päättänyt pienessä mielessään, ettei mene kondiin joten yritin olla asian kanssa mahdollisimman varovainen välttääksi koko päivän pilaavat raivonpuuskat. Kerroin kuitenkin epäileväni äidin M:lle ja ehdotin kiltisti, että soittaisimme R:lle töihin ja varmistaisimme asian. R ei kuitenkaan vastannut ja asia jäi sitten minun päätettäväkseni.

Lopulta keksin kuningasidean päätin heltyä. Lupasin ettei tarvitse jäädä kondiin vaan voimme lähteä kotiin heti luistelun jälkeen ja siitäkös M innostui. Olin kuitenkin kiero. Kotimatkalla sitten ehdotin iloisesti, että mehän voisimme vaikka leikkiä jotain yhdessä kun päästäisiin kotiin. "Joo!!" No, mitäs jos leikittäisiin vaikka tanssikoulua? (..olen suorastaan nero..) Kotiin päästyämme vaihdoimme balettipuvut päälle ja minä järjestin olohuoneeseen tanssikoulun. Teetin M:lle täysin samat jutut kuin olen heidän nähnyt tekevän kondissakin, mutta soitin taustalla musiikkia, eikä tyttö huomannut mitään. Hän teki iloisena ja kuunteli tarkkaavaisesti kun neuvoin nilkan ojennuksia ja piruetin tekemisiä. Jopa minulle tuli hirmuisen hyvä mieli ja kerrottuani R:lle sain luvan tehdä saman tempauksen joskus uudestaankin.

Tänään sitten M oli taas päättänyt täysin itsenäisesti, että hän menisi ystävänsä luo leikkimään heti luistelun jälkeen. R ei kuitenkaan ollut halukas viemään M:a joten M soitti ystävälleen sopiakseen josko tämä voisi tulla meille leikkimään. Puhelun aikana hän meni sitten kuitenkin lupaamaan, että me tulisimme hakemaan tämän ystävän. Iloisena M sitten lopetti puhelin ja ilmoitti R:lle, että nyt lähdetään. Tästäkös R hermostui. Eihän se meidän asia ole toisten lapsia kuljetella aina edes takaisin. Tästä alkoi hirveä huuto ja itku. M ei selvästikään tajunnut, että hänen olisi pitänyt kysyä ensin äidiltään voidaanko ystävä hakea. Ja koska R:lle tämä oli periaate kysymys, hän ei halunnut antaa periksi. (Tämä päivä on ollut muutenkin yhtä huutamista jo aamusta saakka kun Ja vähän selvitteli välejään tyttöystävänsä kanssa ja loppuen lopuksi heitti tämän koulureppuineen päivineen pihalle..) Mutta M kuitenkin sai kuin saikin tahtonsa läpi ja nyt talo raikuu huutoa ja melskettä. Kokemuksen mukaan tätä jatkuu noin seuraavat puolitoista tuntia ainakin kunnes molemmat alkavat olla väsyneitä, eikä yhteistä säveltä oikein tunnu enää löytyvän. Usein ilta päättyy siihen kun M alkaa itkeä ja murjottaa..

Tähän mennessä viikon kohokohta on ollut eiliset treenit joissa S taas jatkoi two-hands - tanssiamme ja lupasi pitää erilliset treenit meille ensiviikolla. (Oikeastaan kysymyksessä on jaettu ensimmäinen sija, mutta vielä on liian aikaista paljastää tätä toista uutista..) Ja pohjalle päästiin tänään kun minulle selvisi ettei ensiviikon maanatai olekaan minulle vapaa päivä kuten olin luullut. Olin suunnitellut Sa:n kanssa lähteväni Kölniin seuraamaan karnevaalia, mutta eihän siitä mitään tule kun minun pitää tehdä töitä. Prkl..

Marco:n periaatteella (eli halihalipusipusi)

2007-02-10T19:15:00.000+01:00

On vaikea varmaan arvata mitä viikonloppun ohjelmaani kuuluu. Olin todella väsynyt herätessäni aamulla, mutta kyllä sitä taas lähti käyntiin kun vaan sai ensin nostettua ruhonsa sängystä. Minulle on alkanut taas ilmestyä aamuväsymystä. Venytän ylösnousua niin paljon kuin vain uskallan. Olen iltaihminen, minkäs minä sille voin. Olisipa ylioppilaskilpailuissakin ollut mahdollisuus valita, suoritatko kokeen aamulla vai illalla.

Olin sopinut F:n kanssa, että menisimme tanssisalille tuntia aikaisemmin ennen kuin workshop virallisesti alkaa, jotta ehtisimme treenata two-hands sarjaamme. S innostui jatkamaan sitä tiistaina, pienen painostuksen jälkeen. Hän suorastaan vihaa two-hands:n tekemistä, jopa kuulemma enemmän kuin céilíä. Mutta kun hän pääsi alkuun, niin pelkäsin jo hetken ettei loppua tulekaan kun hän heilutti minua sinne ja tänne ja tuonne. Joten tämän päivän yhteistreeni tuli tarpeeseen ja tottakai huomenna uudestaan.

Workshop meni ilman suurempia ongelmia. F oli todella hyvä opettaja, rauhallinen ja tarkka. Minusta on aina uskomatonta huomata kuinka vieraat ihmiset yleensä reakoivat täällä toisiinsa. Se mitä muistan omista kesäkursseistani, niin olen usein ollut lähes ainoa joka höpöttää ja vastaa kun jotain kysytään, tai ylipäätänsä osoittaa osaavansa tuottaa puhetta. Täällä ihmiset tulevat saliin sisään iloisesti tervehtien ja alkavat höpötellä lähes heti kaikkien kanssa. Esittäydytään ja halitaan ja pusitaan jos joku on vähänkin tuttu ja aletaan sitten kertoa miten kamalaa oli kun myöhästyi bussista ja piti kävellä kokonainen kilometri vesisateessa. Suomessa "joutuu" harvoin keskustelemaan muiden kanssa jos ei itse tee aloitetta. Muistan että minulta on joskus kesäkurssilla kysytty, tiedänkö missä salissa kurssi pidetään. Tai että uskaltaako pukuhuoneeseen jättää tavaroita. Tai kuinka kauan olen tanssinut. Siinä kaikki. Täällä minulta on tähän mennessä kysytty jo varmaan lähes kaikesta muusta paitsi joulukinkun paistamisesta. Olen kuullut tarinoita lapisista ja miehistä ja ystävistä ja tanssiopettajista. Eikä kukaan kysykään, olenko jostain muualta kun en laulaa lurita saksaa samaa tahtia kuin muut. Yleensä kerron ihmisille vasta jälkikäteen mistä olen kotoisin ja miksi olen täällä.

Haluaisin oikeastaan tuoda tämän avoimuuden Suomeenkin. Tiedän, ettei kaikista ole pakko pitää ja kaikkiin ei tarvitse tutustua. Mutta mikä idea siinä sitten on oikein astua oman kotinsa ulkopuolelle? Mikä järki siinä on, jos ei kerran halua tavata ketään tai tutustua kehenkään tai jos ei halua oppia mitään uutta? Ihmisten sosiaalisia tilanteita koskevat pelot varmaan vähenisivät huimasti, jos ei aina tarvitsisi pelätä negatiivista vastaanottoa. Minun päiväni on ainakin useasti pelastanut täällä avoimet ihmiset jotka innoissaan (tai ainakin hyvin innostunutta näytellen) tulevat halaamaan tavatessamme tai kun erotaan. Se on mukava ja yksinkertainen tapa kertoa ystävälle kuinka paljon tästä pitää vaikkei sitä aina ääneen sanotakaan.

Ai että : "Onhan se sinun helppo sanoa kun olet 'tuollainen ja tälläinen', mutta ei se multa vaan onnistu." Aha, no ei sitten. Unohda koko juttu..

Täällä oli suorastaan ihmeen hetket kun torstaina satoi lunta taivaan täydeltä. Tiedän, että sitä satoi kyllä Suomessakin, mutta jotenkin minulle ei ole oikein valjennut, että nyt on jo helmikuu kun eihän täällä ole mitään talvea edes koettu. Ja tästä lähtien se joka valittaa minulle Suomen pakkuvasta pakkasesta ja lumesta niin saa turpaan. Tulkaa tänne ja kokeilkaa tätä harmaata pimeyttä. Jokainen voi muistella miltä aina syksyisin tuntuu kun ilma kylmenee ja illat pimentyvät ja vettä sataa. Puista on lehdet tippuneet, mutta lunta ei vain tule. Heräät aamulla ja menet töihin/kouluun - on pimeää. Tulet iltapäivällä töistä/koulusta - on taas pimeää. Masentaa, väsyttää.. No, kokeilkaapa sitä sitten monta kuukautta putkeen. Näet kaksi kertaa lunta, sitä sataa ehkä noin 2-5 cm ja sitten se sulaa pois heti samana iltana.

Torstaina koko kaupunki suorastaan pysähtyi lumentulon takia. Kaupunki ruuhkautui totaalisesti hidastelevien autoilijoiden ja kolareiden takia. Menin siis M:n kanssa luisteluun linja-autolla ja metrolla. Ja koska tämä harvinainen lumi oli suorastaan kultaa pienelle tytölle, niin annoin M:n leikkiä rauhassa lumessa kotimatkalla. 15 minuutin kävelymatka luisteluhallilta metroasemalle kesti meiltä reippaan tunnin. Mutta olin superaupair ja kiitokseksi ahkerasta viikosta sain hieman ekstrarahaa ja perjantain melkein kokonaan vapaaksi. (Tässä vaiheessa voin myöntää, että se raha tuli tuhlattua jo, ja vielä moneen kertaan..)

Koukussa Vapianoon

2007-02-06T10:42:00.000+01:00

Viikonloppu meni.. Niin, mitäpä siitä muuta sanomaan, viikonloppu meni. Nousin aamulla aikaisin, säntäilin puoliunessa ympäriinsä kahvikuppi kädessä ennen kuin pääsin viimein lähtemään. Koska "vanhukset" olivat poissa niin kyllähän sitä oli helppo arvata millaisen shown pojat pistävät pystyyn. Kun tulin perjantai-iltana kaupungilta talo oli jo pullollaan porukkaa. Suurin osa oli kuulemma tullut vain käymään. Ja mitäs se minulle kuuluukaan kun heidän vikansahan se on jos jotain sattuu. Ainut mikä häiritsi, oli läpi yön jatkuva bailaus, bassot täysillä soiva discomusa ja tanssimattopeliä pelaavat pellet yläkerrassa. Jossain vaiheessa hetken jopa pelkäsin, että lattiasortuisi ja joukko kännisiä teinejä tippuisi kattoniläpi, mutta onneksi talo selvisi vaurioitta.

Muutaman tunnin yöunien jälkeen olin kuin haamu ja olo oli kaikkea muuta paitsi urheilullinen. Toivoin jo hetken, että voisin vain jäädä jonkin verukkeen turvin kotiin nukkumaan. Mutta onneksi se oli vain lyhyt hetki.

Lauantai oli oikeastaan sunnuntaita rankempi. Usein sunnuntai tuntuu ylivoimaiselta kun on lauantaina painattanut menemään niin sunnuntaina ei enää meinaa jalat kestää matkassa. Tosin nyt asiaan vaikutti sekin kun matka Duisburgiin piti taittaa junalla ja koko päivä treenattiin vain hardshoe-tansseja. Ja asiasta tietämättömille voinen valoittaa sen verran, että intermediate ja open tason tanssit eivät ole enää pelkkää eteenpäin jolkottelua.

Venyttelyn ohjaus sujui hyvin. Kenenkään jalka ei irronnut ja kaikki tuntuivat kävelevän seuraavana päivänä ihan omin avuin, joten en saanut ainakaan mitään näkyvää vahinkoa aikaan ja S:kin tuntui olevan tyytyväinen.

Luulin kuolevani lauantai-iltana kun vihdoin pääsin kotiin. Hyvä kun jaksoin edes nousta ylös portaita. Kaiken lisäksi pojilla oli, yllätys yllätys, jälleen tupa täynnä kavereita. Kun tulin kotiin tapasin noin kymmenen teinipoikaa lorvimasta meidän etupihalla. Ensin luulin, että porukka on vain tullut ulos tupakalle. Ulko-ovi oli auki ja Jo seisoi koiran kanssa ovella ja muu porukka Jo:n takana. Porhalsin vain väsyneenä sisään enkä viitsinyt hirveämmin kiinnisttää tilanteeseen huomiota ennen kuin tajusin ettei ulkona seusonut poikalauma ollutkaan kutsuvieraslistalla. Jo ei oikein ollut halukas puhumaan asiasta kun yritin tivata ketä he oikein ovat. Jotain tuttuja samasta koulusta. Aha. Olin sen verran väsynyt etten jaksanu jäädä siihen norkoilemaan ja pelkäämään, että ryntääkö se joukko väkisin sisälle vai ei. Ilmoitin siitä ovelta vähemmän kauniimmin sanoin, että nyt pikkupoikien aika lähteä kotiin nukkumaan ja läimäytin sitten oven kiinni. Ainakin yksi ongelma oli poissa päiväjärjestyksestä.

Loppuillan minä olinkin ilmeisesti jokin ihmetyksen kohde. Jo:n kavereista varsinkin suomalaiset televisiomainokset olivat hirmuisen hauskoja. If-vakuutusmainoksen hiiret olivat selvästikin jotain aivan ennennäkemätöntä. Ja pääsin minä sitten keskellä yötä hieman töihinkin kun Ja tuli herättämään, että pitäisi päästä Baropin metroasemalle. tyttöystävä oli kuulemma ollut ystävänsä luona iltaa viettämässä, mutta halusikin sitten tulla meille yöksi. Sanoin, että kävelkööt, niin minäkin aina teen. Ei auttanut. Hemmetti näitä laiskoja saksalaisteinejä. Tai ehkä minä olen vain liian kiltti. Myöhemmin sain kuulla R:ltä, että tämä Ja:n tyttöystävä todella käyttää heitäkin aina hyväkseen kun jonnekin pitäisi päästä. No, ensikerralla saa sitten luvan kävellä.

Sunnuntaina kävinkin sitten taas F:n kanssa Vapianossa syömässä worshopin jälkeen. Minusta ravintolassa syöminen on vain niin ihanaa. Mutta Suomen hinnoilla sitä ei raaskisi kyllä tehdä joka viikko. Muistan kun tänne tultuani hämmästelin miten A voi käydä aina joka päivä ravintolassa syömässä. Hän kun syö tuskin koskaan kotona lämmintä ateriaa. Nyt voin sanoa ymmärtäväni. Minun normaali ravintolakäyntini maksaa täällä noin seitsemän euroa. Ethän sinä saa sillä suurinpiirtein mitään missään Suomen ravintolassa.

Todellinen vapaa viikonloppu

2007-02-02T23:39:00.000+01:00

Koska päätin olla nolaamatta itseäni huomenna niin valmistelin jopa hieman mitä aijon tehdä muiden kanssa. Onhan se parempi kuin ei mitään, etten sitten vain menisi unohtamaan mitään tuiki tärkeää. Päätin kuitenkin ottaa muilta luulot pois ja aloittaa jalkojen rääkkäämisellä. Vaikka takana onkin pitkä workshop, ei se tarkoita sitä, että lihakset olisivat varmasti valmiit venyttelyyn. Madonnan Push-biisi ja vähän joustoja tekee ihmeitä. Ainakin muutamat saattavat muistaa minun teettäneen niitä. Ne ovat kidutuslistani kärjessä kuten vatsalihasharjoitukset ja "pidot". Opettajana sitä jaksaa ihmeitä kun pitää puhua ja puhista ja valaa uskoa muihin. Siinä tulee ainakin hengitettyä, mutta kun on itse vain tekemässä mitä käsketään niin minä ainakin taidan aina välillä unohtaa hengittämisen kun en jaksa läheskään yhtä paljon kuin opettaessani. Ja nyt paljastan salaisuuteni, ei minulla ole hyvä kunto, ei ole ikinä ollutkaan. Tai ehkä silloin kun pelasin salibandyä, mutta se on toinen tarina. Minä vain olen opetellut esittämään hyväkuntoista.

Sain tänään käteeni palkan ja kyllähän sen arvaa mitä sitten tapahtuu. Heti kun A, R ja M olivat hurauttaneet autolla pihasta kipaisin kaupungille. Enkä edes törsännyt kaikke! Olen niin ylpeä itsestäni. Ostin vain huippuhalpoja vaatteita alennuskorien pohjalta, ja treenejä varten tietysti. Olen kaivannut jo pitkään vähän uusia treenivaatteita kun tuntuu siltä, että kierrätän samoja kerta toisensa perään. Huippuunsa venyneet alennusmyynnit antoivat hyvän syyn vähän täydentää treenivaatevarastoa. Sillä eihän sinulla voi olla ikinä liikaa lämmittely/kotihousuja tai mustia peruspaitoja?

Minä jäin poikein kanssa kolmestaan talonvahdiksi kun muu porukka hurautti viikonloppulomalle. M vietiin R:n siskon luo hoitoon ja R matkusti A:n kanssa veljensä luo rentoutumaan. Alun perin olin kyllä jo lupautunut hoitamaan M:a, mutta koska R:n sisko oikein tarjoamalla tarjosi M:lle yöpymispaikkaa.. No, ihan mukavaa ettei siitä kieltäydytty, muuten minun olisi pitänyt unohtaa koko workshop. Nyt minun täytyy vain olla varovainen ja sulkea suuni etten vahingossakaan hehkuta kenellekään. Tiedä miten kateellista väkeä nämä saksalaiset osaavat olla, vaikka tämä irkkuiluporukka taitaa olla aika sekalainen lauma. Hehkuttelen lähinnä herra M:lle joka ystävällisesti jaksaa edelleen tukea minua.

Taidan jollain tasolla hieman jännittää huomista. Toisaalta jännitän joka kerta workshoppiin meno jos en mene yhdessä F:n kanssa. Kerran minä nauroinkin hänelle, että enhän minä muista edes kaikkia tanssejani jos hän ei ole katsomassa. Onneksi sentään Mo, yhteinen ystävämme tanssitunneilta, tulee kanssani. Tapasimme tänään sattumalta metrossa kun olin matkalla kotiin ja sovimme tapaavamme aamulla juna-asemalla. Tunnen silti oloni hieman oudoksi koska kurssille tulee, kuten jo aikaisemminkin kerroin, vain kahden ylimmän tason tanssijoita. Minä olen vasta aloittanut opettelemaan intermediatetason tansseja tai jonkun niistä S opetti kyllä minulle suoraan jo opentason versiona, mutta kuitenkin. Ja kaiken sen lisäksi minun pitäisi sitten pompata vielä sinne salin eteen ja ohjata venyttelyt. Loistava tilaisuus. Mistä minä näitä aina itselleni oikein löydänkään?

Opettaja-ainesta (kenties..)

2007-01-30T22:31:00.000+01:00

Näin pari päivää kisojen jälkeen alkaa jo hieman tajuta, että mitä sitä oikein tapahtuikaan. Olo on kuin ryyppyillan jälkeen kun yrittää miettä mitäs sitä oikein tapahtuikaan ja kun kaikki sitten palautuu pikkuhiljaa mieleen. Eilinen meni itsekseen hymyillessä kun mietin kaikkia niitä ihmisiä ja juttutuokioita. Tanssit eivät liukuneetkaan ohitse aivan kuin olisin ollut unessa, vaan olin koko ajan hyvin tietoinen siitä mitä tapahtui. Sinäänsä outo tunne. Minulla oli aikaa etsiä ystävällisiä kasvoja yleisöstä ja miettiä ties mitä. Kun kaikki 10 tanssia oli sitten vihdoinkin rykäisty niin tainnuin ainakin puoleksi tunniksi. Hyvä kun kestin hereillä.

Kilpailun jälkeen päätimme F:n kanssa käydä tarkastamassa ydinkeskustaamme ilmestyneen ravintolan. Vapianosta tulikin sitten kertaheitolla suosikkiravintolani täällä. Pidän niistä hetkistä kun workshopin jälkeen sunnistamme jonnekin kahville tai syömään. Ei tarvitse heti mennä kotiin ja suurin piirtein taintua tiedottomaksi. Voi pienen hetken koota ajatuksia ja höpötellä rauhassa, kerrata uusia opittuja sarjoja. Päätimme ottaa tämän tavaksi myös näin kilpailunkin jälkeen. Siinä hyvästä ruuasta nauttiessa saimmekin sitten loistavan idean. Haluaisimme hirveästi kokeilla kuinka two-hands sujuisi meiltä. Päätimme kysyä asiaa heti tänään S:ltä. Hän sanoi arvanneensa, että tämä tulisi vielä eteen. Hän ei sanonut juuta eikä jaata, mutta ennen kuin sitten aloitimme treenaamisen hän opettikin meille leadroundin. Maaliskussa olisi kilpailut Stuttgartissa ja me molemmat olemme joka tapauksessa menossa sinne, joten päätimme treenata itsemme siihen kuntoon että two-handsiä voitaisiin kokeilla jo siellä ja jos emme munaa ihan totaalisesti voisimme ehkä harkita yrittävämme EM-kisoissakin. Mutta siihen on vielä pitkä aika.

Tänä viikonloppuna olisikin sitten vuorossa intermediate ja open tason tanssijoille tarkoitettu workshop. Ehdin jo hetken haaveilla pitkään nukkumisesta ja lauantaipäivän shoppailumatkasta, mutta ei se nyt sitten onnistukaan. Mutta huippujuttu tällä hetkellä on se, ettei minun tarvitse maksaa ollenkaan koko kurssista! Toimin S:n apuopettajana ja hoidan pienen alkulämmittelyn ja tunnin mittaisen loppuvenyttelyosuuden. Vaikka olenkin jo opettanut/auttanut täällä muita tanssien kanssa, niin tämä on kyllä taas minun pienessä päässäni jotain ihan omaa luokkaansa. Ja koska kurssi on vain kahdelle ylemmälle tasolle niin paikalla ei tule olemaan kovinkaan paljon väkeä, joten opetuskin tulee olemaan paljon yksilöllisempää. Ison ryhmän kanssa kun tulee se olo, että olisihan sitä voinut treenata kotonakin. Sekä lauantaina että sunnuntaina on tarkoitus vetää tiukke kuuden tunnin repäisy kuten tähän mennessä usein on tehtykin. Tällä kertaa minun ei vaan tarvitse olla huolissani jalkani kestämisestä koska minun ei tarvitse maksaa mitään. Ja koska kurssi on kallis, niin tämä on minulle todellinen helpotus. En väitä olevani mikään venyttelyn kuningatar joka venyy suuntaan jos toiseen, mutta kai minulla on sitten tähän porukkaan nähden hieman enemmän kokemusta erilaisista venyttelytavoista, jos näin voidaan sanoa.

Eilinen päiväni pelastui jälleen kerran F:n ansiosta. Hän ilmestyi kuin tyhjästä luisteluhallille kun istua nökötin yksin katsomossa. Sa on käynyt siellä viimeaikoina harvemmin joten olen ollut hieman juttukaverin tarpeessa. Mutta tätä päivää mikään ei voinut enää pelastaa. Tiistai on kamalaa juoksemista paikasta toiseen, varsinkin nyt kun toimin toisena Suomikoulun opettajista. Mutta lisärahaahan sekin vain on. En ole vielä saanut ketään itkemään, joten en minä ainakaan ihan onneton siinä touhussa ole. Lapset ovat kuulemma viihtyneet. Paras palaute oli ehkä tähän mennessä se kun eräs äiti kertoi kuinka pieni poika oli kotimatkalla innoissaan selittänyt auton takapenkillä miten "..sillä uudella opettajalla on semmonen koru kielessä!"

Piiiiiiiiiitkä päivä

2007-01-28T23:16:00.000+01:00

Olin sopinut F:n ja erään yhteisen tanssiystävämme kanssa menevämme Oopperaan katsomaan uuden baletin ensi-iltaa. Eilen F kuitenkin ehdotti, etten tulisikaan enää sen jälkeen kotiin vaan menisin hänen luokseen yöksi. Näin helpottaisimme myös huomattavasti tämän aamuista lähtöä kisoihin. Pakkasin siis eilen kimpsut ja kampsut hyvissä ajoin. Ja tottakai outo jännityksen ja paniikin sekainen olo iski jo siinä vaiheessa.
Tällä kertaa täytyy kyllä sanoa, että baletti, Manon Lescaut, oli oikeastaan näkemisen arvoinen. Mikään mahdottomanuskomattomanübersuperhyper huippukoreografia ei ollut kyseessä, mutta tällä kertaa ei tarvinnut hävetä tanssijoiden puolesta. Eriaikaisuus ja jokaisen tanssijan täysin omat variaatiot liikkeistä eivät olleet mitenkään hirveän häiritseviä, osaksi pelkän puvustuksenkin ansiosta. Ehdottomasti paras täällä näkemäni baletti tähän mennessä.
Loppuillan vietimme F:n kanssa katsoen Simpsoneita ja turisemma kaikesta muusta paitsi tanssista. Tavoitteena oli unohtaa tämän päivän koitos, mutta hieman yritykseksi se jäi. Itse näin sekavia unia koko yön ja heräilin vähän väliä tarkistamaan onko oikeat tossut varmasti mukana.. Entä mustat trikoot.. Kun kello sitten soi ennen puolta kuutta, olin niin sekaisin, etten aluksi tiennyt mihin suuntaan olisi pitänyt sännätä. F oli aluksi kuin itse rauhallisuus. Hän paistoin omenaohukaisia ja vihelteli hornpipen sävelmää. Hän aloitti säntäilynsä vasta aamiaisen jälkeen kun minä istuin rauhassa nauttimassa kuumastan kahvista.
Itse kisakokemus oli täysin erilainen aikaisempiin kokemuksiini verrattuna. Kisapaikkana oli hotelli (eikä mikään huono sellainen) ja esiintymislava oli koottu hotellin suureen kokoustilaan. Käytännössä keskelle huonetta oli levitetty tanssimatto joka aina välillä jaettiin kahteen osaan, A- ja B-lavaksi, kahden eri ikäryhmän tanssiessa samaan aikaan. Tuomareiden pöydä olivat suoraan lanssialueen edessä ja niiden taakse ja ympärille oli koottu yleisölle ja tanssijoille tarkoitetut tuolit. Tanssijoiden takana oli paikka soittajalle. Saimme nauttia koko päivän livemusiikista, vaikka minun onkin myönnettävä, että tällä muusikkonaisellamme oli koko ajan niin yrmeä ilme, että ehdin jo ajatella pitääkö hän ollenkaan harmonikan soittamisesta.
Tanssit tanssittiin yksinkertaisesti järjestyksessä reel, light jig, slip jig ja singe jig, kuten käsittääkseni lähes poikkeuksetta aina tehdään. Saman ikäryhmän tanssijat seisovat takana rivissä kilpailunumeron mukaisessa järjestyksessä ja vuorollaan aina kaksi tanssijaa astuu tanssimatolle tanssimaan. Tanssin jälkeen yksinkertainen kumarrus tuomareille ja yleisölle ja paluu omalle paikalle takaisin seisomaan ja odottamaan seuraavaa tanssia. Minulla kävi tietysti huono tuuri ja sain parikseni tytön joka lopetti lähes poikkeuksetta aina tanssinsa kesken. Hänellä oli selvästi huono päivä ja valitettavasti se häiritsi minun keskittymistäni tietysti suunnattomasti. Vaikka myönnettäköön, että tavoite tuli saavutettua, joten kai se ihan hyvin meni.

Ei niin Herzlich willkommen

2007-01-27T14:39:00.000+01:00

Palasin. Joulu oli tähänastisista lyhyin. Aika kului liian nopeasti, mutta olen kyllä tyytyväinen päätökseeniv iettää sen Grainaun sijaan Suomessa. Lomailin eli nukuin ja söin roskaruokaa. Tapasin sukulaisia ja tuttuja ja treenasin tietysti. Tosin en voi sanoa, että olisin palannut uutta intoa puhkuen Saksaan, valmiina lopettamaan sen jonka olin aloittanutkin. Mutta järkeilin asian niin päin, että jotainhan sitä olisi tehtävä jos Suomeen jäisi. Ja olisi asuttava jälleen kotona. Ei kiitos.
Olen ollut hieman pyörältä päästäni paluun jälkeen. Arki kyllä sujuu, mutta se uuden viehätys on lopullisesti kadonnut. Kaiken lisäksi pojat ovat puhuneet R:n kanssa joululomalla ja nyt koko perhe kohtelee minua oudosti. Syy miksi en ole purkanut pahaa oloani missään vaiheessa R:lle on ollut yksinkertaisesti se etten uskonut hänen ymmrätävän. Hän vain kääntäisi kaiken päälaelleen ja loukkaantuisi. Ja juuri sellainen hän nyt on. Asiasta on ehditty käydä jo useampaan kertaan "vakavia keskusteluja", joissa minä en tosin ole pahemmin päässyt suutani avaamaan kun minulle vain puhutaan. Sen verran olen ilmoittanut etten väsyneenä jaksa enää kovin paljon ja kun päivät venyvät mahdottomiksi niin olen hyvin kärttyinen.
Huomenna olisi sitten edessä ne irlantilaisen tanssin kilpailut joihin tässä nyt on sitten yritetty tähdätä. Oloni on kaikkea muuta kuin varma. Johtunee ehkä siitä, että jalkani ei ole täysin kunnossa. Vanhojen ongelmien lisäksi sain uutta taakkaa kun M iloisesti runteli polveni. Minkäs sille voi kun lapsethan ovat sellaisia, eikö niin. Onko se sitten miten normaalia, että seitsemän vuotias tyttö hyppää polvesi päälle kun istut lattialla, en tiedä. Huomenna on kuitenkin aikomuksena tanssia, sittenhän sitä nähdään, että mihin tällä jalalla pystyy ja mihin ei.

SEKOsikose?

2006-12-18T19:43:00.000+01:00

Mikä onkaan maailman turhin juhla? - Pikkujoulut. Yksi hyvä syy lisää ryyppäämiseen. Kyrsiinnyn hyvin helposti jouluun. Minusta on mukavaa suunnitella joululahjoja ja varsinkin täällä vaeltaa tungoksessa väsymykseen saakka. M on vain ollut oikein superärsyttävä pieni pilalle hemmoteltu kakara muutamien viime päivien ajan, että hermo menee vähemmästäkin. Hän odottaa joululahjaksi lintua. Voin sanoa, että turhaan odottaa, mutta raukka on niin innoissaan ajatuksesta, että saisi oman söpön pienen linnun, etten viitsi särkeä unelmaa. Raukka ei varmaan tajua, että ei ne oikeat linnut käyttäydy ihan samalla tavalla kuin piirretyissä.

Eilinen Pähkinänsärkijä oli minulle hienoinen pettymys. Näin muutamien täällä näkemieni balettien jälkeen voin sanoa kuuluvani siihen puoleen kaupungista joka ei pidä Xin Peng Wangin tyylistä. Pidän enemmän kalassisita ja perinteisistä toteutustavoista. En siitä, että lavasteiden vaihtajat köpöttelevät lavalle kesken kaiken kun joku tanssii juuri sooloaan. Kaunis, perinteinen Pähkinänsärkijä oli pilattu rumilla puvuilla. Lisäksi minua vieläkin häiritsee suurten joukkokohtausten epäpuhtaus. Jonkun sormet sojottavat kattoon, jonkun ranne on tikkusuora ja jollakin on lerppu balettiranne. Jokaisella tanssijalla tuntuu olevan täysin oma versionsa koreografiasta ja kun siihen lisätään vielä täydellinen eriaikaisuus, niin tuloksena ei voi olla kuin vain pelkkää kaaosta. Pähkinänsärkijä oli tähän mennessä lievin tapaus mitä olen nähnyt, Joutsenlampi sai minut itkemään ja Hommage an Bach:n aikana meinasin juosta ainakin 100 kertaa lavalle keskeyttämään esityksen. Oopperaa suosittelen ehdottomasti vaikka se ei omalta taiteenmuodolta tuntuisikaan, mutta balettia.. On vaikea tajuta, että kyseessä on ammattitanssijoita. Kuinko monelle tanssijalle tulee ensimmäisenä mieleen, kun edessä tekevä tekee liikkeet eritavalla niin kysyä ja tarkistaa, että kumpikohan tekee oikein - käsi ylös. On se sitten vähän noloa ja todellakin myöhäistä ensi-illassa enää ruveta itkemään. Paitsi että en usko kenenkään näistä tanssijoista edes tajuavan moista. Jokainen on niin omissa maailmoissaan lavalla. Duetot ovat huippukamaa, mutta siihen se kontaktin otto ja yhteen hiileen puhaltaminen jääkin..

Tässä vaiheessa voinen paljasta, että minun balettiurani on jäänyt vain yhteen soolorooliin. Tai pitäisikö sanoa puolikkaaseen soolo-osaan..

Siivosin tänä aamuna aivan innoissani. Siis olin niin onnellinen kun sain imurin käteen, tuuletin koko talon ja pesin lattia kiiltävän puhtaiksi. Olen varmaan sekoamassa. Mietin sitä istuessani olohuoneen lattialla kun yritin kerrankin saada sohvan alta kaikki pölyt pois. Jotenkin minusta tuntui kuin en olisi siivonnut ainakaan kahteen viikkoon! Pienen laskutoimtuksen jälkeen selvisi, että johan minä olen ollutkin siivoamatta neljä kokonaista päivää. Torstaina en saanut siivota, perjantaina pojat siivosivat ja minä sain vain vahtia vierstä ja viikonloppuna olikin sitten vapaata. Toistan : olen varmaan sekoamassa.

Huomenna olisi viimeinen tanssitunti ennen joululomaa. Jalkani kaipaakin kyllä lomaa, mutta en millään malttaisi olla käyttämättä hyväkseni tätä viimeistä mahdollisuutta saada ohjattua treeniä. Kipu kyllä tulee takaisin, se on varma. Mutta jos minä ihan vähän vaan.. Onhan tässä koko loma aikaa lepuuttaa jalkaa. Suunnitelmissani on nukkua, nukkua, levätä, nukkua, syödä, nukkua niin ja tietysti nukkua ja levätä. Yritän vältellä lastenlauluja ja tarinoiden kertomista. "Tapahtui eräänä kauniina aurinkoisen kesäpäivänä Helsingin metrossa.."

Kehitin Mo:n, F:n ja minun yhteisen tanssiystävämme, kanssa eilen baletissa hyviä tekniikoita joilla voisi parantaa aina sitä nakyvyyttä. En tiedä miksi minun eteeni istuu aina se tättärä jolla on koko salin ilmavin kampaus. Keksimme, että olisi aina hyvä oottaa teatteriin mukaan hiuslakkaa ja kampa jolla voisi sitten silotella edessäistuvan hiukset. Siis tuskin kukaan moisesta hermostuisi.. Hetken aikaa ideoita pyöriteltyämme tunnelma kävi vähän levottomaksi. Ehkä radikaalein idea oli, että teattereiden pitäisi varata jokaisen istuimen alle kirves jolla voisi sitten katkaista edessä istuvan pään jos se sattuisi olemaan pahastikin edessä. Tästä johtuen penkin alla tulisi olla myös pikaliimaa, jotta jokainen voisi sitten liimata päänsä takaisin lähtiessään.

Yhä edellen : olen varmaan sekoamassa.

Unikekonen

2006-12-16T18:42:00.000+01:00

M:n ystävä tuli jälleen yökylään. Tällä kertaa olin kuitenkin fiksu ja livistin ulos ennen kuin hakkaa-sinä-pianoa-niin-minä-rämpytän-kitaraa-musiikkiesitys alkoi. F oli kutsunut minut katsastamaan uusinta elokuvalöydöstään. Elämys oli ladattu netistä, mutta ei meillä ollut muutakaan vaihtoehtoa kun ei se tänne elokuvateatteriinkaan tule. Tuen kyllä ehdottomasti elokuvan tekijöitä myöhemmin ostamalla dvd:n. Tai sitten en. Joka tapauksessa Stick it on vähemmän ennalta arvattaa teinihömppää.

Myöhästyin yllättäen raitiovaunusta matkalla kotiin, mutta tällä kertaa vika ei ollu blondiudessani vaan F:n aikataulunlukukyvyissä. Ja tästä onnettomasta sattumasta johtuen, myöhästyin myös viimeisestä metrosta. Prrkkl.. Onneksi matka F:lta keskustaan ei ole mitenkään ylivoimaisen pitkä, mutta kyllä vähän sapetti odotella yli puolituntia yöbussia. Omapahan oli valintani, olisin voinut myös hypätä suoraan taksiin ja hurauttaa sillä kotiovelle, mutta minkäs sitä pihi tavoilleen voi.

Tänään mekastus alkoikin sitten jo heti aamusta - tottakai. Enimmäinen aamu pitkään aikaan jolloin oikeasti saan nukkua niin pitkään kuin sielu sietää, niin tottakai juuri silloin M päättää ystävänsä kanssa koilottaa joululauluja oveni ulkopuolella. Hautasin pääni tyynyn alle ja vetelin hirsiä kello kahteen saakka iltapäivällä. Olin suunnitellut kuluttavani iltapäivän shoppailemalla, mutta muutaman kerran jouduin harkitsemaan ennen kuin rohkaisin mieleni ja lähdin ulos rankkasateeseen. Ja kyllä se loppuen lopuksi kannatti. Nyt on kaikki joululahjat ostettu, enää tarvitsee vain hankkia lahjapaperia. Minä jopa suorastaan nautin siitä keskustassa vallinneesta valtavasta tungoksesta. Liikkuminen on kyllä hidasta ja kassalla saa jonottaa useammankin ikuisuuden, mutta jos ei vaan pidä kiirettä, ei pelkää ympärillä vellovaa valtavaa ihmispaljoutta eikä hermostu liian nopeasti, niin hauskaa se silti lähinnä on. Kauppojen ulkopuolella voi kuunnella katusoittajia ja haistella joulumarkkinoiden ihanista kojuista leijailevia tuoksuja.

Huomenna olisi vuorossa Pähkinän särkijä - baletti. Vältän näin sulavasti isoisän tarjoaman jouluillallisen. En ole sen kummemmin epäkohtelias, minua kun ei ole henkilökohtaisesti kutusuttu. Olen huomannut, että olen isoisälle lähinnä pelkkää ilmaa, se suomalainen aupairi joka korjaa astiat pöydästä ja johon ei sitten sen kummemmin tarvitsekaan huomiota kiinnittää. Hän on kyllä oikein mukava ja ystävällinen, mutta ei kyllä ihan samaa luokkaa kuin isoäiti. Oikeastaan heitä ei voi edes verrata keskenään.

Jalkakipuni selvästi hellittää levon myötä. Mutta pelkään, että ensiviikon tanssitreenit pitäisi jättää suosiolla väliin ja siirtää ajatukset jo kohti tammikuun kilpailuja.

Kuka onkaan seuraava uhri?

2006-12-14T17:14:00.000+01:00

Eräs R:n sisko Suomesta lähetti paketin M:lle. Paketin sisällä oli pienempi paketti jonka pienessä kortissa luki söpösti "Kodin hengettärelle". R tietysti avasi paketin. Joitakin päiviä tämän jälkeen selvisi, että tuo pieni kodinhengettärelle tarkoitteu paketti oli minulle. Fazerin suklaa ei ole ikinä maistunut niin hyvältä.

Jo osti itselleen uudet kengät. Hän esitteli niitä minulle varsin ylpeänä kun heti palattuaan kaupungilta. Ja siistithän ne ovatkin, ruskeat peruskengät. Mutta mielestäni hinta oli kaikkea muuta kuin söpö. 100€ peruskengistä on mielestäni liikaa. Isähän ne tietysti sitten maksoi, vieläpä ilmen mutinoita. Meinasin kysyä, että maksaisittko minun kisapukunikin?

Kävin tiistaina treeneissä ja sain vihdoin ja viimein raahattua Sa:n mukaani. Myös uusi ystävämme, Venäjältä kotoisin oleva aupair tuli mukaan kokeilemaan. S oli iloinen saadessaan uusia uhreja. Ja vaikka molemmat olivatkin jotenkin epäileväisiä, niin ainakin Sa ilmoitti tänään tulevansa ensiviikollakin. Hän oli niin ennakkoluuloinen koko tanssia kohtaan, että meinasin menettää hermoni. Mutta onneksi S:lla on kyky saada vaikka lyhtypylväs tanssimaan irkkua. Tänään oli ensimmäinen kerta kun Sa ei väittänyt ettei hänen rahansa riitä tunneilla käymiseen. Hyvä on, kyllähän se maksaa jos kilpailee, mutta jos vain käy tunneilla niin ei se sen kalliimpaa ole. Itseasiassa halvempaa kuin hiphop ja jazz tuntini.. Sitä paitsi jos Sa jättäisi ostamatta ne yli 10€ huulipunat ja muut tuhottoman kalliit meikit, niin hänellä olisi rahaa vaikka mihin.

Minun rahani tosin ovat nyt hieman tiukalla kun maksettavaksi kerääntyy tanssitunnit, irkun kovat kengät, irkun pehmeät kisatossut, irkun kisapuku ja kisoihin osallistumismaksu. Toisaalta, onpahan hyvä syy pyrkiä etenemään tasolta toiselle, ettei jäisi junnaamaan paikalleen. Halu pärjätä on kova, mutta samalla pelkään pärjääväni paremmin kuin F. Ja kaiken lisäksi on vielä tämä kipu. En voi treenata ja kävelykään ei luultavasti olisi suotavaa koska kaikki on hyvin niin kauan kunnes joudun kävelemään pitkiä matkoja tai ravaamaan portaissa.

Tein eilen pitkän päivän, mutta en välittänyt siitä kun tälle päivälle luvattiin enemmän vapaa-aikaa. Hyvä, vihdoinkin pääsen viimeistelemään jouluostokset. Kun tulin M:n kanssa kotiin luistelusta R pyysi minua huolehtimaan pyykeistä. Hä oli pessyt kaksi koneellista, alakerrassa oli juuri kolmas koneellinen valmistumassa ja neljännen voisin kuulemma minä laittaa sitten käyntiin itse. Ja ehtisin kuulemma hyvin silittää ennen kuin hakisin M:n hänen ystävänsä luota leikkimästä. A ja R olivat päättäneet tehdä jouluostoksensa tänään, joten saatuaan bussi/metrolippuni lainaan R pyrähti kaupungille ja minä jäin olohuoneeseen etsimään sukille oikeita pareja.

Olen aina todella herkkä jos en jostain syystä voi/saa tanssia. Turhaudun ja hermostun hirveän herkästi. Varsinkin nyt kun olen pitänyt kaikki pienetkin vihan ja ärtymyksen tunteet sisälläni. Olisi oikeastaan syytä varoittaa tuttaviani. Kun palaan Suomeen, älkää ihmetelkö miksi huudan ja raivoan pikkuasioista.. Kaikesta huolimatta päivän kohokohta oli se kun R loukkaantui, kun ilmoitin lähteväni sitten lauantaina kaupunkiin F:n kanssa, enkä jäisikään päiväksi kotiin leipomaan hänen ja M:n kanssa.

Olisinpa haavoittumaton

2006-12-11T18:57:00.000+01:00

Viime viikko oli jotenkin tavallista uuvuttavampi. Olen tulossa kipeäksi ja suurin osa voimistani kuluukin taudin vastustamiseen. Mitä pidemmälle päivä aina etenee, sitä enemmän joudun lisäämään vaatteita päälleni. Iltaisin istun vain omassa huoneessani peiton alle käpertyneenä. Jouluostoksenikin ovat puolitiessä kun minulla ei ole aikaa sen enempää kuin voimiakaan lähtäe keskustaan ostoksille.

Duisburgissa kuitenkin tuli käytyä. Railakkaat viisituntia päivässä, S kun oli taas vähän vauhdikkaalla päällä. Lauantai oli raskas ja olin päivän päätteeksi aivan naatti. Ensin aamulla ennen kukon laulua ylös jotta ehdin ajoissa junaan ja sitten vasta illan jo pimettyä takaisin kotiin. Selviydyin toisaalta varsin hyvin siihen nähden, että olis yksin liikenteessä enkä F:n kanssa niinkuin aina aikaisemmin. Junalippuni maksoi 3 €, ei paha. Viikonloppukurssin hinnasta ei sitten puhutakaan mitään.. Lauantaina paikalla oli tosin niin vähän ihmisiä, että me harvat paikalla olijat saimma nauttia ylellisestä yksityisopetuksesta. Tunsin pientä kipua vasemmassa pohkeessani ja polvessakin, mutta sehän on vain hyvä. Siitä tietää, että on tehnyt jotain.

Sunnuntai ei enää ollut yhtä rankka. Paikalle tuli tanssijoita Essenistä ja koska heidän opettajansa on äskettäin loukannut jalkansa, he eivät ole treenanneet kaikkea niin kuin pitäisi. S oli moisesta hermona. Ei opettajan tarvitse tanssia mukana vaan painaa playtä ja antaa sitten neuvoja ja kosjauksia. Me pääsimme helpolla varsinkin hardshoetanssien osalta. Mutta sitten se tuska alkoikin. Kipu jalassani kasvoi vauhdilla. Lopetin vasta siinä vaiheessa kun jalka petti alta kesken tanssin ja mätkähdin lattialle. Säikähdin hieman, mutta minä en vain ole niitä jotka viitsivät jättää tanssin väliin koska "jalkaan vähän sattuu". Mistä minä milloinkin tiedän mikä on harmitonta kipua ja mikä ei. Ainahan sitä johonkin koskee kun säännöllisesti harrastaa. Olen tottunut siihen jo pienestä pitäen ja minulle on tullut ehkä vähän tavaksikin vähätellä kipujani. Paha tapa, tiedän. Kyse on myös ehkä siitäkin, etten uskalla lopettaa jokin kivun vuoksi. Mistä minä tiedän ettei se ole vain jotain uupumuksesta johtuvaa luulosairautta. Kun on väsynyt niin kaikki kivut tuntuvat pahemmilta kuin mitä luultavasti ovatkaan. Olen ottanut perussäännökseni sen, että niin kauan kuin kipu unohtuu tanssiessa niin hyvä on. Ja sitten kun kivun huomaa kesken tanssin pyörteiden.. No, sitten on joku kyse jostain muusta kuin uupumuksesta ja luulotaudista. Ja minun aikaisempien kokemusteni perusteella, eilinen oli paha. Ja niin pahalta kuin se tuntuukin, minun on löydettävä tieni lääkäriin.

Minulla on maailman ihanin mies

2006-12-03T17:43:00.000+01:00

Hyi hyi millainen aupairi olenkaan! Menin ja ostin Jo:lle olutta. Voi mihin olenkaan sotkenut itseni. Perjantain Jo pelmahti koulusta kotiin ja suorastaan esitteli minulle ostamansa Shisha-tarvitkkeet ja tupakat. Ja kuulin pienen paljastuksen, että myös Ja polttelee sitä kavereidensa kanssa. Nyt minun vain tekisi mieli paljastaa R:lle, jotta hän lopettaisi kuvitelmansa siitä kuinka kiltti ja rehti poika Ja on. Olen vain jotenkin asettunut Jo:n puolelle koko jutussa. Hänestä on tullut minulle lellikki ja hän taas käyttää minua häikäilemättömästi hyvkseen. Tai sitten se on ystävyyttä, kuten minä uskottelen itselleni. Joka tapauksessa tunsin itseni cool:ksi aupairiksi kun Jo saapui perjantai-iltana meille ystäviensä kanssa ja kaikki tuijottivat minua kuin olisin taivaasta laskeutunut enkeli kun kävelin heitä vastaan portaissa.

Eiliset lasten syntymäpäiväkutsut menivät ilman suurempia kommelluksia, ainakin minun osaltani. M tosin kiukutteli niinkuin odottaa saattoikin. Yksi vieraista jopa sanoi R:lle, että kyllä tuo M sitten on usein huonolla tuulella. Ja kun kerroimme sitten tästä M:lle pienenä esimerkkinä siitä, että hän voisi edes yrittää käyttäytyä eikä kiukutella jokatoisesta asiasta, niin M tietysti sai raivokohtauksen ja halusi tietää kuka lapsista se oli ollut. Minä en olisi mennyt sanomaan mitään kun ei M ollut sillä tuulella ollenkaan, että hän olisi ollut valmis ottamaan vastaan kritiikkiä. Vaikka ei hän taida koskaan olla sellaisella tuulella. Kuitenkin minun oli sitten pakko myötäillä mukana kun R alkoi paljastamaan tarinaa.

Luistelu oli kyllä ehdottomasti huippuidea vaikka minua ei yhtään huvittanutkaan tuhrata aikaani aamutuimaan luisteluhallilla lasten kanssa. Varsinkin kun pojat vain lorvivat kahdestaan suurimman osan ajasta syömällä eväitä. Tpsin minusta tulikin sitten lasten suosikki kun autoin jokaista vuorotellen. Vain yksi lapisista oli M:n lisäksi luistellut aikaisemmin, joten kaikki piti aloittaa siitä miten kestetään psytyssä. Mutta hyvin he oppivat, useimmat ainakin. Loppuajasta kaikki halusivat kuistella minun kanssani koska tukeni avulle he uskalsivat ottaa enemmän vauhtia. Siinä minä sitten seisoin lapsikatraan keskellä kun pienet silmäparit tuijottivat minua ihmeissään. "Luistellaanko Suomessa oikeasti joka talvi?" "Luistellaanko siellä muka koulun kanssa?" "Onko se luistelujää oikeasti ulkona?" Paras kommentti oli kuitenkin ehkä se "Minäkin haluan meille oman aupairin!" Ja sitten alkoi tietysti hirveä menatta kun kaikki lapset halusivat kertoa mitä he tekisivät oman aupairinsa kanssa.

Kun sitten palasimme vihdoin ja viimein luisteluhallilta kotiin, olin niin täynnä sitä melua ja melskettä, että pyysin luvan lähteä koiran kanssa lenkille. Olin suunnitellut lähteväni tekemään jouluostoksia, mutta koska en ole vielä(kään) saanut viimekuun palkkaa niin täytynee jättää ostokset ensiviikkoon. Joten lähdin pitkästä aikaa koiran kanssa ulos. Siitä saakka kun perhe suunnitteli tarkan lukujärjestyksen milloin on kenenki vuoro ulkoiluttaa koiraa niin minulla "ei ole ollut lupaa" käyttää koiraa lenkillä. Tällä tavalla pojat eivät saa tekosyytä olla menemättä sen kanssa ulos. No, nyt kun viimeinkin ei tarvinnut yksin lähteä ulkoilmaan tarpomaan niin kävelinkin onnessani reippaat kaksi tuntia. Kotiin palattuani olin sankari, oikea super aupair joka pelasti koiran hurjilta syntymäpäivävierailta.

..Onhan se tietty ihan okei, että kaikki täällä jumaloi minua.

Tänään oli sitten vuorossa Saksan Cup:n HipHop kilpailut Gelsenkirchessä. Lähdimme jo ajoissa aamulla F:n kanssa jotta ehtisimme nauttia mahdollisimman paljon kilpailusta. Vaikka myönnettäköön, että tämä oli lähinnä myös varotoimenpide siltä varalta, että satumme taas eksymään moottoritiellä. Joka kerta kun lähdemme matkaan niin A) eksymme B) joudumme valtavaan ruuhkaan. Päivän taktiikkamme osoittautui oikeaksi, emmekä ajaneet moottoritiellä kuin vain kerran väärään suuntaan.

Kisat olivat kyllä aivan loistavat. Tosin minua haittasi turha kiirellisyys. Sooloissa kaikki ikäryhmät tanssivat samaan aikaan omilla alueillaan. Ei siinä oikein tiennyt ketä olisi seurannut kun kolmessa paikassa tanssittiin yhtä aikaa. Seurasin sitten suurimman osan aikaa aikuisia, vaikka olisin niin mielelläni nähnyt myös suloiset pukkuhopparit ja pelottavan pervot junjorit. Oikeasti, sen vähän mitä näin esimerkiksi poikien junjorisarjaa niin siellä riisuttiin paita, housut tippuivat ja esitettiin seksiä. Ei ehkä ihan sopivia koreografioita junjoreille, mutta hauskaa heillä näytti olevan. Niin että tiedoksi nyt Suomen junjorihoppaajille : seksikkyys on nyt in.

Aikuisten sarjassa monet käyttivät hansikasta vain yhdessä kädessä ja hiukset hulmusivat naisilla/tytöillä valtoimenaan. Eikä pelkästään suoristettuna versiona vaan valtavat kiharapilvet olivat valttia. Sekä meisten että naisten sarjassa näkyi paljon huumoria ja sillä pärjäsikin todella pitkälle. Parhaita olivat ne jotka oikeasti esiintyivät, saivat yleisön nauramaan ja vetivät aina yleisön ihastukseksi muutaman tempun. Esiintyjät olisivat ehdottomasti ansainneet kunnolliset palkintojen jaot. Käytössä ei ollut varsinaista lavaa vaan kilpailut olivat usheiluhallissa ja muut kilpailijat saivat istua ympäri tanssialuetta. Välillä oli vaikea erottaa kuka oli oikeasti tulossa kilpailemaan ja kuka istui vain kannustamassa kavereitaan. Ja kun finaalin avoimet pisteet näytettiin, joskus oli mahdotonta tietää kenelle pisteet menivät. Kilpailijat katosivat ihmismassaan ja jos et sattunut muistamaan kilpailijan numeroa, oli lähes mahdoton seurata pisteiden jakautumista. Varsinkin kun kaikki tanssijat eivät edes viitsineet astua oikeasti tuomariston eteen vastaanottamaan pisteensä, vaan piilottelivat ystäviensä ympäröimänä. Ja palkintojen jako oli lähes yhtä katastrofaalinen. Paikalle ei oltu viitsitty hankkia minkään myotoista palkintopallia vaan yksi heppu vai jakeli kunniakirjoja ja joku nainen sitten juoksutti kolmelle parhaalle ne pokaalit käteen. Kaikki tämä tapahtui tietenkin suuren ihmismassan keskellä. Kyllä se hetki pitäisi rauhoittaa tanssijoille ja antaa heidän kylpeä edes hetken maineessa ja kunniassa.

Loppupäivän päätin pyhittää treenaamiselle. Tosin kävin viemässä Jo:n elokuviin. Raukka ei olisi ehtinyt muuten. Tarkoitukseni oli heittää hänet vain metroasemalle kun moinen laiskamato ei jaksanut lähteä kävelemään. Kesken matkan hän kuitekin ilmoitti ettei ehtisi metrolla ja olisiko mitenkään mahdollista, että veisin häten keskustaan. Minusta se oli sitten se ja sama ajanko saman tien elokuvateatterille saakka joten seikkailin sitten sinne asti. Mutta ensivikonloppuna sitä vasta seikkailu koittaa kun pitää matkustaa S:n workshoppiin. Tähän mennessä olemme menneet F:n kanssa yhdessä autolla, mutta nyt minun täytyy selviytyä matkasta junalla ja löytää vielä tieni juna-asemalta treenikämpälle.

Harkitsen vielä sitä oman koiran hankintaa

2006-11-30T21:59:00.000+01:00

Nyt se kauan odotettu M:n syntymäpäivä koitti. Sydämen muotoisia ilmapalloja, rutattuja lahjapapereita ja jälleen uusi pattereilla toimiva pehmoeläin.

Neidillä oli huono päivä kun hän tuli koulusta. Hän itkeätihrusti olevansa muita hitaampi läksyissä ja ettei halua lähteä luisteluun. Oli kuulemma itkenyt aamullakin. Istutin M:n olohuoneeseen tekemään läksyjä Ja:n kanssa ja aluksi miinuslaskut menivätkin ihan hyvin kunnes M:n hermot taas pettivät. Hänellä ei ole yhtään kärsivällisyyttä enkä enää tiedä miten saisin hänet sitä oppimaan. Kun itkusta ei sitten tullut loppua niin menin M:n lähelle, käskin laskea kynät pois käsistä ja kiivetä minun syliin. Se tuntuu usein olevan ainut mikä auttaa - läheisyys. Varmaan se tunne, että joku välittää. Ja katseli ihmeissään vierestä kun rauhottelin M:a ja hetken päästä tyttö jatkoi taas rauhoittuneena läksyjen pakertamista. Minua vaan niin harmittaa kun toisella on syntymäpäivä, yksi vuoden tärkeimmistä päivistä lapsille, ja sitten koko päivä tuntuu olevan katastrofi. Olen hirveän kiintynyt tuohon pikkuiseen äkäpussiin. Jos se olenkin minä, joka kokee tuskia kun eron aika koittaa.

Kuitenkin tässä vaiheessa täytynee myöntää, että koko päivä oli hieman kaaottinen. Koira karkasi taas. Tai onhan se useinkin juossut ovesta ulos tuohon kotikadulle, mutta tämä oli nyt toinen kerta tällä viikolla kun se juoksi kauemmas. Naapurin pihalle (ja naapurin rouva tottakai pelkää kuollakseen koiria), isolle tielle ja ties missä se ehtikään juoksennella ennen kuin sain sen kiinni. Yleensä jompi kumpi pojista lähtee jahtaamaan koiraa, mutta koska minä olin ainoana alakerras R:n kanssa niin minut laitettiin asialle. R avasi oven tuttavalleen ja ennen kuin hän ehti tehdä mitään niin koira ampaisi matkoihinsa. Samassa M juoksi paikalle ja pinkoi perään, sukkasillaan tietenkin. R saa aina hirveän paniikkikohtauksen aikaiseksi kun koira pinkoo ulos ja varsinkin kun M juoksee sen perään. Ihan ymmärrettävää kylläkin. Perheeltä on kuollut aikaisemmin koira, jäänyt auton alle silloin kun pojat olivat pieniä. Tosin silloin koira ei juossut tielle vaan seisoi tien varressa odottamassa lupaa päästä ylittämään tietä kun joku autoilija ajoi päälle ja kehtasi sitten vielä huiristella karkuun pysähtymättä. Koira jouduttiin lopettamaan.. Ja kai sitä pelkää entistä enemmän kun M juosta jolkottaa kuin päätön kana koiran perään eikä yhtään älyä varoa autoja.

No, minä sitten kuitenkin säntäsin pallo käsissäni koiran perään tarkoituksenani houkutella se leikin avulla takaisin kotiin. Se on osoittautunut ainoaksi toimivaksi nappaustavaksi. Edes A:n karjunta ei saa sitä pysähtymään. Ensimmäisenä sain valitukset naapurilta joka neuvoi minua vahtimaan koiraa paremmin, koska kaikki ihmisethän eivät pidä koirista. Vauhkosti vapaana juokseva koira kun voi olla vaarallinen liikenteellekin. Ai, kas kummaa kun en tullutkaan sitä itse ajatelleeksi. Näytin varmaan todella syylliseltä kun juoksin koiran perässä, niin että sain useampia vihaisia mulkaisuja. Eikä vain sellaisia vienoja tuijotuksia niinkuin Suomessa tehdään. Vaan oikeasti minusta tuntui siltä, että olisin tehnyt ainakin murhan tai jotain vastaavaa. Kun sain koiran vihdoin kiinni, niin se oli ehtinyt tälläytyä erään vanhusseurueen matkaan. Vanha papparainen läksytti minua siitä, kuinka huono selvästikin olen koirien kanssa kun en saa edes yhtä pientä koiraa aisoihin. Taas kuulin vihaisen tiuskaisun siitä, että jotakin vakavaa olisi voinut sattua.

Suurimmat huudot sain kuitenkin seurueeseen kuuluneelta mummolta joka puristi hädissään sylissään pientä mäyräkoiraa. Koira oli kuulemma hyppinyt heitä kaikkia vasten ja melkein pilannut hänen takkinsa. Mummo räyhäsi minulle ihan kympillä, ettei kannattaisi hankkia koiraa jos sitä ei osaa kouluttaa. Hän halusi tietää tarkan osoitteemme ja sanoi soittavansa poliisille jos vielä kerrankin näkee koiramme juoksentelemassa tuolla tavalla. Hän todella haukkui minua ja säikähdin moista ihan hirveästi. Hoin vain järkyttyneenä kuinka pahoillani olin ja pyytelin anteeksi mutta mummo ei ottanut kuuleviin korviinsakaan. Eihän kuitenkaan kuuro mielestäni ollut.. Olin niin helpottunut siitä, että sain koiran turvallisesti talteen ja samaan aikaan niin järkyttynyt mummon käytöksestä etten ehtinyt ymmärtää puoliakaan siitä mitä hän sanoi. Haukkui vain minua ja uhkaili poliisilla ja ties millä eläintensuojeluviranomaisilla. R:kin huomasi minun olevan oikeasti järkyttynyt kun vihdoin ja viimein palasin kotiin koiran kanssa.

En minä yleensä hirveän äkkiä ole hätkähtänyt ihmisten valituksista, mutta tämä mummo vei kyllä voiton kaikista aikaisemmista. Halaus tuli todella tarpeeseen. R selitti, että saksalaisilla tuntuu olevan sellainen yleinen vika, että toisten asioihin puututaan ja toisia ruvetaan hyvin hanakasti neuvomaan esimerkiksi lasten kasvattamisessa mikäli siinä näyttäisi olevan hitusenkin varaa valittaa.

Ratkaisuksi R totesi, että nyt se koira saa luvan lähteä. Hän on kyllästynyt sen temppuiluun ja karkailuun. Uskallan kuitenkin väittää, että koira jää. Mikäli Jo:lla on vähänkin sananvaltaa.

Mikä oli sinun päiväsi kohokohta?

2006-11-28T23:05:00.000+01:00

Meine Hasen haben Blasen, oh die Armen.
Will sich keiner denn der armen Tier' erbarmen.
Maine Hasen haben Blasen
vom Grasen auf dem Rasen.
Hätt' ich selber lieber Blasen
und den Hasen ging es gut.

Olin aikeissa ottaa härkää sarvista ja keskustella jälleen venyneistä työajoistani. Minulla ei ole ollut kuin yksi vapaapäivä viikossa nyt viimeisen kahden viikon aikana. Mutta huomasin, että se entinen minäni on poissa. Olen muuttunut. En jaksa alkaa vastustamaan tai enää edes vatvoa koko asiaa. Harmistun ja murehdin hiljaa mielessäni, jonka jälkeen jätän koko asian sikseen. Johtuuko se siitä, että olen muuttunut olosuhteiden pakosta tälläiseksi vai olenko minä pakottanut itseni hyväksymään tosiasian siitä, ettei kaikki voi mennä aina niinkuin minä haluan. Ja kyse ei ole vain jostain työajoista. Huomaan muuttuneeni myös muiltakin osin. Olen aina ollut omasta mielestäni suhteellisen elohopeamainen kuten horoskooppinikin kuvaa. Nyt en enää ole sitä. Joskus tuntuu, että istun vain paikallani eikä ilmeeni kerro mitään siitä mitä tunnen. Olenko iloinen, olenko vallaton? Hyvä kun itsekään osaa sanoa. Mihin olenkaan lukinnut kaikki tunteeni. Mitä olenkaan tehnyt ajakseeni itseni tähän. Osaksi toivon, että kun/jos palaan Suomeen niin palaan jälleen samaksi höpöttelijäksi jollaisena olen itsenikin tottunut tuntemaan. Mutta toisaalta minun on pakko myöntää, että pidän muutoksesta. Miksi minun pitäisi nauraakäkättää kovaan ääneen ja puhua pälpättää kuin papupata.

Jopa tanssiystäväni täällä ovat huomanneet muutoksen. Viimeviikolla eräs tyttö irkkutunnilla kysyi mikä minulla on kun olen niin hiljainen. Siitä lähtien olen ihmetellyt itsekin mikä minulla on. Päätin silloin jokin aika sitten, etten puhu enää täällä perheelleni kaikista kokemuksistani ja tuntemuksistani. Olen jo useaan otteeseen päätynyt tähän päätökseen, mutta onnistunut siinä aina vain osittain. Tänään kuitenkin tajusin tanssitunnilta tullessani, ettei minulla edes käynyt mielessä, että "Hei tämä pitää kertoa kun pääsen kotiin.." Ajattelin lähinnä uskaltaisinko soittaa herra M:lle kertoakseni uutiset. Hyvä on, ajattelen niin aina. Mutta muutos onkin siinä, että sen lisäksi olen aina halunnut jollotella kaikki kuulumiseni kaikille. Nyt, en enää koe siihen mitään tarvetta. Minun mittarissani tämä tarkoittaa sitä, että minä olen hiljentynyt, rauhoittunut, jotenkin sulkeutunut.

On hieman hämmentävää ja pelottavaakin huomata itsessään tapahtuneen muutosta. En tullut tänne sulkeutumaan vaan elämään, unohtamaan, kokoamaan itseni ja yrittämään aloittaa alusta. Puhuin aikaisemmin siitä, että koen olevani risteyksessä tietämättä minne mennä. Tunnen edelleen olevani siinä samassa risteyksessä, mutta tällä kertaa olen käpertyneenä pieneksi. Tärisen pelosta, enkä halua kohdata sitä, mikä minua valitsemallani tiellä odottaa. En ole valmis tekemään päätöstä ja jään paikalleni yrittäen tekeytyä mahdollisimman pieneksi.

Tänään kävellessäni keskustassa tanssitunnille, tajusin miksi vihaan joulua niin paljon. Ihmiset ovat niin onnellisia. Jotenkin sellainen yleinen onnellisuus saa minut tuntemaan oloni surkeaksi. Kaikki hymyilevät ja nauravat ja ovat niiiiiiiin v*tun onnellisia kun tulee joulu, että minua alkaa oksettaa. Mitä? Miksi sinä et pidä joulusta? ..Minä kyllä tiedän miksi en pidä siitä. Ja voin kertoa, että haluaisin oppia pitämään siitä uudestaan. Niinkuin kaikki pitävät siitä kun ovat lapsia. Kun saa lahjoja ja ollaan yhdessä ja lauletaan lauluja ja hymyillään. Sitten kasvetaan aikuisiksi ja hirveä stressi rosollin, laatikoiden ja kinkun valmistuksesta alkaa. Pitää tehdä joulusiivous (saanen kysyä, voisiko joku viisas selittää minulle mikä hemmetin idea siinäkin muka on olevinaan!!?), pitää kaivaa joulukoristeet esille ja ostaa joululahjat (anteeksi nyt jos särjin jonkun unelman siitä, että joulupukki todella olisi olemassa..). Mutta tämä joulu tulee olemaan erilainen. Sen pitää olla, sen täytyy olla. Olen päättänyt niin.

Lopuksi voinen paljastaa mikä sai minut niin hyvälle tuulelle tänään. Tanssi. Ja hyvä palaute. Tai S:n sanomana se oli suorastaan huippupalautetta. Tanssin easy reelin yksin, kuten yleensäkin. Ja kun olin lopettanut, S pysäytti musiikin ja kysyi olisiko mahdollista, että lähtisin Lontooseen kisoihin. Paljasti hän sitten jotain muutakin, suunnitelmia joita hän on kyhäillyt minulle kevättä varten, mutta mainittakoon niistä sitten joskus jotain mikäli ne toteutuvat.

Joulupuu on rakennutte - kirjaimellisesti

2006-11-26T22:37:00.000+01:00

Meine Mäuse haben Läuse, oh die Armen.
Will sich keiner denn der armen Tier erbarmen.
Meine Mäuse haben Läuse,
ach, es krabbelt im Gehäuse.
Hätt' ich selber lieber Läuse
und den Mäusen ging es gut.

Tänään oli Ja:n tyttöystävän konfirmaatiojuhla, josta kuitenkin kieltäydyin kohteliaast. Onhan minulla toki juhlatamineet mukanani, mutta olen niin ulkopuolinen. Enkä juuri tänään jaksanut lähteä mihinkään juhliin sönkkäämään huonoa saksaa ja tärisemään pelosta nurkassa. Nukuin mielummin pitkään, tai ainakin yritin. M huutaa kailotti taas aamulla jotain omakeksimäänsä laulua. Menetin taas hermoni ja mietin jo varmaan lähes sadannen kerran, miksi kukaan muu tässä talossa ei yritä opettaa M:a käyttämään ääntään hillitymmin. Ymmärrän kyllä, että lapsi on oppinut huutamaan isänsä kuurouden takia, mutta ei se mielestäni tarkoita sitä, että koko ajan pitäisi rääkyä kurkkusuorana. Onneks R meni ojentamaan M:a ja kuulin kun hän myöhemmin kuulusteli A:lta miksei tämä ollut käynyt sanomassa M:lle mitään. Selitys oli varsin yksinkertainen, ei M hänen mielestään metelöinyt mitenkään normaalia kovemmin. Ei tietenkään, hyvähän A:n on siinä mielessä olla kun hän ei kuule sitä huutoa ja melskettä. Mutta kyllä minä vielä joku päivä saan M:n oppimaan, ettei moinen huuto ja kailotus ole mitenkään hauskaa muiden mielestä. Varsinkaan kello 7.20 sunnuntaiaamuna!

Muu perhe lähti juhliin ja minä jäin kotiin Jo:n kanssa. Emme kyllä puhuneet mitään, itseasiassa emme edes nähneet toisiamme. Minä vain kuulin hänen tassuttelevan talossa. Hän varmaan luuli aluksi olevansa yksin, sillä hän laulaa loilotti jotain balladia koiralle alakerrassa. Katsoin koneelta leffoja alkuiltapäivästä, mutta sitten minut valtasi jokin outo tunne. Ja koska kysymys on minusta niin tunne todella oli outo. Minun täytyi päästä sunnuntaikävelylle. Mitä hemmettiä? Enkai minä nyt jo ala vanheta. Mutta minkäs minä mokomalle tunteelle mahdoin. Ulos oli päästävä. Mutta ei lähiympäristöön, ei koiran kanssa. Pukeuduin lämpimästi, minkä huomasin myöhemmin tarpeettomaksi sillä ilma ei ollut lähelläkään kirpeää syysilmaa.

Tassuttelin ensin linja-autolle ja sillä metrolle ja metrolla lähelle keskustaa. Vietin koko loppupäivän köpöttelemällä keskustan ympäristössä ja tutustumalla sivukatuihin. Liikkeellä oli paljon muitakin ihmisiä. Enimmäkseen vanhuksia, mikä sai minut hermostuneena arvelemaan omaa henkistä ikääni. Tietämättömille kerrottakoon, että tein ystävieni kanssa 15 vuotiaana internetissä henkistä ikää koskevan testin. Oletan, että testi ei tietenkään ollut varsin luotettava, koska ystäväni olivat testin mukaan 18-21 vuotiaita ja minä 36.

Yksi syy miksi kaupungilla parveili paljon ihmisiä näin sunnuntaipäivänä on lähestyvät joulumarkkinat. Joulukuusi on tuotu jo torille ja se seisoo siellä nyt koko komeudessaan odottamassa valojensa sytyttämistä. Koko keskusta on täynnä hienoja joulukojuja, jouluvalot on ripustettu odottamaan katujen ylle ja liikkeiden ikkunat on koristeltu tontuin ja lahjapaketein. Tosin kuusi ei ole ihan sitä, mihin olen tottunut. Kyse ei ole vain yhdestä isosta kuusesta vaan valtavasta rakennelmasta. Tämä niin sanottu "kuusi" on keskustan kerrostalojen korkuinen rautahäkkyrä joka on peitetty sadoilla pienillä joulukuusilla. Pieni joulu kuusi tarkoittaa siis noin 160 cm korkeaa kuusta. Ja kuusen valot ovat "kynttilöitä" jotka ovat yli 160 cm korkeita. Ja mistä voin olla varma? No, kävin kävelylläni myös muiden tavoin pällistelemässä kuusta ja huomasin, että hemmetti, valotkin on isompia kuin minä. Ja minusta kun kotikaupunkini kuusi tuntui aina pienempänä niin valtavan suurelta.

Kävelyretkeni oli kyllä suorastaan menestys vaikka väsähdinkin aikatavalla. Kävin retkeni päätteeksi juna-asemalla katselemassa ihmisvilinää ja miettimässä josko minulla olisi ensi viikonloppuna aikaa ja halua lähteä retkelle naapurikaupunkiin. Tosin, joulumarkkinat avataan enkä halua jäädä siitä paitsi. F lupasi perehdyttää minut paikallisiin joulumarkkinatapoihin ja odotan sitä oikeastaan aika innolla. Olen jo nyt niin hullaantunut tekemään jouluostoksia, että en meinaa osata päättää mitä ostaisin kenellekin. Hyvä uutinen on, etten ole ostanut vielä yhtään lahjaa itselleni - korostan sanaa vielä. Pitänee odottaa seuraavaa palkaa, ostaa loput lahjat mitkä on vielä ostamatta ja sitten alkaa taas törsätä rahaa itseeni. Ilokseni voin myös tunnustaa etten käynyt tällä viikolla kertaakaan shoppailemassa. Kuullostaa ehkä tyhmältä, mutta minulla on lähes voittajafiilis kun olen onnistunut vastustamaan kauppoja. Ehkä tämän vuoden suurin koettelemus onkin selvitä osteluvimmasta eikä saksankielenkammosta.

Yökylässä

2006-11-24T23:47:00.000+01:00

Meine Biber haben Fieber, oh die Armen.
Will sich keiner denn der armen Tier' erbarmen.
Meine Biber haben Fieber, sagt der Farmbesitzer
Sieber, hätt' ich selber lieber Fieber und den Bibern ging es gut.

Päivä tuntui jotenkin paremmalta kuin pitkään aikaan. Jo heti aamusta olin pirteämpi ja iloisempi kuin aikoihin. Odotin jotenkin jo innolla sitä ettei tänään tarvitsisi istua luisteluhallilla palelemassa. Tosin eilen oli ihan hauskaa kun M:n mummi ilmaantui yllättäen paikalle. A:n äiti onkin yksi niistä ainoista joille todella lörpöttelen vapautuneesti saksaksi. En jotenkin vain osaa pelätä virheitä hänen seurassaan. Sa ei ole ollut yli viikkoon luisteluhallilla joten olen kaivannut juttukaveria. Hänellä lienee vuorostaan vaikeaa. En viitsi lähteä kyselemään ja itseasiassa tiedän, että hän ottaa minulle yhteyttä kun kaipaa juttukaveria.

M:n koulusta on kuulunut hieman kiusaamishuhuja. Hänen hyvä ystävänsä on joutunut kiusaamisen kohteeksi ja lapsen äidin mukaan myös M on osallistunut kiusaamiseen. Tyttö on kyllä todella ystävällinen ja mukava joten on vaikeaa kuvitella miksi juuri hän on joutunut kiusaamisen kohteeksi. Tosin hän on kuulemma vasta 6 vuotias, vuoden muita nuorempi. Ja valitettavasti minun on myös myönnettävä, hän on ylipainoinen ja silmälasipäinen. Minusta valtavan söpö, mutta pienenä ja hiljaisena jää varmasti rämäpäiden jalkoihin. M ei myönnä osallistuneensa moiseen ja hän jopa kieltää olleensa opettajan kuulusteltavana. Lapset olivat olleet porukalla koulussa välitunnilla keinumassa ja tätä erästä tyttöä oli potkittu kun tämä olisi halunnut myös keinua. Opettaja oli ottanut koko porukat puhutteluun ja M oli kuulemma ollut todella häpeissään tilanteesta.

Minusta on outoa, että muutaman viikkoa sitten M ja tämä tyttö olivat ylimmät ystävyksen ja nyt yllättäen he eivät ole enää missään tekemisissä keskenään. Sen sijaan M kertoo päivittäin miten mukavaa seuraa hänen eräs toinenluokkakaverinsa on. Eräänä päivänä päivänä M selitti ettei halua leikkiä tämän tytön kanssa koska hän on tylsä ja läski. Olipas hyvät perustelut..

Olen tietysti hieman ilkeä ja sinisilmäinenkin ehkä, mutta jotenkin uskon ettei M ole keksinyt tätä kaikkea aivan itse. Olen hieman epäillyt että hänen uudella parhaalla ystävällään on näppinsä pelissä tämän kanssa. En osaa selittää sitä, mutta he ovat yhdessä juuri sellainen tyttöpari jollaisia vihasin itse aikoinaan kouluaikana. Aina kikattamassa, supittelemassa toisten seläntakana, keksimässä ilkeitä juoruja, kiusaamassa ja nälvimässä.

Tänään oli ensimmäinen päivä, jolloin todella huomasin kuinka eritavalla A ja R kohtelevat poikia. Ja on heille esimerkillinen ja rehti nuorimies johon he luottavat. Onhan hän hoitanut koulunsa kiitettävästi, seurustellut jo kolme vuotta saman tyttön kanssa. Jo toisinaan lintsaa koulusta, epäonnistuu kokeissa, tulee hiprakassa kotiin ja polttelee ties mitä tupakkaa vahvempaa kavereisensa kanssa. Tänään Ja jätti koulun väliin. Hän nukkui pitkään, kuten minäkin, ja kuulin hänen tassuttelevan vain omassa huoneessaan eikä tulevan alakertaan minua tervehtimään. Kun R sitten tuli kotiin, niin Ja tunnusti heti äidilleen lintsanneensa koulusta. R vain naureskeli, että kyllä hänkin aikoinaan lintsasi koulusta ja että kyllä Ja itse tietää mitä tekee. Joitakin viikkoja sitten Jo lintsasi koulusta ja sai hirveät huudot. Jostakin syystä R epäilee Jo:ta kaikenlaisesta. Kai hän poikansa tuntee, mutta silti. Äskettäin hän ryntäsi kyselemään minulta onko Jo poltellut huoneessaan kavereidensa kanssa. Ja eilen keskustelimme Jo:n tyttöystävästä. Jo paljasti minulle muutaman päivää sitten, että he erosivat. Eilen hän sitten kertoi ettei päätös ollutkaan kokonaan tytön oma vaan hänen vanhempansa olivat pakottaneet hänet siihen. R heti tokaisi ymmärtävänsä tytön vanhemp, koska eihän 14 vuotias ole tarpeeksi vanha päättämään tuollaisista asioista. Ties mihin kaikkeen Jo saattaa tyttöä painostaa. Minusta Jo kuitenkin näyttää kaipaavan tyttöä ihan muistakin syistä kuin vain mahdollisen panon takia. Tapa jolla hän puhuu minulle tytöstä on jotain muutakin kuin vain rehentelyä. Yleensä hän esittää kovaakin kundia, mutta hän on alkanut toisinaan unohtaa pitää yllä tuota roolia seurassani. Jokatapauksessa olen R:n kanssa asiasta erimieltä. Jo on jäänyt isoveljensä varjoon. Näen sen varmasti ulkopuolisena selkeämmin kuin muut. Hän on lakannut jo yrittämästä kilpailla veljensä kanssa.

Kysyin Jo:lta, silloin kun hän kertoi tyttöystävänsä jättäneen hänet, että haluaisiko hän olla enemmän niinkuin Ja.. Enkä ehtinyt edes päästä kysymyksen loppuun kun Jo vastasi myöntävästi. Myös hänkin on siis huomannut jääneensä alakynteen ja tekisi varmasti melkein mitä tahansa saavuttaakseen veljensä aseman. Mutta on silti jo luovuttanut yrittämästä.

Mutta missä vaiheessa nuori on sitten oikeasti kykeneväinen päättämään omista seurusteluasioistaan? Eikö se ole aika henkilökohtaista? Käsittääkseni kaikki "aikuisetkaan" eivät osaa pitää huolta omista seurustelu-/aviosuhteistaan. Ehkäpä vanhempien tulisi hyväksyä se, että heidän lapsensan päätökset saattavat olla heidän tulevaisuutensa kannalta hyviä vaikka se sillä hetkellä tuntuisikin aivan käsittämättömän typerältä virheeltä. Antakaa lasten tehdä omat virheensä ja olkaa te vain varmuuden vuoksi takavasemmalla valmiina siltä varalta jos apua kaivataan.

Tv:n orjatar

2006-11-22T16:20:00.000+01:00

No ei tämäkään aamu ollut sen kummallisempi. Makasin sängyssä kuuntelemassa R:n korkokenkien kopinaa ja sitten kuulin myös jotain mikä ei todellakaan ole normaali aamuääni. M höpötteli pirteänä alakerrassa. Voi ei! Tottakai olin unohtanut ettei M:lla ole tänään koulua. Hemmetin hemmetti.

Suunnittelin sitten toteuttavani jälleen erään Sa:n neuvoista. Noustuani ylös ehdotin M:lle, että katsoisimme yhdessä jonkin videon. Joo, kivaa! Paitsi, että matkassa oli jälleen yksi tietty pulma. Kaukosaadin oli taas piilotettu. Mites katsot televisiota kun ei ole kaukosäädintä. Perhana. Joskus se on ihan hyväkin kun sillä varjolla M:lle voi selittää ettei nyt voida katsoa piirrettyjä. Mutta kun minulla on jo sen verran auktoriteettiä, että M kyllä uskoo jos sanon ettei hän saa katsoa tv:tä. Moinen kaukosäätimen piilottaminen vain ärsyttää minua. Kykyihini ei luoteta. Ja minä kun en ole vielä kertaakaan aikaisemmin sortunut ajatukseen istutan-lapsen-katsomaan-tv:tä-jotta-saan-itse-olla-hetken-rauhassa. Tämä oli ensimmäinen kerta kun olisin halunnut tai ylipäätänsä edes voinut viettää rauhaisan, sateisen aamupäivän M:n kanssa television ääressä. Ja kuinkas sitten kävikään. Raukka vielä oikein harmistui kun ei voinut katsoa videota ja kyseessä kun kuitenkin oli suomenkielinen piirretty.

Koko päivän on tuntunut siltä että olen luuytimiäni myöten jäässä. En tiedä voiko luuydin edes jäätyä mutta pointti on se, että voin vielä käyttää suomenkielisiä sanontoja. Tiedän että olen tulossa kipeäksi. Pelkään hirmuisesti sitä, että "joudun" pysähtymään paikalleni kun silloin se tauti varmasti iskee. Kaipaan lepoa, mutta pelkään kipeäksi tulemista. Kerran kysäisin ihan ohimennen kevyesti R:lta mitäs sitten tehdään jos minä olen kipeä. Hän sanoi, että sitten hänen täytyy jäädä töistä kotiin kun eihän minusta ole mitään hyötyä kipeäni. Eli selkokielellä : koko perheen elämä menee perseelleen jos aupairi sairastuu. Pitänee odottaa joulua. Olen aina joululomalla kipeä, joten tuskin teen poikkeusta tänäkään vuonna. Ja siihen hän on enää kuukausi. Täytyy vain jaksaa pidätellä sairaus kurissa siihen saakka.

Uskaltauduin vihdoin ja viimein kysymään Jo:lta leffoja lainaksi. Hän tyrkkäsi koko varastonsa käsiini ja kun yritin mutista, että eikö hän itse tarvitse niitä niin sain vastaukseksi vain, että samassa talossahan ne pysyvät. Hän kyllä kuulemma kyselee sitten jos kaipaa jotakin. Nyt minulla on sitten pinollinen leffoja, jottei tarvitse surkeana yrittää sietää tylsiä saksankielisiä keskusteluohjelmia, jotka ovat varmaan tarkoitettu yli 80 vuotiaille mummoille.

Ja minähän en tanssi missään pinkissä mekossa!

2006-11-21T23:07:00.000+01:00

Minulla on metrokaveri. Hän tulee aina näin tiistaisin kanssani samalla metrolla. Hän nousee kyytiin minun pysäkkini jälkeen ja jäämme sitten yhdessä pois samalla pysäkillä. Istumme aina jostain kumman yhteensattumasta johtuen aina samassa vaunussa molemmilla nenä kiinni kirjassa. Tänään näin hänen lukevan jotakin fantasiakirjaa kun itselläni oli käsissä jälleen Shoppaholic. Vielä huvittavampaa olisi jos lähtisimme metrosta noustuamme kävelemään samaan suuntaan.

R ei mennyt tänään töihin ja minun päiväni meni tietysti hieman sekaisin moisesta. En yhtään tykkää siitä, että joku on täällä aamuisin sotkemassa aamurutiinejani. Olen arkirutiinien orja. Pidän toisista arkisista asioita ja pienistä jokapäiväisistä rutiineista. Ehkä se on syy siihen miksi en oikein tunnu pitävän esimerkiksi ystävien luona yöpymisestä. Minua ärsyttää se jos joku onkin aamulla kotona häiritsemässä heräämistäni. Haluaisin mielummin olla yksin enkä todellakaan halua kuunnella mitään paskaa radion aamuohjelmaa! Kaipaan vain rauhaa ja hiljaisuutta, jotta pystyn latautumaan henkisesti tulevaan päivään. Minun täytyy mielessäni käydä läpi päivän ohjelma välttääkseni mahdollisia pelkotiloja ja paniikkikohtauksia. Tänään keskittymiseni jäi siis väliin ja panikoin hirveästi tanssituntia. En oikeasti ehtinyt sisäistää, että tänään todella on treenit ja niin minä sitten kädet täristen kertasin tansseja metrossa matkalla keskustaan. Naurettavaa.

S halusi keskustella tunnilla tänään siitä, miten kilpailuihin tulisi pukeutua. Hän myönsi, että minun olisi hyvä hankkia puku, mekko, mikä lienee. Tammikuussa se ei ole niin pakollista, mutta olisi tietysti hyvä että ehtisin tottua tanssimaan siinä ennen EM-kisoja. No, se olisi sellainen 100 € lisäys. Onneksi en ole köyhä opiskelija, vain köyhä aupair.

Toisaalta en kyllä ole niin köyhä. Palkkani on tähän mennessä riittänyt kyllä oikein hyvin. Enkä edes viitsi säästellä sitä, sillä mitä itua siinä olisi? Minulla on kyllä hieman säästössä jo entuudestaan. Törsääminen on sitä paitsi kivaa. Täällä ainakin kun on varaa mistä valita. Olen hieman alkanut aprikoida mitä tapahtuu kun/jos palaan Suomeen. En minä voi enää elää pelkillä H&M:n vaatteilla. Enkä todellakaan voi alkaa laajentaa shoppailureissujani mihinkään Prismaan. Pitäisi muuttaa sieltä takakäpylästä "kulmille" Helsinkiin. Mutta ei sekään innosta. Muuttakaa kaikki luokseni tänne niin minun ei tarvitse palata sinne? (= Shoppailu on henki ja elämä.) Ratkaisu on yksinkertainen, minun täytyy ostaa nyt niin paljon vaatteita, ettei minun yksin kertaisesti enää tarvitse ostaa mitään Suomesta. Alku on ainakin lupaava. Laskin tuossa yhtenä päivänä pyykätessäni, että olen ostanut 12 (mustaa) paitaa. Eikä sitten puhuta niistä kaikista muista vaatteista ja kengistä ja kirjoista joita olen ostellut. (Kirjoista tulikin mieleeni, että pitää muistaa käydä ostamassa se ihana suklaareseptikirja..)

Huono hiuspäivä(kö vain)?

2006-11-19T22:59:00.000+01:00

Nukuin pitkästä aikaa oikeasti pitkään. Enkä sittenkään noussut heti ylös vaan loikoilin sängyssä pitkälle iltapäivään lukien. En avannut televisiota, en tietokonetta enkä kuunnellut edes musiikkia. Olin vain yksin, hiljaa kirjani kanssa. Kuuntelin talon ääniä. Vietin rauhallisen sunnuntain.

Mietin tänään paljon sitä, minne oikeasti olenkaan matkalla. Missä se uusi koti oikeasti on? Tämä talo se ei ainakaan ole. Jotenkin tunnen itseni kodittomaksi. Vaikka olenkin täällä lähes perheenjäsenen asemassa niin en siltikään tunne olevani 'kotonakotona'. Käytän kyllä sujuvasti ilmausta koti ja Suomi on vain 'Suomi'. Ei enää paikka josta käytän nimeä "koti". Olen jotenkin jäänyt keskelle risteystä tietämättä minne pitäisi seuraavaksi lähteä. En ihan oikeasti tiedä. R sai minut taas tänään hermostumaan yrittämällä keskustella kanssani opiskelusuunnitelmistani. Olen urheasti yrittänyt unohtaa kaikki suunnitelmat ja vain keskittyä olemaan täällä. Ajattelen aina liikaa ja saan usein kaikki asiat vaikuttamaan vaikeammilta kuin ne oikeasti ovatkaan. Vihaan sitä piirrettä itsessäni. Miksi en voi vain lakata pyörittelemästä asioita mielessäni. Tämä luonteenpiirteeni todella ajaa minut hulluksi. Masennan itse itseäni tyhmillä ajatuksillani.

Tosin täällä olen huomannut, että tuosta kyvystäni on myös hyötyä. Näen asiat täällä monesta eri näkökulmasta. M:n kanssa se on hyödyksi. Ja oman jaksamiseni kannalta se on myös ollut ratkaisevassa asemassa. Aikani pyöriteltyäni kaikkia ikäviä asioita päädyn aina myös lopulta ajattelemaan, että tämä on se paikka, jossa minun kuuluu juuri nyt olla. Tämän jälkeen kaikki on jälleen helpompaa. Onhan? Olen ainakin puhunut äitini kanssa ensimmäistä kertaa vuosiin siitä miltä minusta oikeasti tuntuu. Ja siitä ettei kaikki ihan oikeasti ole hyvin. Pieni edistysaskel sekin. Ehkä joku päivä voin myöntää itselleni ettei aina tarvitse hymyillä, vaan minullakin voi olla ongelmia. Jotakin vakavampaakiin kuin vain huono hiuspäivä.

Seisoin keskiviikon ja torstain välisenä yönä tuossa lähikadulla katselemassa tähtiä. Kävimme elokuvan jälkeen irkkububissa yksillä joten päivä ehti vaihtua ennen kuin pääsin kotiin. Tavallisesti niin vilkasliikenteiset kadut olivat kovin autiot. Minä tietysti käytin tilaisuuden hyväkseni ja kävelin keskellä autotietä niinkuin minulla on usein ollut Suomessakin tapana. Hetken ajan tunsin oloni todella onnelliseksi. Jostain syystä nuo "Hei, minä todella tein sen, minä todella olen täällä" - hetket eivät ole vieläkään loppuneet.. No, mutta nyt te sitten tiedätte, että jos joskus näette jonkun hullun käppäilemässä yömyöhällä keskellä katua ja tähyilemässä taivaalle niin minä se vain olen. Suosittelen sitä kyllä muillekin jos ette ole vielä kokeilleet. Se on ehkä yksi maailman parhaista paikoista miettiä asioita. (Muistathan kuitenkin ensin katsoa vasemmalle, ja oikealle, ja vielä kerran vasemmalle, ettei varmasti tule autoja ennen kuin siirryt pois jalkakäytävältä keskelle tietä.)

Free Hugs

2006-11-18T19:34:00.000+01:00

Olen pohdiskellut viimeisen viikon ajan kuinka totuudenmukaisesti minun tulisi tätä blogiani kirjoittaa. Tai siis pitäisikö kaikki todella kertoa vai jättää jotakin sanomatta. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet täällä viettämästäni ajasta tähän mennessä raskaimmat. Joku on ehkä osannut päätelläkin jotain kun en ole paljon kirjoitellut. En vain osaa sanoa mitään. Jotenkin olotilani on niin masentunut, että kaikki ihanat kokemukset tuntuvat haalistuvan.

Mitä kertoisin viikostani? Lauantai : Kävin F:n ja yhteisen tanssiystävämme kanssa baletissa katsomassa Hommage an Bach:n. Sunnuntai : En kertonut kenellekään, että Tierra tuli kolmanneksi Helsingissä pidetyssä Dance Action - tanssikilpailussa. Halusin pitää tiedon edes yhden päivän ajan salassa, ihan vain itselläni. Itseasiassa en ole vieläkään maininnut koko asiasta hostperheelleni. Kaikessa hiljaisuudessani päätin etten halua jakaa kaikkia asioitani heidän kanssaan. Keskiviikko : Keräsin rohkeutta ja kysyin olisiko mahdollista mennä F:n kanssa elokuviin. Yleensä teen töitä keskiviikkoiltana (ilman sen kummempaa lisäkorvausta), mutta nyt pääsin hieman tuulettumaan. Kävimme katsomassa Borat - nimisen elokuvan. Enkä oikein voi sanoa siitä mitään. Tämä on taas sarjastamme "Jokaisen on nähtävä se itse". Eilen olisi ollut vuorossa jotkin hohdokkaat bileet, mutta missasin ne kun jouduin ylitöihin. Tänään oli vuorossa hiphopworkshop ja shoppailua. Niin ja jälleen iltatöitä. Viikonlopun pitäisi olla kokonaan vapaa, mutta lupauduin jäämään tänään kotiin vahtimaan M:a kun vanhemmat lähtevät naapuriin syntymäpäiville.

Olen keskittynyt viime viikot lukemaan kirjoja. Voimani eivät ole riittäneet mihinkään kummoiseen.

Ilmaisia haleja minulta juuri Sinulle, missä ikinä oletkin.

Kun mikään ei auta

2006-11-10T23:43:00.000+01:00

Unelmani ei toteutunut. Tiistai oli täydellinen kunnes tulin treeneistä kotiin. Joku oli jälleen käynyt huoneessani, siinä samalla sammuttanut pinen valon, jonka olin jättänyt palamaan kotiintuloa ajatellen, sekä avannut ikkunat. Loukattu oloni sai myös vihan vivahteita siinä vaiheessa kun nukkumaan käytyäni peiton alla kylmästä täristen tunsin hämähäkin vipeltävän jalkaani pitkin. Paniikkikohtaushan siitä saurasi ja unensaanti osoittautui lähes mahdottomaksi tehtäväksi ennen kuin olin useaan otteeseen tarkistanut ettei huoneestani löytyisi enempää monijalkaisia yllätysvieraita. Asiasta tietämättömille mainittakoon, että kärsin ainakin lievähköstä araknofobiasta. (En minä oikeasti tiedä mitään tuollaisia sanoja koska olen blondi, mutta onneksi netistä löytää kaikkea tarpeetonta pornon lisäksi.)

Päätin sitten lopultakin turvautua enää siihen ainoaaseen vaihtoehtoon jota en ole vielä kokeillut. Lukitsin kylmästi huoneeni oven eilen kun lähdin Sa:n luo viettämään hänen syntymäpäiväänsä. Tunsin oloni vapautuneeksi kun ei tarvinnut kotiin tullessa taas murehtia kuka olisi tällä kertaa käynyt huoneessani. Tosin, sain valitukset ja ehdottoman kiellon lukita oveani toista. R olisi tarvinnut kaapista jotain ja hermostui kun ei päässytkään sisälle. "Ei meitä kiinnosta sinun tavarasi. Ei me tulla sinun huoneeseen penkomaan ja tonkimaan." Kukaan ei vaivautunut kysymään miksi olin lukinnut huoneeni oven. Kaikki vain olettivat minun suojelevan tavaroitani. Aupair-ehdoissa lukee, että huoneeni ovessa kuuluu olla lukko, jotta saan sen tarpeen tullen lukittua. Nyt minua on sitten kielletty käyttämästä tuota oikeuttani. Tunnen jälleen ettei yksityisyyttäni kunnioiteta. Ja kaikki miettivät miksi en yritä puhua asiasta. Olen yrittänyt, mutta en viitsisi vääntää rautalangasta. Tunnen ettei kukaan yritä ajatella sitä minun kantiltani. He loukkaantuivat siitä kun lukitsin "minun huoneeni" oven. Ja tässä mielentilassa tuskin osaisin sanoa mitään nätisti. On siis parempi olla sanomatta mitään. Ehkä tämä on lellitylle esikoiselle hyväkin opetus. Toisethan asuvat savimajoissa tai toisilla ei ole kotia ollenkaan. Voin vain sanoa, että tiedän miltä kaikista teineistä tuntuu kun ärsyttävä maanvaivaäiti tunkeutuu huoneeseen koputtamatta.

"Rangaistukseksi" jouduin tänään siivoamaan itse huoneeni. Siivoaja kävi tänään. Minulle ei tietenkään kukaan ollut taaskaan maininnut asiasta. Lakaisin lattiat ja portaat kuten normaalistikin. Yleensä siivoaja siivoaa minunkin huoneeni ja tässä uskossa siivosin tavarat lattioilta myös omasta huoneestani. R tuli kotiin aikaisin ja ohjeisti sitten juuri saapunutta siivoajaa. Yllätyksekseni huomasin, että minun huoneeni oli jätetty siivoamatta. Ja vaikka kyse onkin siitä, että hän lakaisee yleensä vain lattiat ja pyyhkii enimmät pölyt yöpöydältä, ikkunalaudalta ja tv:stä niin silti. Se tuntuu suurelta avulta kun ei tarvitse itse raahata imuria ja moppeja rappusissa. Minä sitten siivosin itse siivoajan poistuttua. Kun sain vielä ohjeistuksen siitä millä tavalla olin laittanut ruuan väärin, päätin että nyt riittää. Linnoittauduin loppupäiväksi omaan rauhaani lukemaan mummin lainaamaa Raija Orasen Miljonääri-kirjaa.

Huomenna olisi tarkoitus lähteä F:n kanssa katsastamaan Hommage an Bach - baletin ensi-iltaa. Shoppailujalkaanikin alkaa jo pahasti vipattaa, mutta jotenkin haluaisin nyt vain kieltää itseltäni hauskanpidon ja vajota surkeaan synkkyyteen. Tai aika alas minä olen jo ehtinyt vajotakin. On masentavaa kun tuntee ettei missän voi olla yksin. Kuka tahansa voi tallustella ovasta sisään kyselemättä sen enempää. Enkä voi lukita itseäni edes vessaan kovin pitkäksi aikaa. Kaiken tämän keskellä sitä uskaltaa vuodattaa hiljaiset kyyneleensä vasta yön pimeinä tunteina kun kaikki muut ovat jo varmasti nukkumassa.

Kaikki nuo ihanat ja hauskat kokemukseni tällä viikolla musertuvat ehdottomasti tämän typerän yksityisyydenkaipuun alle. Puhuimme Sa:n kanssa pitkään eilen siitä mikä tekee aupairina olosta niin tajuttoman raskasta. Vaikka sinulla on kuinka olevinaan mukava perhe ja ihanaa ja plaaplaaplaa. Tulimme siihen tulokseen, että vain itse kokemalla voi ymmärtää. Kun sen loputtomalta tuntuvan siivoamisen ja lasten kaitsemisen jälkeen pääsee omaan rauhaan, ei sitä enää haluaisi nähdä ketään. Ei ole enää voimia kestää ylimääräistä. Sitä vain katsoo tv:tä, lukee, tuijottaa kattoa tai käpertyy peiton alle itkemään silkasta väsymyksestä. Mutta jos et voi olla rauhassa edes omassa huoneessasi, jos et voi tuntea olevasi turvassa siellä muiden katseilta.. On ne ihmiset seonneet vähemmästäkin.

Unelma yksityisyydestä

2006-11-06T20:42:00.000+01:00

Mummi juuri köpötteli sisään huoneeseeni koputtamatta ja alkoi piilottaa Jo:n syntymäpäivälahjoja. Ja eilen palattuani kotiin havaitsin, että ikkunalaudalleni oli tupsahtanut kaktuksia. Mitä helvettiä!? Voisitteko pysyä poissa huoneestani, bitte? En ensinnäkään halua tänne mitään kaktuksia viemään tilaa ja minun pitäisi muka pitää niistä sitten huolta. Ei onnistu. Vasta pääsin eroon edellisistä rehuista. Olin moisesta onnellinen kuin lapsi jouluna koska R kävi vähän väliä huoneessani tarkistamassa kasvien voinnin. Onko se koputtaminen niin vaikeaa!!

Arvasin, että tämän mummi-tapauksen kanssa tulisi käymään näin. Toinen tulee kaukaa Suomesta, vanha ihminen, tänne kyläilemään eikä kukaan vaivaudu viettämään hänen kanssaan aikaa. M on kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunutkaan ja pojat ovat vain enemmän pois kotoa etteivät vaan joutuisi puhumaan suomea mummin kanssa. R on pitkään töissä ja mitä sitten jää jäljelle? No minähän se istun sitten höpöttämässä mummin kanssa ja pitämässä tälle seuraa. Vanhasta ihmisestä voi tuntua hyvinkin pelottavalta tulla vieraaseen maahan puolivieraiden ihmisten keskelle. Minua niin surettaa kun hän on niin aidosti iloinen nähdessään lapsenlapsiaan ja lapset ovat vain enemmän kauhuissaan kun eivät tiedä mitä sanoisivat tai tekisivät.

Omat isovanhempani ovat aina olleet minulle hyvin läheisiä ja ovat edelleen. Kaipaan heitä täällä ollessana kauheasti ja istuisin kyllä oikein mielelläni nyt oman mummini sylissä. Olen hiljaa mielessäni ylpeä siitä, että olen jaksanu viettää aikaani isovanhempieni kanssa ja kuunnella ainakin melkein kaikki heidän tarinansa. Tiedän heistä monia ihania ja jännittäviä tarinoita. Jonain päivänä he ovat vielä poissa eivätkä ole täällä enää kertomassa tarinoitaan lapsuusaikansa Suomesta. Minulle jää muistoksi ihanat vanhat valokuvat ja tarinat joita voin kertoa omille lapsilleni. Minä voin sanoa tuntevani isovanhempani. Voitko sinä sanoa samaa?

En tänään tiennyt mitä tulisi laittaa ruuaksi kun R ei ollut jättänyt mitään viestiä. Ihmettelin asiaa ääneen ja annoin M:lle sitten eilistä keittoa ennen luisteluharjoituksia. Mummi ei virkannut mitään. Vasta kun palasimme luistelusta hän höpötteli jotain epämääräistä perunoista, makkaroista ja sillistä. Aha. Ei tullut mummille mieleen sitten aamulla. Onneks pojat ovat sen verran toimintakykyisiä, että osaavat itse kaivaa ruokaa kaapista etteivät nälkään kuole.

Onneksi huomenna on taas irkkutreenit niin pääsen edes hetkeksi ulos talosta. Olen treenannut primary reeliä yllättääkseni S:n, mutta en ole aivan varma meneekö se varmasti nappiin sitten kun hetki koittaa. Toivoa sopii.

We are the champions - not

2006-11-05T18:52:00.000+01:00

Olin jo pelkän eilisen jälkeen aivan poikki. S tanssitti meitä workshopissa aamusta iltapäivään kunnioitettavat viisi tuntia. Olin tavattoman onnellinen treenien jälkeen. Sain vihdoinkin sitä paljon kaipaamaani kertausta kertauksen perään, junnausta ja jumitusta. Minusta se normaali yksi kerta ei riitä näytöksi eikä harjoitukseksi. Tarvitsen aina useamman kerran jotta pääsen todella kiinni tanssiin. Pitäisi varmaan mennä vieläkin aikaisemmin tanssikeskukseen ennen S:n tuntia ja lämmittelyn lisäksi tanssia yksin tansseja ennen tunnin alkua. Ehkä olisin siten valmiimpi, varmempi ja rentoutuneempi kun varsinainen tunti alkaa. Joka tapauksessa oloni on nyt paljon varmempi enkä pelkää enää joutua tanssimaan yksin.

Antoisan treenin jälkeen suuntasimme F:n kanssa Disco Dance ja Street Dance Show:n EM-kisoihin Bochumiin. Nyt on sitten jälleen nähty glitteriä ja kuultu pikkutyttöjen kiljumista aivan riittämiin. Oli siellä Suomenkin edustajat paikalla, runsaan 22 tanssijan voimin. Vertailun vuoksi voin kertoa että Tshekistä oli paikalle saapunut 274 tanssijaa, Slovakiasta 202, Puolasta 168, Tanskasta 226 ja Kroatiasta 3. Tässä siis vain osa osallistujamaista jotan voin sanoa, että väkeä riitti. Pienen etsiskelyn jälkeen onnistuin paikallistamaan suomalaisia ja käväisin jutustelemassa heidän kanssaan. Kenellekään asiasta tietävälle ei ole varmaankaan yllätys, että satuin keskustelemaan juusi Inkoolaisten kanssa. Minun iloinen hei-miten-suomalaisilla-tanssijoilla-on-mennyt - asenne vastaan heidän kuka-vitun-hörhö-sinä-oikein-olet.. Tästä johtuen keskustelun kohokohta oli kun sain ystävällisen halauksen Taisto Bergltä. Mainittakoon suomalaisista tanssijoista sen verran, että Liisa Mäkinen oli hienosti naisten disco soolo sarjassa finaalissa ja Janina Ilkka sijoittui toiseksi Disco Dance soolo juniorit-sarjassa.

Tänään oli sitten edessä sama ruljanssi, paitsi että workshop kesti vain kolme tuntia. Onneks F innostui hirveästi noista kilpailuista, joten seuraavaksi olisi tiedossa Showtanssin EM-kisat Riesassa 22.11.-26.11. Tuskin maltan odottaa. Eilen kisat parasta antia oli discon isot ryhmät. Kyseistä lajiahan ei meillä vielä Suomessa ole kilpailuissa nähty. Voitte katsoa discon pienryhmiä ja kuvitella miltä se näyttäisi jos lavalla pomppisi seitsemän tanssijan sijasta noin 20 glitterihörhöä. Siis en missään tapauksessa mollaa discotanssia, lupaan sen. Mutta täytyyhän kaikkien se myöntää, että joskus tanssijat näyttävät siltä ettei A) lääkitys ole kohdallaan B) on tullut nautittua liikaa kahvia tai C) takahuoneessa on vedetty jotain muutakin kuin karkkia. Tänään päivän päättivät Streetdance shown formation-sarja. Kyseessä oli todellakin puhdasta showmeininkiä. Lavalla nähtiin muun muassa pitkiä puujalkoja, pöytäpyramidi, "tanssikauppa" ja Robbie Williams. Lähes kaikilla oli jokin esitykseen kuuluva lavaste tai teltta jonka takana käytiin vaihtamassa vaatteita. Muutenkin tanssit sisälsivät enemmän ylimääräistä sälää kuin mitä olen showtanssin isoissa muodostelmissa tottunut näkemään. Mutta meininki oli hyvä, varsinkin siinä vaiheessa kun Saksan ryhmä selvisi voittajaksi.

Nyt olen auttamattoman väsynyt. Tuntuu kuin en olisi koskaan aikasemmin edes harrastanut liikuntaa, tai siis voin ainakin kuvitella että tältä sohvaperunoista tuntuu kun he käyvät kerran vuodessa lenkillä. Kaiken hyvän lisäksi päähäni koskee ja ruuaksi on vain jotakin epäilyttävän näköistä keittoa.

Huomenna on maanantai ja pitää taas palata normaaliin päivärytmiin. Tähän hetkeen mahtuu kuitenkin vain haave päästä tanssimaan S:n irkkuryhmään jonka hän oikoo koota ensi kevään Euroopanmestaruuskisoihin. Pääsyni ryhmään on kuitenkin epätodennäköinen koska en voi tietää missä olen ensi kesän jälkeen. Ja lisäksi olen kuitenkin tanssinut vain vähän aikaa. Mutta ajatus kilpailevasta irkkuryhmästä on vain niin houkutteleva. Haluaisin edes kokeilla. Toisaalta nyt olisi järkevämpää kokeilla raahautua sängyn pohjalle lepäämään.

Piiiiiiiiitkä päivä

2006-11-03T19:23:00.000+01:00

Onnea neiti M! Olette juuri voittaneet Vuoden äryttävin lapsi sairaana-kilpailun!

Bücherwurm

2006-11-02T21:26:00.000+01:00

Minulla ei ole ollut mitään sanottavaa. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö mitään olisi tapahtunut. Yritin pakottaa itseni kirjoittamaan ja ajattelemaan mutta mielialani ei ollut tarpeeksi hyvä moiseen. Jotenkin olin aina päivän päätteeksi niin väsynyt, ärtynyt ja yksinäinen etten jaksanut alkaa vatvoa mitään.

Tiistaita käväisimme porukkakahvilla irkkutunnin jälkeen. Osasyy oli Halloween jonka ansiosta kaikilla oli eilen vapaapäivä. Jopa minä sain nauttia vapaudesta ja lepäillä aivan rauhassa. Nukuin pitkään ja lueskelin koko päivän. En ole vieläkään päässyt eroon lukemastani kirjasta vaan kuljen kuin unessa kirja käsissäni. Pelkäsin hieman tämän laiskottelun vaikuttavan viikonloppuuni, mutta R ilmoitti että minun suorastaan täytyy pitää koko viikonloppu vapaata. Passaa minulle.

Lauantaina S pitää workshopin tanssijoilleen Duisburgissa. Luvassa yli viisi tuntia tanssin riemua. Ruoska heiluu ja jalat lentää. Tämän jälkeen olemme sopineet F:n kanssa suuntaavamme Bochumiin Disco- ja Street tanssien EM-kisoihin. Sunnuntaina sama ruljanssi. Mikäli S vain pitää kaksipäiväisen workshopin. Muussa tapauksessa voimme pyhittää koko päivän tanssikilpailun seuraamiselle. Mikä ihana viikonloppu minulla onkaan edessä.

M sairastui tänään. Hän valitteli koko päivän palelevanta ja käytti poikkeuksellisesti takkia luistellessaan. Arvasin kyllä mitä tuleman pitää. M:lla kun on aina lämmin ja vielä näinä viileinä syyspäivinäkin hän juoksentelisi mielellään t-paidassa pihalla. Arvatenkin hän on myös jossain tehnyt näin koska on nyt kipeänä. Flunssatulva kun ei ole vielä iskenyt kouluihin.

Tunnen myös itsessäni merkkejä sairastumisen mahdollisuudelle. Mutta eihän minulla ole aikaa sellaiseen. Tänäänkin siivosin hirveässä paniikissa koko taloa ja laitoin ruokaa entistä huolellisemmin - R:n äiti, niin kutsuttu "Suomenmummi", tuli kylään. Hän asuukin meillä seuraavat kaksi viikkoa. Tai hyvässä lykyssä vain yhden. En ole ihmeemmin uskaltanut kysellä asiasta vaikka minunhan päiviini tuo valkohapsinen muori vaikuttaa kaikkein eniten. Suoraan sanottuna olen hieman peloissani. Mummi ei osaa saksaa ja on sen verran arka ettei uskalla mennä minnekään yksin. Aivan kuin vahdittavanani olisi nyt kaksi lasta.

Olen väsynyt, olen loppu. Väsyneenä asioista tulee helposti vaikeita. Yritän nyt välttää sitä ja todellakin kömmin sänkyyn tänään normaalia aikaisemmin. Tosin väsyykseni saattaa johtua siitäkin, että istuskelin koneella myöhään viime yönä höpöttelemässä herra M:n kanssa.. Njäh, ei se siitä voi johtua.

Katson surullisena Suomen tv:stä uutisia ja kaipaan lunta. Kaipaan pohjoista, kaipaan kylmää, kaipaan valkeaa lunta.

Vessapaperi käy nenäliinasta

2006-10-30T20:13:00.000+01:00

Istuimme tänään Sa:n kaksi tuntia luisteluhallilla löpisemässä. M:lla oli ensin luisteluharjoitukset ja sen jälkeen tunti kondia, eli Konditionstraining. M:sta tuo se on tietenkin tavattoman tyhmää ja tylsää vaikka onkin aina aivan innoissaan tunnilla tehdyistä asioista. Lapset opetetaan jo pienestä pitäen lämmittelemään kunnolla ja venyttelemään. Liukujen asentoja korjaillaan, ryhtiä parannetaan ja muutakin yhtä hyödyllistä. R sanookin aina, että "Kyllä se luistelu on sitten hyvä harrastus." Joskus hän vielä haastaa tanssimisen ja kyselee onko meillä ollut samanlaista.

Muistelin tänään aika paljon lähtöäni tänne. En itkenyt, olin päättänyt etten sorru siihen. Jotenkin minusta on kuitenkin alkanut tuntua etten voi olla itkemättä kun palaan. Johtuuko se sitten siitä helpotuksesta kun on selviytynyt vai siitä kun pitkä erossa oleminen päättyy?

Tänään ei ollut mitenkään happyhappyjoyjoy-olo. Selkäni on vieläkin kipeä ja nyt kipu on jumittanut hartijat ja siitä johtunee kauhea pääkipu. Hermoni ovat kireällä ja tottakai juuri silloin R:lla on huono päivä. Hän ei sano asioita nätisti ja kilahtaa hyvin lyhyessä ajassa. Yritin piristää itseäni pienillä hupsuilla ideoilla. Mitä jos hakisin paikalliseen discoon tanssijaksi? Tai mites olisi Saksan seuraava Big Brother? Sarjassaan jo seitsemäs täällä. Olisiko ulkomaalaisella jotenkin paremmat mahdollisuudet päästä televisioon pelleilemään ja nolaamaan itsensä. Siinä sitä ainakin oppisi kielen kun asuisi vieraiden ihmisten kanssa 24/7 talossa jossa seinät alkavat kaatua päälle noin kahden tai kolmen viikon kuluttua. Jos siis edes selviäisin sinne saakka. Leikittelin Big Brother ajatuksella jo Suomen ensimmäisen kauden aikaan ja toisella kaudella harkitsin sitä jo puoliksi tosissaan. Tiedän etten tule ikinä edes lähettämään hakemusta minnekään vastaamaan, mutta onhan sitä hieman jännittävää yrittää kuvitella missä vaiheessa sitä menettäisi hermonsa. Ehkä silloin kun porukka ottaisi voita purkista "väärällä tavalla" tai kun juusto olisi leikattu "väärin" tai kun tiskit kasattaisiin ällöttäväksi, märäksi, limaiseksi likaröykkiöksi tiskialtaaseen. Vihaan myös lattialle lojumaan jätettyjä vaatteita, eläinten karvoja, myttyyn jätettyjä tiskirättejä, taitettuja kirjansivuja tai sitä kun kampaukseni sotketaan tai kenkieni päälle tallotaa.

Ovathan sinun DVD:si, CD-levysi ja kirjasi esimerkiksi aakkosjärjestyksessä? Sukkasi värijärjestyksessä? Vaatteesi siististi hyllyissään viikattuna ja käyttötarkoituksen mukaan lajiteltuna?

Nightrooms

2006-10-29T16:03:00.000+01:00

Kuuden tunnin shoppailu kaupungilla valtavassa ihmispaljoudessa oli todellakin imenyt minusta mehut ja toivoin salaa etten olisi lupautunut lähtemään Sa:n kanssa yhtään minnekään. Tosin minulle lähteminen on aina se vaikea hetki. Kun saan itseni revittyä ylös niin viihdyn kyllä yleensä paikasta ja seurasta riippumatta.

Laittauduin normaalia enemmän. Suomessa voit kevyestä kävellä baariin vanhoissa farkuissa ja t-paidassa jos huvittaa. En ole oikein ikinä sen kummemmin laittanut itseäni baari-iltaa varten. Täällä se tuntuu kuitenkin olevan hieman eri asia. Kaikka laittautuvat, niin miehet kuin naisetkin. Se tuntui oikeastaan hyvältä tavalta visittäytyä oikeaan tunnelmaan. Oli mukavaa pukea päälleen oikeasti siistit vaatteet eikä aina niitä samoja mustia housuja ja sitä samaa toppia mitä olen tottunut käyttämään. Uudet mustat liituraidalliset housuni, piletoppini ja siihen sopiva bolero olivat sellainen yhdistelmä jollaista tuskin kukaan ystävistäni on ikinä nähnyt päälläni. Ja jopa minun täytyi myöntää etten näyttänyt petolinnun perseeltä niissä vermeissä. Kotoa lähtiessä olo tuntui hieman liian tälläytyneeltä kaikkine hajuvesipilvineni, mutta kun pääsimme clubille niin sulauduin joukkoon juuri oikealla tavalla. Kiitin monta kertaa mielessäni loistavaa asuvalintaani. Ehkä tämä shoppailu on ihan hyödyllistäkin. Opinpahan käyttämään muitaki vaatteita kuin niitä peruspaitoja. Kiinnostuneille myönnettäköön, että olin pukeutunut tyylilleni uskollisesti pelkkään mustaan, joten siltä osin ei ole ainakaan vielä havaittavissa mitään muutosta.

Paikka

koostui viidestä eri huoneesta/tilasta. Jokaisella huoneella oli tietenkin oma teemansa ja sisustus oli kyllä hieman toista luokkaa kuin mihin olen Suomessa kotipaikkakunnallani tottunut. Kolme huonetta oli varsinaisia discoalueita jossa oli tanssilattian lisäksi baaritiskit jne. Kaksi muuta tilaa sijaitsivat näiden huoneiden välillä ja ajoivat hyvin lepopaikan asemaa jossa sait nautiskella juomasi rauhassa ilman tungosta ja pystyit jopa kuulemaan mitä toinen yritti sinulle selittää.

Ensimmäisessa discotilassa soitettiin kaikenlaista tanssimusiikkia laidasta laitaan. Viihdyimme siellä hyvin useamman tunnin ja päätimme vaihtaa huonetta vasta kun alkoi soitamme-saksankielisiä-lauluja-jotta-kaikki-voivat-hoilata-mukana-vaihe. Eli meidän Suomalainen vastinehan on se kun aletaan soittaa Tik Takkia ja kaikki joikuvat täysillä Heilutaan-biisiä. Minä vihaan sitä sydämeni kyllyydestä. Mutta me olimme onneksi Sa:n kanssa samaa mieltä asiasta ja päätimme käydä tarkistamassa millainen tunnelma toisessa huoneessa, jossa soitettiin hoppia, oli. Porukka kyllä tanssi, vai pitäisikö sanoa mielummin että yritti tanssia. Eikä meitä sitten oikein innostanut jäädä sinnekään joten suuntasimme viimeiselle tanssilattialle joka oli jäljellä. Homobaariin. Ja hyvä naiset ja herrat, meno oli mahtava! Bailasimme siellä koko loppuyön. Joten nyt se tuli todistettua - homoilla on paremmat bileet. Muutetaan siis kaikki Ruotsiin. Älkää käsittäkö tätä väärin. Tämä on vain sisäpiirin vitsi lukioajoilta joskus ennen saksantunnin alkua iltapäivällä. Silloin porukka on tunnetusti väsynyttä. Mutta toivottavasti edes joku tuolloin kallisarvoisena hetkenä paikallaolleista lukee vielä tämän ja hymyilee hyville muistoille.

Iltani, tai lähinnä yöni, oli siis varsin hauska. Jopa ilman pilven polttamista ja mitä lienee pillereitä, joita meille tarjottiin. Onneksi olen oppinut jo Suomessa pitämään juomalasista huolta baarissa, ties mitä sinne saatettaisiin sujauttaa lisukkeeksi. Joten lapset, muistakaa aina ettette jätä lasianne vartioimatta. Ei siihen montaa sekunttia tarvita kun joku sujauttaa jotain juomanne sekaan. Pikkuserkkuni on kokenut sen meidän pikkukaupungissamme, joten on täysin mahdollista, että se voi tapahtua kenelle vaan. Tosin, jos mielenne tekee, niin mikäs siinä sitten. En ole onneksi teidän äitinne.

Joskus minusta kyllä tuntuu täällä, että olen M:n äiti. Tänään päiväni meni pilalle kun tajusin, että meille saapuu vieraita. Se tuntuu tarkoittavana utomaattisesti sitä, että minun tulee ruokailun/kahvittelun jälkeen viihdyttää pikkuväkeä. Minulla piti olla vapaapäivä, mutta sen sijaan juoksen vähän väliä selvittelemässä riitapukareiden välejä. "Anna toistenkin leikkiä sillä ilmapallolla." "Koittakaahan nyt leikkiä sovussa." "Kaikki pitää ottaa leikkeihin mukaan. Ei saa jättää toisia ulkopuolelle." En rehellisesti sanottuna muista, että omassa lapsuudessani olisi ollut ihan tälläistä. Mehän lekimme koko kylän lapset yhdessä kun oli niin paljon kivempaa leikkiä isolla porukalla. Vasta sitten myöhemmin alkoi syntyä sitä ei-me-haluta-leikkiä-sen-kanssa-ku-se-on-ihan-tyhmä tapaista syrjintää. Täällä lapset tuntuvat aina leikkivän kahdestaan, ei koskaan edes vähän isommalla porukalla. Toisaalta M osaa kyllä olla välillä todella söpö kun hän selittää, että "Ehkä teillä Suomessa kaikki leikkii keskenään, mutta täällä meillä Saksassa leikitäänkin eritavalla."

Shopaholic

2006-10-28T19:51:00.000+02:00

Viivyttelin sängyssä lähemmäs puolta päivää ennen kuin vaivauduin raahaamaan ruhoni suihkuun. Tein kaiken kuin hidastetussa elokuvassa. Hiippailin kaupungille vasta kahden aikaan. Tuntui ensimmäistä kertaa oikein kunnolla siltä, että on syksy. Sataa tihutti koko päivän ja oli viileää. Tähän mennessä on ollut vain aurinkoisia syyspäiviä. En pahastunut huonosta ilmasta ollenkaan. Olin vain vahingoniloinen kun R pakotti A:n ja pojat kanssaan takapihalle puutarhahommiin. Olen ehkä ilkeä, mutta mielessäni ei edes käväissyt ajatus siitä jos he saattaisivat tarvita minunkin apuani. Minulla on vapaata enkä aijo tuhrata sitä takapihalla sateessa ja mullan seassa kykkien.

Pääsin tänään ensimmäistä kertaa ulos New Yorkerilta ostamatta mitään. Mutta pakkohan sitä oli jotain sovittaa. Ollessani sovituskopissa meinasin saada hermoromahduksen, taas yllättäen. Tällä kertaa syynä ei ollut joku yksittäinen urkkija vaan havaitsin jotain mitä kaupan suunnittelijat eivät ole varmaankaan ole huomanneet. Kauppa on kolmikerroksinen ja kerroksesta toiseen pääsee kätevästi liukuportaita pitkin. Miesten vaatteet ovat tietenkin ylimmässä kerroksessa ja liukuportaista näkee kätevästi muutamiin naisten sovituskoppeihin. Toivoa sopii, etteivät miesasiakkaat ole hoksanneet moista. Pitänee täst lähtien käyttää toisia sovituskoppeja.

Mukaani kaupungilta tänään tarttui muutama keittokirja, hyvä tapa oppia saksaa, ja kahdet kengät! Sovitin varmaan satoja pareja. Onneksi en suostunut ostamaan yhtiäkään niistä, sillä ne sopivat löytyivät tietenkin siitä viímeisestä kaupasta jonne vaivauduin. Ja pääsin vielä halvalla. Nyt sekin ongelma on hetkeksi ratkaistu eikä tarvitse lähteä Düsseldorfiin etsimään erikoisliikettä.

Suunnitelmiini kuului rauhaisa lauantai-ilta kotona, hyvä kirja ja lepoa. Sa soitti kuitenkin ja taivutteli minut mukaansa baariin. Nyt pitäisi sitten alkaa miettiä mitä sitä kehtaa laittaa päälleen, ja mitä väännän lässähtäneistä hiuksistani, ja millä ihmeen bussilla pääsen metrolle ettei tarvitsisi kävellä. Mitenkähän pääsen kotiin kun minulla ei ole hajuakaan mihin aikaan yöbussin kulkeva. No, se on sitten sen ajan ongelma. Eihän siät tiedä miten kauan meillä menee, ehkä odotan aamuun ja tulen ensimmäisellä metrolla. Tai jos en kuitenkaan..

Vauvasukkia kännykälle

2006-10-27T21:22:00.000+02:00

Kunpa voisin valittaa tylsyyttä. Joka viikko jotakin tuntuu tapahtuvan. Siis jotakin vähemmän mukavaa. Tekevälle sattuu, niinhän se on. Mutta kun en minä tee muuta kuin siivoa ja vahdi M:a.

Tiistaina vein tapani mukaan M:n balettiin ja luisteluharjoituksiin. Katu oli täynnä autoja mutta olin onnekas ja löysin vapaan paikan aivan läheltä hallia. Kun tulimme ulos hallista valmiina lähtemään Suomikouluun, autoa ei näkynytkään missään. Loistavaa, olin kadottanut auton. Tarkemmin sanottuna en nähnyt enää mitään autoja. Katu oli käytännöllisesti katsottuna autio. Oliko auto varastettu? Olinko varmasti muistanut lukita auton ovet? Eihän kukaan voi kaikkia autoja varastaa. Toisessa päässä katua näin kuinka kuljetusautot nostelivat yksi kerrallaan kadun varteen pysäköityjä autoja kyytiinsä ja ajoivat sitten pois. Automme oli siis takavarikoitu. Pienen kyselyn jälkeen selvisi, että illalla olisi poikkeuksellisesti Borussian peli ja pysäköinti stadionin läheisyyteen oli kello 12 eteenpäin kielletty.

Onneksi kiltti kuljetusfirman kuski otti minut ja M:n kyytiinsä ja pääsimme noutamaan autoa. M oli tietysti vain iloinen pienestä seikkailusta kun ei tarvinnutkaan mennä Suomikouluun. Tosin minun seikkailuni ei loppunut siihen kun saimme auton takaisin. Minun täytyi vielä löytää tie kotiin. Olimme jossain toisella puolella kaupunkia eikä minulla ollut tietenkään hajuakaan minne suuntaan lähteä. Yritin seurata sitä reittiä mitä olimme tulleetkin mutta se osoittautui hieman mahdottomaksi kun joiduimme kulkemaan moottoritien kautta. Mainittakoon myös etten ole vielä koskaan ajanut täällä yksin moottoritiellä. Kaiken lisäksi olin tietenkin lätenyt väärään suuntaan moottoritellä. Tai näin olen ainakin päätellyt myöhemmin karttaa tutkittuani. Poistuin moottoriteiltä umpimähkää jostakin ulosajosta. Tiesn olevani jossakin pienessä kaupunginosassa kaukana keskustasta. Onneksi oli ruuhka-aika joten ajelin muun liikenteen mukana. Havaitsin jonkin metrolinjan päätepysäkin mistä saatoin päätellä, että keskustaan päin ollaan matkalla. Minä kun en osaa ajaa kotiin muualta kuin keskustasta. Kun liikenneopasteetkin alkoivat näyttää suuntaa keskustaan, varmistuin olevani oikealla tiellä. Ydinkeskustaa kiertävältä kehältä löysin helposti tien kotiin.

Tämän jälkeen olen osannut vain miettiä mitä muuta enää voisi tapahtua. Haloo - minä kadotin auton!

F nauroi kommellukselleni. Hän myönsi odottavansa aina tapaamistani koska minulla on aina jokin outo kommellus kerrottavanani. Sovimme yhdessä muiden irkkutuntilaisten kanssa lähtevämme ensiviikolla viettämään Halloweenia tanssitunnin jälkeen. Huomenna olisi sitten tarkoitus lähteä katsastamaan baarielämää Sa:n kanssa mikäli hänellä ei ole töitä. Minulla pitäisi tästä työtahdista johtuen kyllä olla koko viikonloppu vapaata, mutta se jää jälleen nähtäväksi.

Ampaisin tänään innosta puhkuen kaupungille kun R tuli töistä. Hän suorastaan hätisti minut lepäämään ja ajattelin pienen ihmisvilinän tekevän minulle hyvää. Rahapussini kyllä hieman kärsi kun shoppailumäkäräinen iski jälleen. Toisaalta, onpahan nyt ainakin vähän enemmän tilaa seuraavalle palkalle. Ja enhän minä koskaan osta mitään muuta kuin hyödyllisiä asioita joten sinäänsä hätä ei ole tämän näköinen. Huomenna olisi tarkoitus suunnistaa uudelleen keskustaan kosta lauantaipäivän markkinat ovat aina hauska kokemus. Ehkä mukaan tarttuu tällä kertaa jokin syntisen hyvä dippitahna joka saa mahani jälleen kupeäksi, mutta mieleni niin onnelliseksi.

Tämän viikon pelastivat siis shoppailu ja pojat tänään iltapäivällä. Isosisko-keskustelu oli rakentava ja hauska. Ja testasi minun autoteoriatietouttani ja minä vahtasin että Jo siivoaisi jälkensä syötyään. Sanoin pojille erittäin suoraan mielipiteeni siitä kuinka vähän he tuntuvat kunnioittavan minun työskentelyäni täällä. Kun he tulevat kotiin he vain sotkevat paikat juuri kun olen saanut siivottua kaikki tavarat omille paikoilleen. Sitten ruoka ei kelpaa tai lempipaita ei olekaan pesty ja silitetty. Ja oli todella söpö kun hän kirkkain silmin selitti kyllä syövänsä ruokaani aina. Toivon vain, että asia olisi mennyt perille myös Jo:lle. Sillä jos R ei ojenna poikia niin kai jonkun on sitten tehtävä se hänen puolestaan. Muuten minulla on vielä edessäni piiiiiiitkä vuosi.

Kotihengetär ilman pilkullista essua

2006-10-23T23:48:00.000+02:00

Aamulla silmien avaaminen tuntui toivottomalta tehtävältä. Ensin totuttauduin viikonloppuna nukkumaan 12 tunnin yöunet joten aamuväsymys oli täysin oma vikani. Tassuttelin alakertaan valmistamaan ruokaa silmät ristissä ja minusta tuntuikin, että onnistuin pilaamaa aterian täysin. Tosin kaikki muut kehuivat sitä. En tajua, mutta sama kai tuo. Hyvä kun kelpasi.

Jo oli tänään pahalla tuulella kun hänen tietokoneensa ei palannutkaan kotiin ja siinä sivussa hän ärhenteli minulle. Rangaistukseksi kiusasin häntä. Hakkasin häntä leikkimielisesti hänen jalkapallosukallaan ja juoksimme ympäri taloa kuin mitkäkin kakarat. Minulle tuli tunne että hän on kaivannut pelleilykaveria. Ja on "liian vanha" ja "aivan liian cool" pelleilläkseen Jo:n kassa moisella tavalla. Ehkä isosisko tulee tarpeeseen. Tosin R ja A vihjailivat hiljaisella äänellä havaitsevansa pieniä ihastumisen merkkejä Jo:ssa. Vanhempien turhaa höpinää sanon minä.

Siivosin myös omaksi ilokseni kun M:kin sattui olemaan hyvällä tuulella. Hän leikki kiltisti itsekseen ja antoi minun silittää rauhassa. Ruokaa hän mätti ennätysvauhtia. Tämä tosin saattaa johtua siitä kun hieman juksasin häntä. M ei nimittäin tykkää syödä lämmintä paprikaa. Aina kun ruuassa on paprikaa hän nyrpistää nenäänsä ja siirtelee paprikan paloja ympäri lautasta. Tänään sitten sanoin jättäneeni paprikat pois kun tiedän ettei hän pidä niistä. Totuus on ettei koko ruokaan kuulu paprika mutta olisin tietysti voinut hieman säveltää ohjetta ja lisätä joukkoon paprikan tai pari. Kuitenkin tämä pieni asia teki M:n erittäin onnelliseksi ja sai hänet syömään hyvällä ruokahalulla.

Kun R ja A sitten tulivat kotiin, yli puolitoista tuntia myöhemmin kuin mitä olivat lupailleet, sain kiitosta talon yleisestä siisteydestä. Myöhemmin minua jopa kiitettiin herkullisella suklaarasialla. Enkä minä tehnyt mitään sen kummempaa kuin lakaisin lattiat, siivosin pyykit pois olohuoneesta lojumasta ja siirsin kaikki tavarat omille paikoilleen. Alan uskoa, että perhe vielä oppii itsekin pitämään automaattisesti huolta siisteydestä. Ehkä suurin työsarka minulla on Jo:n kanssa, tänäänkin hänen sukkansa lojuivat keittiön ruokailupöydällä.

Asun oopperatalossa

2006-10-22T22:13:00.000+02:00

Sain uuden hammasharjan - vaaleanpunaisen. Onneksi perheellä riittää huumorintajua. A ei ole tosin maininnut tapahtumaa sanallakaan.

Kävimme F:n kanssa eilen jälleen oopperassa. Tällä kertaa vuorossa oli Il barbiere di siviglia:n ensi-ilta. Tupa oli jälleen täynnä, mutta meillä oli onneksi tuuria paikkojen suhteen. F oli esityksestä aivan tohkeissaan, koska Figaroa lavalle astui esittämään hänen mukaansa maailman komein ilmestys. Ja myönnettäköön ettei mies ollut ihan sieltä rumimmasta päästä. Myöhemmin F sitten suostui myöntämään, että hän on seurustellut kyseisen italialaishurmurin kanssa joitakin vuosia sitten kun tämä on vielä asunut Saksassa. Suhde loppui, kun laulaja päätti palata takaisin Italiaan ja sittemmin hän on mennyt siellä naimisiin ja saanut lapsiakin.

Ooppera oli hauska ja siitä hyvillä mielin suuntasimme jatkamaan iltaa keskustan kahviloihin. Tai todellisuudessa emme päässeet kuin yhteen, kun jymähdimme sinne nautiskelemaan, yllätys yllätys, jälleen cappuchinoa ja turisemaan mitä mieleen juolahti. Myöhään yöhönhän siinä meni, mutta eipä se niin haitannut kun tänään oli lepopäivä.

R ja A olivat yhdessä päättäneet, että tänään ruoka nautitaankin ravintolassa ja yhteinen kokkaushetki jätetään väliin. Mielenkiintoiseksi tilanteen teki se ettei kukaan meistä nuorista olisi halunnut lähteä ravintolaan. Loppupeleissä vain Ja sai luvan jäädä kotiin. "Minun viikonloppuni on niin lyhyt, vain kaksi päivää. Ei minulla ole aikaa kuluttaa sitä missään ravitolassa." Jätkä väittää ettei hänellä ole tarpeeksi vapaa-aikaa. Hän ehtisi tehdä vaikka mitä jos jättäisi tietokoneen ääressä istumisen vähemmälle.

Ensi viikolla olisi sitten jälleen luvassa pitkiä päiviä kun R joutuu jälleen olemaan paljon töissä. Kunhan tanssituntini eivät jää väliin niin kaikki on hyvin. Pidin tämän viikon käytännöstä, että koko viikonloppu oli vapaata. Vaikka kyllähän minä M:n kanssa leikinkin mutta en siksi että olisi ollut pakko tehdä jotain, en vain pidä siitä tavasta miten hänet välillä sysätään syrjään. Hän selvästi kaipaa isosiskoa jonka kanssa voi viettää aikaa ja lakata vaikka kynnet jos haluaa.

Mieli-ku-vitusta

2006-10-20T21:29:00.000+02:00

F istuu minua vastapäätä tyhjä kahvikuppi kädessään ja yritti pidätellä nauruaan . Keittiö on sisustettu hieman liian värikkäästi minun makuuni, mutta seinällä killuva jättimäinen kello tikittää kyllä oikein kodikkaasti. Minä puran F:lle aupairina olon arkea ja me nauretan yhdessä mun huvittaville vastoinkäymisilleni.

Tänään päiväni nimittäin meni pilalle heti aamusta kun tallustin pesemään hampaita. Hammasharjani ei ollut omalla paikallaan omassa mukissani vaan samassa kipossa perheen muiden hammasharjojen kanssa. Joku oli käyttänyt minun hammasharjaani! Raivostuin silmittömästi sillä en halua kenenkään lainaavan hammasharjaani, en edes poikaystäväni. Yritin pysyä tyynenä ja painelin alakertaan tenttaamaan Jo:ta jos hän olisi käyttänyt harjaani. Ei ollut, hän käyttää vain sähköhammasharjaa. Kun Ja tuli kotiin, hyökkäsin hänen kimppuunsa. Hänkään ei ollut koskenut harjaani. Ja kun järkeilin ettei se ole voinut olla M koska hänellä on oma vaaleanpunainen hammasharjansa, eikä R:kaan koska hän pesee hampaansa alakerrassa.. A on siis mennyt käyttämään hammasharjaani. Eikä mikään selitys vahingosta auta, sillä harjani on täysin erillään ja kaukana muista harjoista, omassa oranssissa mukissaan hammastahnapurkkini vieressä. Myöhemmin Ja sitten vielä vahvisti epäilykseni ja kertoi säilyttävänsä omaa harjaansa aina piilossa eittei A vain vahingossakaan käyttäisi sitä.

R perui ajatuksensa siitä että hän siivoaisi töiden jälkeen. Minä sitten puunasin koko talon ja järjestelin samalla kaikki M:n tavarat, lelut, kirjat, värikynät, sekä olohuoneessa ja keittiössä lojuneet paperit ja lehdet. Olin tehokas. Päätin itsekseni unohtaa ajatuksen M:n kanssa tehtävästä retkestä ja annoin hänelle luvan kutsua ystävänsä kylään. Minä sain siivota rauhassa ja oli ihanaa nähdä M niin onnellisena ja nauravaisena kun hän juoksi pitkin asuntoa kaverinsa kanssa. Kuulin kun he keskustelivat aikaisemmin puhelimessa ja M selitti minusta tälle ystävälleen. Ne pienet sanat lämmittivät sydäntäni ja tekivät oloni jotenkin paljon onnellisemmaksi.

Juuri kun F on kertomassa hänen kanssaan samalla balettitunnilla käyvästä miestanssijasta, keittiöön astuu onnellisen näköinen nuoripariskunta esitettä tutkaillen ja alkavat tehdä merkintöjä keittiön kalusteista. Katsahdus kelloon riittää kertomaan että olemme istuneet turisemmassa jo pidemmän aikaa. Nousemme ylös, F maksaa valitsemansa koristetyynyt ja poistumme Ikeasta keskustaan nauttimaan vaihteeksi cappuchinoa mielikuvituskahvien sijaan.

Hän ei pidä sipulista

2006-10-19T21:56:00.000+02:00

8 viikkoa.

Päätin käväistä kaupungilla katselemassa ihmisvilinää ja nauttimassa vaikka cappuchinon. Mielessäni haaveilin löytäväni jonkin täydellisen biletopin huomiseksi. Hilpaisin alakertaan ilmoittamaan R:lle asiasta mutta koska hän oli juuri syventyneenä keskusteluun Ja:n tyttöystävän kanssa, päätin odotella rauhallisesti vuoroani. En saanut avattua suutani missään välissä ja jonkin ajan kuluttua R sitten huikkasi minulle, että voisin silittää kun hänen pitää lähteä ulos koiran kanssa. Olin aikaisemmin päivällä tarjonnut silitysapua, mutta se ei ollut silloin kelvannut. Masennuin, sysäsin ajatuksen vapaasta illasta ja lämmittävästä cappuchinosta mielestäni ja aloin silittää.

Sen sijaan, että R olisi heti lähtenyt koiran kanssa lenkille, hän keskusteli keittiössä vielä 20 minuuttia jonka jälkeen istuin tietokoneen ääreen ja istui siinä noin 45 minuuttia ennen kuin lähti ulos odottamisesta hermostuneen karvaturrin kanssa. Minä silitin ja näin paha sai jälleen palkkansa. Päivän saldo : 9 tuntia.

Huomenna olisi kuulemma suunniteltava jotakin kivaa tekemistä M:n kanssa kun R aikoo siivota. Miksi siivota kun minä olen tehnyt sitä koko viikon joka päivä? Siivoaisin mielummin koska siinä saa oikeasti tehdä jotain ja tiedän tämän olevan vain sarjastamme helppo-keino-saada-M-pois-kotoa-jotta-saa-edes-hetken-levähtää-rauhassa. Ja näin ollen minun päiväni tulee jälleen huomenna venymään. Kaikesta ärtyneenä päätin unohtaa koko baari-illan ja pysytellä kotona neljän seinän sisällä.

Sain kuitenkin tänään jotain aikaankin. Laitoin R:n pyynnöstä pyttipannua ja kun M oli tullut kotiin ja tehnyt läksynsä, kutsuin hänet normaaliin tapaan syömään. Mätin lautaselle pyttipannua jossa oli pelkästään perunaa ja makkaraa. Ei sipulia tai mitään muutakaan mitä pikkuneiti karsastaa. Ojensin lautasen neidille ja pienen mulkaisun jälkeen sain vastaukseksi vain "Yöäk!" Siirsin kylmän viileästi ruuan takaisin paistinpannulle ja pyysin M:a poistumaan. Vähän hän yritti jankuttaa vastaan, mutta kun huomasi minun olevan tosissani niin kipitti sitten pois keittiöstä paiskoen ovia perässään. Päätin hiljaa mielessäni etten anna moisen pikku prinsessan hyppiä nenilleni. Jos ruoka ei miellytä niin voi olla syömättä. 20 minuutin rauhoittumisajan jälkeen M pyysi kiltisti anteeksi ja söi ruokansa hyvällä ruokahalulla.

Myöhemmin iltapäivällä kuulin kuinka R kiisteli M:n kanssa jostakin. M selvästikin kitisi ja kiukutteli taas äidilleen ja sai R:n hermostumaan. "Vai tuolla tavalla sitä käyttäydytään vaikka vasta eilen ostin siulle lelunkin! Sie oot M ilkee!! Voit olla varma etten kyllä osta siulle enää ikinä leluja!" Mielessäni hihkuin - mitä minä sanoinkaan..

Karkumatkalla

2006-10-18T19:38:00.000+02:00

Mikä on tavallisen arkipäivän ja mukavan arkipäivän ero? Se, kun mukavana arkipäivänä M on koko päivän iloinen ja nauravainen. Mistä se johtunee? Lahjuksista. Äidillä on paha olo kun ei ole tullut vietettyä pikku prinsessan kanssa aikaa joten suunnistetaan lelukauppaan. Jos olet kiltisti ja teet sitä ja tätä niin saat lelun - tekniikka ei loppupeleissä tehoa. Ei pienen lapsen mieltä enää seuraavalla viikolla saada käännettyä sillä syyllä, että edellisellä viikollahan me ostettin uusi lelu, muistatkos. Lelu pitää ansaita ennen sen ostoa, ei sen jälkeen.

Suunnitelmani rauhaisasta iltapäivästä karkasi käsistäni kun pitikin lähteä M:n ja R:n kanssa kauppaan. Huone jäi siis siivoamatta, hyttysverkko virittämättä ja päiväunet nukkumatta. Ehkä teen ennätyksen ja menen jo tämän päivän puolella untenmaille.

Olen jostakin syystä viime aikoina alkanut hieman pelätä Suomeen palaamista. Mitä kaikkea siellä onkaan tapahtunut.. Ihmiset ovat muuttuneet, minä olen muuttunut. Olen ollut poissa, nähnyt asioita eri näkökulmasta ja ehkä jopa viisastunutkin vähän. Tai miten sen nyt ottaa. Kuitenkin kaikki tulee olemaan niin paljon erilaista. Minun täytyy kohdata jälleen pelkoni ja alkaa ajatella kouluihin hakemista. Jotenkin satutin itseni viime kevään pääsykokeissa pahemmin kuin aavistinkaan ja nyt paluu tuohon samaan ruljanssiin tuntuu karmaisevalta. Ei, en haluaisi palata. Tämä on minun pakomatkani ja kuten karkulaiset yleensä, en haluaisi sen päättyvän. Osa minusta kaipaa sitä tuttua ja turvallista joka minulla oli, osa minusta ei halua enää kohdata Suomea ollenkaan. Yksi peloistani on, niin naurettavalta kuin se kuullostaakin, että Suomi tuntuu kaiken tämän jälkeen tylsältä. Kaupungit käyvät liian pieniksi ja ahdistaviksi. Ihmiset liian hiljaisiksi ja nyrpeiksi. Täältä lähteminen tulee ehkä sittenkin olemaan se henkisesti vaikeampi kynnys minulle, kuin mitä tänne tuleminen oli.

Das faule Schwein

2006-10-17T23:09:00.000+02:00

Juoksin linja-autolle - myöhästyin. Lähdin kävellen metroasemalle - jouduin palaamaan kotiin koska olin unohtanut treenihousuni. Ehdin juuri sopivasti tanssitunnille - päiväni pelastui.

Tapasin jälleen Sa:n luisteluhallilla ja istuimme kaksi tuntia höpöttelemässä. Sain kutsun ensi kesäksi Makedoniaan. Meidän keskustelumme ovat nopeatempoisia ja on hauskaa huomata kuinka samalla tavalla koemme asiat täällä. On jännittävää kuulla millaista elämä Makedoniassa on Saksaan verrattuna. Ja tietysti kerron hänelle tarinoita meistä, jurosta pohjolankansasta. Tänään puheenaiheeksi nousi varsinkin tavat. Makedoniassa miehet kustantavat tytöille kaiken baarissa. Olet vain ystävällinen, puhelias ja iloinen persoona niin sinun ei tarvitse avata kertaakaan rahapussiasi drinkkiä ostaaksesi. No, mitenkäs meillä Suomessa sitten?

Makedonialaiset ovat ortodokseja, uskonnollisia ja vanhoillisia. Homoseksuaalisuutta ei hyväksytä, mutta juhlinnalla ei ole rajaa. Maanantaista keskiviikkoon on vuorossa opiskelijoiden bileet. Juoda ei tarvitse, kaikki vain lähtevät yhdessä tanssimaan ja tapaamaan ystäviä. Torstaista sunnuntaihin on vuorossa normaalit baarit, clubit ja discot. Välipäivistä ei ole tietoakaan, kaikkihan rakastavat juhlia. Alkoholin nauttiminen aloitetaan noin 13 vuoden iässä, joten kun päästään varsinaiseen täysi-ikäisyyteen, kenelläkään ei ole enää halua vetää meillä Suomessa niin tuttuja överikännejä. Ikäraja on tietysti 18 vuotta, mutta Sa:n mukaan Makedoniassa ei oikein aina jakseta kunnioittaa sitä lakia. Mietimme yhdessä kuinka erilainen Saksa on tähän verrattuna, kun alle 15 vuotiaat eivät saa liikkua ulkona ilman huoltajaa kello 22 jälkeen.

Jouluhan ortodokseilla on eriaikaan kuin meillä, mutta eipä sitä samalla tavalla vietetäkään kuin miten me olemme siihen tottuneet. Joulukuuset ja lahjat heillä on uutena vuotena. Mitä sitten jää jouluksi? No biletystä tietenkin! Nuoriso rientää omiin menoihinsa ja vanhemmat istuvat kotona tuijottamassa tv:tä. Siis mitä? Missä hirveä stressi joulusiivouksesta, joululahjoista ja kinkusta? Kuinka taivaallisesta stressitön joulu kuullostaakaan. Seuraa tehtävä : pyri tänä vuonna kaikin tavoin välttämään joulustressiä. Miksi stressata lahjoista? Hanki ystäville jotain ihanaa,pientä ja tarpeellista, joka kertoo siitä, että välität heistä. Pyyhi mielestäsi ajatus, että joululahjan pitäisi olla jotenkin erityinen. Miksi se ei voi olla vaikka kuusenkoriste, jonka toinen voi säilyttää ja sitten vanhuksenakin ripustaa sen kuuseensa ja muistella sinua? Alan kuullostaa freakiltä, mutta ei se mitään. Itse päätän pyrkiä stressittömään jouluun ja tiedän kyllä vallan mainiosti miten sen saavutan.

Mietimme myös Sa:n kanssa kuinka työnarkomaaneilta Saksalaiset voivat vaikuttaa. Kaikki tuntuvat tekevän 10 tuntia päivässä töitä, puolipäivätyö tarkoittaa noin 7-8 tuntia. Sen jälkeen riennetään kiireellä kotiin hääräilemään kotiaskareiden parissa. Missä lepo? Missä rauha? Jokus kiire on täysin itseaiheutettua ja täällä sitä näkee mielestäni paljon. Ei se tee ihmisestä huonoa työntekijää jos töiden jälkeen käy hetkeksi sohvalle makaamaan ja ottaa vaikka päiväunet. Jos minunkin mummini, joka siivoaa kahdeksan päivää viikossa, pystyy ottamaan päiväunet, niin kyllä siihen pitäisi kaikkien muidenkin pystyä. Ei ihmekään, että tämä maa saattaa tehdä aupairit hulluiksi tai vähintäänkin uupuneiksi, kun kaikkien odotetaan paiskivan töitä kellon ympäri.

Tai ehkä täällä lepääminen tapahtuu eritavalla. Hyvä olo saavutetaan lenkkeilemällä tai imuroimalla päivittäin. Olemmeko me suomalaiset sitten laiskoja kun opiskelun ja töiden jälkeen heittäydymme sohvalle seuraamaan Salattuja elämiä, tai lysähdämme tietokoneen ääreen, tai kääriydymme lämpimän viltin alle päiväunille?

Kuinka opin saksaa lastenlaulujen avulla

2006-10-16T21:01:00.000+02:00

Tickititack, der Tausendfüssler wikkelwakkelt gradeaus.
Bei jedem Schritt wackeln tausend Füsse mit und so kommt er bald zum Tausendfüssler haus.

Aua, hier ist die Tür verschlossen und kein Plaz zum Stehn und Drehn.
Welch ein Entschluss, unser Tausendfüssler muss nun mit allen tausend Füssen rückwärst gehn.

Tiggedi taggi dum-dum-dum. Tiggedi taggi dum-dum-dum.
Und dann fällt er um. Bumm!

Paluu normaaliin päivärytmiin oli jotenkin ruusuinen. Vitkuttelin aamulla sängyssä kun en olisi millään halunnut nousta lämpimän peiton alta pesemään lattioita ja rappusia. Koin kauhunhetkiä laittaessani ruokaa kun kanamaustepurkissa chillaili joku mato tai mikälienee toukka. Hyvä kun ei lasipurkki tippunut lattialle. Sain sitten viimeinkin R:n uskomaan ettei keittiön kaapit ole tarpeeksi puhtaat. Jo kelpasi neuvo, että kaikki avatut pakkaukset olisi hyvä heittää menemään. En tosin ymmärrä kuinka moinen matonen on päässyt suljettuun maustepurkkiin. Hyvät kanapalat menivät siis hukkaan kun en viitsinyt pistää ketään syömään moisia. Ties mitä madonmunia niihinkin nyt oli sitten mausteen mukana päässyt.

M päätti haluta tänään ystävänsä kanssa ulos leikkimään. Raukalta vain unohtui semmoinen pieni yksityiskohta ettei hän saa huidella kylällä yksin ilman aikuista. Minun olisi muka pitänyt viedä hänet harjoitusten jälkeen koulunpihalle, josta hän olis sitten ystävänsä kanssa rientänyt leikkeihinsä. Kuultuani suunnitelmasta tajusin heti ettei R olisi asiasta kovinkaan tyytyväinen. Suostuttelin M:n tulemaan kotiin kanssani luistelun jälkeen jotta hän voisi itse kertoa äidilleen suunnitelastaan. Määräys oli tiukka, ei saisi lähteä minnekään yksi huitelemaan. M itki niin sydäntä särkevästi, että aloin itse miettiä minkä ikäisenä minä sain lähteä kotipiiriä kauemmaksi. Hyvänen aika, mehän juoksentelimme jo pitkin kyliä alle kouluikäisenä. Olkoon suurkaupunki tai ei niin kyllä minusta R on silti hieman liian ylisuojeleva. Miten M ikinä oppii huolehtimään itsestään ja pärjäämään jos aina paapotaan kuin kapalovauvaa. Ei hän kuitenkaan mikään ihan tyhmä pentu ole. Tai ainakin toivon niin.

Tämän episodin jälkeen en enää ehtinyt hiphop tunnille joten päätin irtautua kotipiiristä muutenvain ja matkustin huvikseen keskustaan. Kulutin aikaa kierrellen kauppoja ja lopuksi istuin hämästyvässä syysillassa nauttien lämpimästä cappuchinosta. Nyt se jopa oli nautinto. Kaikkia pahoja tapoja sitä täällä oppii. En ole edes aikaisemmin tajunnut että syksy on todella alkanut. Ilma on viilentynyt ja puiden lehdet muuttaneet väriä. Missä sukkalaatikossa minua on oikein pidetty kun en ole moista huomannut.

Hauskoja tapaamisia

2006-10-15T00:00:00.000+02:00

Kuinka olenkaan väsynyt. Toisina päivinä pienikin asia tuntuu kaatavan koko maailmani ja joskus tarvitsen vain vähän tullakseni onnelliseksi.

Viikon kohokohtia ovat olleet tapaamiseni F:n kanssa ja keskusteluni D:n ja Sa:n kanssa. Tapasin D:n tiistaina. Kävimme yhdessä kaupungilla ja hän oli oikein ystävällinen ja mukava. Vaikka myönnettäköön, että minusta tuntui kuin hän olisi tehnyt sen vain pelkästä velvollisuudentunnosta. D on nimittäin ollut kolme kuukautta USA:ssa aupairina ja ehkä siten ymmärtääkin asioita joita käyn täällä läpi. Hänellä oli tosin ehkä rankempaa kuin minulla koska perheen lapset olivat todellisia hirviöitä. Yhtenä hetkenä he saatoivat olla todella kultaisia ja ihania kun taas toisena hetkenä he saattoivat käyttäytyä todella väkivaltaisesti. He rikkoivat kaiken minkä kiinni saivat, heittelivät tavaroita alas hyllyiltä, yrittivät osua niillä D:een ja omiin vanhempensiinsa. He potkivat, hakkasivat, purivat ja tekivät mitä tahansa satuttaakseen ihmisiä. D sanoikin ettei heillä ole kaikki ihan kohdallaan, mutta vanhemmat ovat sinisilmäisiä ja ajattelevat heitä vain omina kullanmuruinaan.

Keskiviikkona kävin F:n ja kahden hänen ystävänsä kanssa elokuvissa katsomassa Step Up:n. Elokuva ei sinäänsä ollut mitenkään suuri elämys, mutta uusien ihmisten tapaaminen oli todella virkistävää ja kuten aina, F oli todella piristävä ja rohkaiseva. Pidin varsinkin toisesta hänen ystävästään jota tosin jouduimme odottaan 15 minuuttia kun hän oli sovistusta tapaamisajasta myöhässä. Se on kuulemma niin hänen tapaistaan. Luulin aluksi odottavamme jotakuta naispuolista henkilöä, mutta kun hän sitten saapui paikalle iloisesti vilkuttaen. Noh, sanotaan että ymmärsin yskän. Hän oli todella hauskaa seuraa. Todella luonnollinen ja oma itsensä vaikka olinkin hänelle täysin vieras. Toivottavasti tulemme tapaamaan usein sillä minun oli hyvin helppo rentoutua ja lörpötellä hänen kanssaan. Tai tuonkaltainen puheliaisuus tuntuu olevan täällä täysin luonnollista. Olen aina pitänyt itseäni puheliaana, mutta täällä olen kuin hiljainen hiirulainen. Toisaalta on ihanaa kun muut hoitavat puhumisen eikä minun tarvitse olla koko ajan äänessä.

Perjantaina oli vuorossa oopperaa, Carmen. Olin kyllä hieman liian väsynyt moiseen kulttuurielämykseen, mutta pääsimme halvoilla kuuden euron lipuilla kalliille ylijäämäpaikoille lähelle lavaa. Olin siis syystäkin onnellinen. Luulen jopa nähneeni erään D:n kaverin jonka tapasin käydessämme kaupungilla. En vain uskaltanut mennä moikkaamaan kun hän ei selvästikään huomannut minua. Enkä sittenkään voi olla täysin varma oliko kyseessä täysin sama henkilö. Toivon tapaavani myös hänet uudelleen sillä tuntui kuin hän olis ottanut minut heti siipiensä suojaan. Ystävälliset, uteliaat silmät ja puhelias luonne. En ole koskaan tavannut Suomessa ketään joka katsoisi niin rohkeasti syvälle vieraan ihmisen silmiin. Ehkä hän näki silmissäni jotain muutakin kuin väsymystä. Pelkoa kenties? Kuitenkin, Carmen oli loistava kokemus ja tiedän, että F tulee raahaamaan minut vielä useita kertoja katsomaan kanssaan oopperaa. Tosin loikin sinne kyllä täysin vapaaehtoisestikin, ei minua tarvitse millään aseella pakottaa.

Tänään sain sitten viimeinkin nukkua pitkään. Varmaa toista tai kolmatta kertaa kaikkien näiden seitsemän viikon aikana, jotka olen täällä nyt lusinut. Heräsin myöhään ja riensin suoraan kaupungille shoppailemaan F:n kanssa. Pian olemme erottamattomia.. En kuitenkaan ostanut mitään. Jätin varaa siihen, että ostan kaupat tyhjäksi sitten ensi viikolla. Kenkiä yritin kyllä etsiskellä ja löysinkin aivan ihania pareja, mutta sopivan koon löytäminen osoittautui jälleen ongelmaksi. Pitänee metkustaa Düsseldorfiin jatkamaan etsintöjä. Shoppailun päätteeksi kävimme cappuchinolla ja suuntasimme sen jälkeen F:n asunnolle tuijottamaan viimekevään Showtanssin SM-kilpailuiden dvd:tä. Siinähän se loppupäivä sitten vierähtikin.

Onneksi M:n koulu alkaa jälleen ensiviikolla. R lupasi, että työpäiväni lyhenevät. Tai en tiedä tarkoittaako se paluuta normaaliin 7-9 tuntiin päivässä. Olisi sekin varmaan luksusta kun tällä viikolla päivät ovat venyneet kevyesti jopa yli 12 tuntiin. Rankkaa, tiedän sen, mutta tiedän myös, että perhe arvostaa työpanostani. Otan vielä omani takaisin.

Purulelu

2006-10-09T23:42:00.000+02:00

Lähdimme ihastuttavalle perhelomalle puolituntia myöhässä kuten perheen tapoihin kuuluu. Minä olin kiltisti valmiin asovittuun aikaan, joten hieman hermostuin kun olisinkin voinut nukkua pidempään. Uni olisi selvästi tullut tarpeeseen sillä tunsin itseni todella väsyneeksi. Myönnän, että osasyyllinen saattaa olla kolmen tunnin yöunet. Tiedä häntä. Yritin sitten nukkua autossa mikä siinä mielentilassa osoittautu oikein helpoksi, mitä nyt pieni jatkuva valitus ja metelöinti häiritsi. M hermostui istumiseen jo heti ensimmäisen viiden minuutin jälkeen. Ja olen tosissani, minä otin nimittäin aikaa ja M todella kesti vain viisi minuuttia ja noin 20 sekunttia ennen kuin alkoi marista ja mankua.

Yritin keskustella vaivihkaa R:n kanssa venyneistä työpäivistäni. Laskin tehneeni torstaina kymmentuntisen päivän. En kuitenkaan uskaltanu sanoa mitään R:lle suoraan. Hän sanoi lukeneensa, että työaikani kuuluisi olla kuusi tuntia päivässä. Sanoin itse lukeneeni, että Saksassa noudatetaan 30 tuntia viikossa. Hiljaa yritin ilmaista mielipiteeni siitä, että tuntuu kuin työskentelisin koko ajan. R ilmoitti napakasti oman mielipiteensä asiasta - hänestä työpäiväni ovat täysin kohtuullisia. Mitäs minä siihen sitten sanomaan. Toivon hänen kuitankin aavistavan hiljaisuudestani, että olen asiasta hieman eri mieltä. Mitä pienistä, voinhan minä jatkaa tätä rataa. Osaanpahan arvostaa sitten sitä kun saan iltaisin kymmenen työtunnin jälkeen olla rauhassa omassa huoneessani.

Viikonlopun aikana tuli puheeksi myös iltainen valvomiseni. Myönnän etten käy illalla ajoissa nukkumaan, mutta jotenkin en osaa heti keittiön siivoamisen jälkeen rauhoittua. Haluan katsoa televisiota ja maata sängyssä tuijottamassa kattoa, olla vain kun en ehdi sitä muulloin tekemään. En istu koko ajan tietokoneen ääressä, en ainakaan myönnä. Pois se minusta.

Pidennetty viikonloppu Timmendorfer Strandissa ja Hotelli Fuchsbaussa oli kyllä osittain jopa onnistunutkin. Ainakin sain uuden ihanan jälkiruokareseptin, siis jos pitää etsiä hyviä puolia. Muutenhan se oli koko aikaista M:sta huolehtimista. Onko kylmä? Onko nälkä? Onko jano? Onko vessahätä? Älä mene sinne veteen kastelemaan vaatteita. Älä pyyhi niitä likaisia käsiä minun valkoiseen takkiini. Älä viitsi huutaa kun täällä ravintolassa on muitakin ihmisä kuin me. Tuli aivan sellainen olo kuin minä olisin se äiti joka koko ajan huolehtii ja vahtii että kaikki on varmasti hyvin. Sitten R:lle tuli aina välillä sellasia puuskia, että nyt hän auttaa M:a siinä ja tässä eikä tyttö sitten tietenkään huolinut apua muilta kuin minulta. Kaikki päivät kuljeskeltiin rannalla, sunnuntaina kunnioitettavat kuusi tuntia hiekassa tarpomista. Kävimme jopa enemmän ja vähemmän mielenkiintoisella järjestetyllä luontoretkellä josta minä tietysti ymmärsin sanan sieltä ja toisen täältä. Ja kun en ole koskaan ollut pahemmin kiinnostunut biologian ihmeistä niin ei oikein nytkään kaikki meriruohojutut jaksaneet kiinnostaa. Varsinkin kun A:n piti olla joka paikkaan tunkemassa, kysymässä ties mitä kysymyksiä ja kuvaamassa kaikkia ärsyttävällä järjestelmäkamerallaan.

Mutta tänään se huono päivä sitten vasta koittikin. A halusi lähteä vielä aamiasen jälkeen rannalle "hyvästelemään meren". Siis mitä!? Olin kyllä ilmoittanut jo aikoja sitten haluavani olla tänää todellakin ajoissa kotona, jotta ehdin varmasti irkkutreeneihin F:n kanssa. Mainitsin asiasta oman mielipiteeni, mutta silti lähdimme rannalle. Ehtisimme kyllä varmasti ajoissa kotiin vaikka emme heti lähtisikään. Lähdimme kuitenkin rannalta, yllätys yllätys, ajateltua aikaa myöhemmin ja olimme kotona juuri ja juuri ennen sovittua lähtöäni. En siis ehtinyt kunnolla valmistautua, muistella tansseja tai mitään muutakaan pikaisen vaatteiden vaihdon lisäksi. Kotiin paluun riemua lisäsi vielä entisestään se, että koira oli jotenkin päässyt minun huoneeseeni tekemää tuhojaan. Roskiksessa ollut keksipaketti oli selvästi ollut todella mukava leikkikalu, ainakin silpunmäärästä päätellen. Uuden paitani hihaa oli salakavalasti nakerrettu ja lempihiuspantani oli totaalisesti tuhottu. Väsyneen masennusitku ei ollut kaukana. Pojat olivat kuulemma lainanneet huoneestani tuolia, mutta Ja sanoi kyllä laittaneensa oveni kiinni, Jo:sta en kyllä tiedä. Alkoi tuntua siltä, kuin huoneessani käytäisiin aina kun olen poissa. Miten pieneltä asialta moinen tuhottu hiuspanta ja repaleinen hiha kuullostavatkaan, mutta mitä sitten kun olet saanut juuri sen hiuspannan joltain erityiseltä henkilöltä jonain erityisen ihanana päivänä kun ruuaksi on syöty makaroonimössöä. Oloani ei kyllä pätkääkään helpottanut tieto siitä, että koira ei ole normaalisti tuhonnut mitää tuolla tavalla. R:n arveluiden mukaan se olisi nyt saattanut hermostua siitä kun en ollut kotona, katosin päväkausiksi enkä ollut karvaturrin leikkikaverina. Alan siis lukita huoneeni ovan tästä eteenpäin kun poistun talosta.

S ehdotti jälleen treeneissä, että vaihtaisin perhettä. Mutta miksi vaihtaa kun on muuten niin hyvä olla. Mitä nyt liikaa töitä, ja yksityisyyttäni ei oikein arvosteta, ja koira pureskelee tunnearvoesineeni.

Paskimmillaankin parasta

2006-10-05T19:54:00.000+02:00

6 viikkoa.

Voisin olla rehellinen ja kertoa sen kaiken mikä mielessäni pyörii. Kerään vain sisälleni sen kaiken pahan, jolloin kärpäsestä alkaa kasvaa härkänen. Tai ehkä murehdin täysin aiheesta, ehkä olen surullinen täysin aiheesta. En halua kertoa ääneen sitä miten paha olo minulla on koska silloin siitä tulee todellista. Tekisin itsestäni naurettavan kun alkaisin kertoa pienistä ongelmistani. Tässä maailmassa ne vain ovat suuria. Mutta olen Saksassa! Haloo! Minä tein sen! Minusta tuli aupairi, minä muutin ulkomaille. Mikä muka voisi mennä pieleen?

Teen liikaa töitä. Tapasin M:n luisteluharjoituksissa Makedoniasta kotoisin olevan tytön, joka on myöskin täällä aupairina. Jaoimme Sa:n kanssa yhdessä huolen siitä ettei 30 työtuntia viikossa ja yksi kokonainen vapaapäivä toteudu lähellekään. Kaipaamme syyn poistua talosta kun emme muuten osaa rentoutua. Täällä mietin vain pesuainepurkkia, rättiä ja likatahroja. Sovimme tapaavamme ensiviikolla.

F lähetti sähköpostia ja kysyi jos haluaisin vuokrata treenisalin yhdessä hänen kanssaan. Menemme yhdessä irkkuharjoituksiin maanantaina. Elättelen toiveita että saisin edes toisesta bileseuraa ensiviikonlopuksi. Haluan päästä tuulettumaan ja tulla aamulla kun muut ovat jo heränneet. DO-cityn yöelämä, täältä tullaan. Ainakin toivon niin.

Huomenna on sitten lähtö "lomailemaan". En voi tarpeeksi korostaa sitä, että pelkään seuraavista neljästä päivästä tulevan minulle yhtä helvettiä. Asun pullamurun kanssa samassa hotellihuoneessa, se kertookin jo aika paljon. Edessä viiden tunnin ajomatka ja takapenkin riemut. Odotan innolla. Jos loma on mukava, mikäs siinä sitten. Hehutan sitä varmaan seuraavat kolme kuukautta, mutta jos oloni on yhtä tuskaa.. Jätän sitten varmaan vastaisuudessa yhteislomat väliin. Saanpahan ainakin kaipaamaani vapaa-ainaa. Nytkin olisi ihanaa vain jäädä kotosalle poikien kanssa syömään pizzaa ja tapaamaan kavereita. Nyt kun niitäkin alkaa jo olla.

Herkkusuun unelmia

2006-10-02T01:17:00.000+02:00

Toffeenekut

1dl kermaa
1 dl sokeria
1dl siirappia
(n. 0,5 dl mantelirouhetta)
(2rkl korppujauhoja)

Keitä paksupohjaisessa kattilassa kermaa, sokeria ja siirappia niin, että seos kuplii hiljaa. Kun se sakenee, hämmennä jatkuvasti. Seos on valmista, kun se jähmettyy kylmään veteen tiputettuna kiinteäksi kokkareeksi. (Sekoita joukkoon korppujauhot ja mantelirouhe.) Kaada seos peperivuokiin tai voidellulle paperille tai pellille.

Asun ulkomailla

2006-10-01T21:51:00.000+02:00

Kävimme F:n kanssa torstaina ihanassa pikkukahvilassa ydinkeskustan ulkopuolella. Söin taivaallista kakkua, jossa oli varmaan taivaallinen määrä kaloreita, ja join cappuchinon. Uhkarohkea teko minulta, sillä en tavallisesti juo mitään kahvin tapaista enkä yleensä mitään kuumaa muutenkaan. En ole ikinä pitänyt edes kaakaosta, liian makeaa minulle.

Me puhuttiin varmaan koko aika pelkästään tanssista. F alkaa nyt opettamaan pienten irkkuryhmää. Sanoi pelkäävänsä ihan hirveästi, että pärjääkö vai ei. Yritin lohduttaa, että jos minäkin olen jotenkuten onnistunut selviämään valmentamisesta niin kyllä hänkin sen varmasti pystyy hallitsemaan. Kerroin kuinka paljon pelkäsin ensimmäisellä ohjauskerrallani. Minähän käytännössä tärisin koko ajan. Olin niin paniikissa ettei ajatus meinannut toimia ja sekoilin ihan jotain omiani. Koko ensimmäinen kuukaus oli jännittävää aikaa. F on jo kokeillut ohjaamista joillakin kursseilla ja pitänyt pienten ohjaamisesta hirveästi. Minä en varmaan osaisi ohjata pikkuisia ollenkaan, kun hermothan siinä menisivät. Mutta me sitten vaan istuttiin tunti tolkulla siellä kahvilassa pälättämässä. F jopa muisti tuoda minulle lainaan sen irlantilaisen tanssimusiikkicd:n josta oli ollut puhetta. Hekullisten kakkujen jälkeen F lähti töihin ja minä kaupungille kenkäkauppoihin. Kysäisin tietenkin kohteliaasti millaisia töitä F oli lähdössä tekemään. Hän on säännöllisesti mallina paikallisella taidekoululla. Helppoa rahaa opiskelijalle.

Perjantaina oli sitten se jalkapallopeli josta mainitsin aikaisemmin. BVB (eli Borussia Dortmund) - Hannover. Oli kieltämättä todella uskomaton kokemus vaikka peli päättyikin tasan 2 - 2. Ja kyllä, jalkapallo voi olla myös jotain todella ennen näkemätöntä. Kuvitelkaa stadioni, jolle mahtuu 83 000 katsojaa. Kuvitelkaa, kuinka lähes 70 000 henkeä laulaa kotijoukkueensa kannustuslauluja. Siis samassa paikassa on enemmän ihmisiä kuin Lappeenrannassa on asukkaita ja vieläpä katsomassa jalkapallopeliä! Minun oli myöhemmin aivan pakko tarkistaa asia netistä ja selvisikin, että Lappeenrannassa oli 31.12.2005 59 073 asukasta. Ja vaikka väkiluku onkin varmaan kasvanut, niin joka tapauksessa Wesfalenstadionilla oli perjantaina enemmän ihmisiä. Tunsin itseni jälleen pieneksi suomalaistytöksi suuressa maailmassa. Kuitenkin pienen kotoisan tuulahduksen toi joukkueen käyttämät kelta-mustat peliasut. Hyvä Saipa!

Sain vihdoin ja viimein bussi-metro-junakorttini. Voin nyt matkustella niin paljon kuin sielu sietää. Tuntuu hassulta pidellä tuota korttia käsissään, kun se on taas yksi niistä pienistä merkeistä, jotka todistavat minun todella asuvan täällä. Tuntuu oudolta kävellä tottuneesti lähimmälle bussipysäkille, nousta bussiin, vaihtaa metroon ja kävellä sitten tottuneesti keskustassa kohti tanssikoulua. Asun ulkomailla. Katson saksanuutiset, seuraan samat sarjat kuin muutkin, mutta saksaksi dubattuna. Kuuntelen saksalaista teiniradiokanavaa, tervehdin kaikkia halauksin ja poskisuudelmin.

Sain R:tä niin sanotun välitodistuksen, kuten hän sitä kutsui. Käytös 9, totteleminen 10, tehtävien suorittaminen/toteuttaminen 10. Käytökseen liittyy alentavasti se, että olen vielä ujo enkä osallistu täysillä kotona käytävin keskusteluihin. Mutta kun en minä halua sekaantua perheen yksityisasioihin. Vaikka olenkin toisaalta perheenjäsenen asemassa niin ei se silti tarkoita sitä, että olisin muka kuten perheenjäsen. Enhän minä voi huutaa ja haukkau kaikki niinkuin muut täällä selvästikin tekevät. Kasvatusasioista keskustellaan täysin avoimesti kun olen läsnä. En kuitenkaan puuhu avoimesti keskusteluun siitä onko esimerkiksi Jo:n käytös sopivaa vai ei. M:n kasvatukseen minä kyllä puutun koska olen saanut sen tehtäväksekseni mutta eiväthän ihan kaikki asiat minulle kuulu. Minun pitäisi kuulemma olla avoimempi mutta jotenkin se ei ole minulle luontaista. Kyllä se varmasti ajan kanssa tulee sieltä itsessään, mutta jotenkin sellainen yli pirteä ja ystävällinen käyttäytyminen tuntuu luonteeni vastaiselta. Olen kyllä iloinen persoona. ..Olenhan? Mutta jotenkin sellainen pulppuavaisuus, mikä tässä perheessä on ominaista, puuttuu minulta. En höpöttele kaikesta minulle tapahtuvasta, kuten he ehkä olettavat minun tekevän. Suureksi ihmetykseksi onkin noussut se, etteikö minulla ole ollenkaan kameraa mukanani. Onhan minulla, mutta jotenkin se turistileikki ei ole kauheasti iskenyt minuun. Haluan painaa kaiken mieleeni, en halua välttämättä jakaa kaikkea muiden kanssa. Itsekästä mutta totta, tämä on kuitenkin minun seikkailuni. Olette kyllä sydämellisesti tervetulleita kokemaan sen kanssani, mutta en minä voi tuoda sitä sinne teidän nenänne eteen, enkä haluakaan. Ei se ole sama asia tylsistä vakoluvista. Bussipysäkit, takapihan keinut ja koulun piha on koettava itse.

En tunne käsitettä "heräteostokset"

2006-09-27T21:37:00.000+02:00

Nousin aamulla jo hyvissä ajoin valmistautumaan siivoajan tuloon. Hämmästyksekseni huomasin Jo:n olevan kotona, hänellä kun ei ollutkaan tänään ollenkaan koulua. Ahkerana koululaisena hän kuitenkin puuhasteli koko aamun koulutöiden parissa. Yhdessä me sitten laitoimme myös ruokaa, kun R oli aamulla töihin lähtiessään ilmoittanut Jo:lle, että tämän tulisi auttaa minua, eikä vain istua kädet taskussa.

Olimme tällä kertaa pitkästä aikaa yhdessä R:n kanssa M:n luisteluharjoituksissa kun tämä ei meinannut suostua lähtemään ilman minua. Mitähän sitten tapahtuu kun minä palaan Suomeen? R ja M lähtivät yhdessä luitelun jälkeen tapaamaan tuttavaperhettään ja minä sain erikoistilaisuuden lähteä hiphoptreeneihin. Normaalisti on sovittu, että keskiviikkona en kävisi treeneissä koska se on R:n ja A:n ainoa päivä viikosta kun he ehtivät yhdessä kuntoilemaan ja minun tulee tietenkin silloin vahtia M:a. Mutta tänään poikkeustilanteesta johtuen pääsinkin treenaamaan.

Lähdin kaupunkiin melkein kaksituntia ennen treenejä, tarkoituksenani vain päästä hieman tuulettumaan. Eksyin tietysti yhteen vaatekauppaan, sitten toiseen, ja kolmanteen.. Ennen kuin huomasinkaan, minulla olikin kuusi vaatekassia käsissäni ja olo oli kuin olisin käynyt terapiassa. Oli rauhoittavaa kierrellä kauppoja ja hypistellä telineissä roikkuvia rättejä. Saldoksi tuli seitsemän paitaa, kahdet housut, kaksi kaulahuivia ja pitsinen hiuspanta. En vain jotenkin päässyt niistä kaupoista ulos ostamatta mitään. Ja kaikki olivat todellakin sellaisia ostoksia joita tarvitsen ja joista olen jo pitkään haaveillutkin, mutta en vain ole raaskinut ostaa. Yleisesti ottaen en osaa tehdä heräteostoksia, olen liian pihi moiseen. Harkitsen aina tarkkaan mitä tarvitsen ja mitä todella haluan. En vain yleensä mene toitottamaan tarpeistani muille. Toisaalta ajattelen myös niinkin, ettei mustia tyylikkäitä peruspaitoja voi olla ikinä liikaa. Tänään tosin bongasin paljon muitakin vaatteita jotka olisin todella mielelläni ostanut, mutta onneksi kohta tulee taas palkka, ehkä raaskin tuhlata siitä vielä pienen osan. Tunsin oloni oikein ylelliseksi kun eräässä kaupassa oli oikein oma DJ soittamassa musiikkia asiakkaiden iloksi. Myönnän, että olen takapajulasta kotoisin, mistä johtuen moinen tuntui minusta todella hämmentävältä. Päätin siltä seisomalta, että kyseisestä putiikista on ostettava jotain. Aloin jo hieman epäröidä kun kaikki käsiini osuneet vaatekappaleet olivat ehkä minun budjetilleni hieman liian hintavia. Aivan ihana musta perushame, 109 e. Kaunis yksinkertainen violetti kauluspaita, 79 e. Ruskea peruspaita v-kaula-aukolla, 59 e. Onhan se merkkivaate aina merkkivaate, mutta minun kukkaroani se ei kuitenkaan saa aukeamaan sen helpommin oli merkki mikä hyvänsä. En ole merkin perässä matelija. Mutta löysin kuin löysinkin hieman halvemman paidan johonka tarrasin mahdollisimman nopeasti ennen kuin joku muu ehtisi nappaamaan sen. Onnessani halvasta löydöstäni purjehdin kassalle ja hymyilin DJ:lle leveästi poistuessani kaupasta. Joku päivä minä vielä ostan jotain tajuttoman kallista tuosta samaisesta kaupasta, olen melkein varma siitä.

Olen onnistunut välttelemään B:tä muutaman päivää. En ole oikein ollut juttutuulella. Tai siis olisin ehkä jos voisimme keskustella englanniksi, mutta saksaksi höpöttely tuottaa vielä hieman vaikeuksia. Olen todella hidas mikä hankaloittaa huomattavasti keskusteluamme. Toisaalta harjoitus tekee mestarin. Siksi tänään päätinkin jälleen rohkaista mieleni ja jatkaa keskustelua siitä mihin viimeeksi jäimme. Kynnykseni saksan puhumiseen on kyllä madaltunut jo huomattavasti. Minä ainakin itse huomaan eron. En enää pelkää yleisillä paikoilla liikkumista. En pelkää, että ihmiset tulevat kyselemään jotain. En pelkää kaupoissa asioimista. Saatan jopa aloittaa keskustelun täysin oma-aloitteisesti vaikka myönnänkin sen olevan vielä todella harvinaista. Ehkä minä vielä pääsen tavoitteeseeni, ehkä minä vielä opin puhumaan saksaa.

Vihaan sanontaa "herkkupeppu"

2006-09-26T21:58:00.000+02:00

Viikonloppuna leikittiin turistia. Vierailtiin Ehrenbreitsteinin linnoituksessa ja Die Deutsche Ecke:llä töllistelemässä keisari Wilhem I:n patsasta. Yövyimme perjantain ja lauantain välisen yön R:n siskolla ja tapasin siinä samalla myös kaksi muuta sisarta jotka olivat tulleet Suomesta miestensä kanssa tänne lomamatkalle. Oli ihanaa kuulla taas kotoisaa "mie ja sie" höpötystä. A pisti ohjelmaa pystyyn ja siinä me sitten keinuimme ruokapöysässä käsikynkässä kaljatuopit käsissä ja hoilasimme saksalaista juomalaulua. Minä tosin join vain apfelshorlea, mutta laulamaan jouduin siitäkin huolimatta.

Es gibt kein Bier auf Hawaii, es gibt kein Bier!

Drum fahr ich nicht nach Hawaii, drum bleib ich hier!

Es gibt kein Bier auf Hawaii, kein kühler Fleck, und nur vom Hula-Hula geht der durst nicht weg!

Olin onnellinen kun pääsimme takaisin kotiin, kunnes näin oman huoneeni. Pojat olivat kahdestaan kotona ja heillä oli tietysti ollut kavereita kylässä. Eräs Jo:n ystävä oli sitten jäänyt yöksi ja hänet oli majoitettu, yllätys yllätys, minun huoneeseeni. Lakanani oli revitty pois, tavaroitani siirrelty ja tuuletus ikkunat jätetty auki niin, että valvoin koko seuraavan yön yrittäessäni tappaa itikoita. Hermostuin tietysti moisesta koska minulta ei oltu kysytty mitään. Huoneeni on kuitenkin se ainoa paikka jossa voin todella tuntea olevani turvassa ja rentoutua. Tottakai antaisin luvan huoneeni käyttämiseen jos sitä minulta kysyttäisiin, mutta en pidä siitä, että tavaroitani siirrellää sanomatta minulle mitään. En viitsinyt kuitenkaan nostaa mentakkaa mosesta vaan ilmoitin kylmän viileästi, että toivoisin vast' edes huoneeni jätettävän rauhaan.

Maanantaina minä sitten palkitsin maltillisen käyttäytymiseni tämän asian suhteen ja marssin M:n luisteluharjoitusten aikana pieneen lähikauppaan ostamaan itselleni kassillisen karkkia. En ole syönyt makeisia moneen viikkoon kun en tietenkään raaski pyytää niitä R:lta kun olemme yhdessä kaupassa ja sanon tietenkin aina ei, kun hän tarjoutuu ostamaan jotain. Syön jo muutenkin päivittäin purkillisen sitruunajugurttia, mitä muuta minä muka tarvitsen? No, nyt minulla on hurja varasto kaappini perällä mitä mielikuvituksellisimpia hedelmäkarkkeja. Luulen pärjääväni niillä ainakin nyt seuraavat pari viikkoa.

Sain lisää aihetta ihmettelyyn kun M:n valmentaja tyrkkäsi käteeni pari paperillista aikatauluja. Luulin tietenkin saavani jotain lisäharjoitusmuistutuksia, mutta kyseessä olikin kisaohjelma! Siis 6-vuotiaan kisaohjelma! Leukani varmaan loksahti auki ja ilmeeni oli täysin tyrmistynyt kun kuulin mistä oli kyse. Tuijotin papereita epäuskoisena ja yritin pitää naamani peruslukemilla niinkuin asia olisi ollut täysin normaalia. Luulin etteivät niin pienet vielä kilpailisi, mutta olinkin väärässä. Jälkikäteen ajateltuna en oikeastaan käsitä miten olen edes saanut sellaisen tyhmän ajatuksen päähäni. En ole varmaankaan taas muistanut, että kyse on Olympiavalmennuksesta. Muistan valmentajan puhuneen aikaisemmin ettei M:lle tehtäisi kisaohjelmaa, mutta jokin on nähtävästi saanut suunnitelmat muuttumaan ja M:lla on edessään ainakin kolmet kilpailut ensivuoden puolella. Aloin heti jännittää sitä, kuinka kisaohjelmaa aletaan kasata, treenata ja millainen siitä sitten loppuenlopuksi tulee. Ehkä se jopa lisää M:n harjoitusmotivaatiota entisestään. Voin vain arvailla millaista kotona tulee taas olemaan, kun pitäisi olla koko ajan hyppimässä ja pomppimassa M:lle suunniteltua ohjelmaa.

Olin tänään jälleen tanssitunnilla ja pelkäsin kuollakseni kun S laittoi minut tanssimaan yksin muutamia tansseja. Osaan nyt vaaditusta seitsemästä viisi ensimmäistä tanssia. Tai ehkä olisi parempi käyttää sanaa tiedän, tunnen, muistan. En osaa. Onneks muut tunneilla kävijät ovat hyvin kannustavia ja auttavat mielellään. F lupasi tänään lainata minulle CD:tään, jotta voin saada tarvittamat musiikin kotonaharjoittelemista varten. On ehkä hieman vaikea opetella mitään ilman musiikkia, ja sitten kun menen harjoituksiin ja S laittaa musiikin pyörimään, olen yksinkertaisesti aivan pihalla. Olen nyt tehnyt erään tansseista kaksikertaa musiikkiin ja yhtä tanssia olen kokeillut vain kerran musiikin kanssa. En ole tottunut moiseen. Aina ennen on pitänyt jankkaamalla jankata uudelleen ja uudelleen musiikkiin, mutta nyt se on kerrasta poikki ja sitten S määrää minut opettelemaan F:n kanssa seuraavaa tanssia. Olen siis aivan pihalla kaikesta ja ensimmäistä kertaa hieman pelkään tanssitunnille menoa koska en ikinä tiedä mitä S taas keksii. Tai kyllähän minä aina aavistan, että joudun katselemaan vierestä kun muut tekevät pareittain ja minä tanssin sitten yksinäni, kun S tuijottaa herkeämättä jalkojani ja huutaa korjauksia.

Sovimme F:n kanssa tapaavamme torstaina shoppailun ja kahvilatestin merkeissä. Suunnittelimme menevämme yhdessä nyt syysloman aika toiselle paikkakunnalle S:n tunnille, koska täällä tunteja ei valitettavasti pidetä loma-aikaan. Yllytin myös F suostumaan kokeilemaan streettanssikurssia ja lupauduin lähtemään mukaan henkiseksi tueksi. Hän taas lupasi raahata minut joka paikkaan mukaan, jotta saataisiin loppu tälle minun kotona istumiselleni. Myönnän kyllä suoraan sen tulevan todella tarpeeseen. Onneksi onnistuin avaamaan suuni tänään harjoitusten jälkeen, muuten olisi jälleen edessä yksinäinen viikko.

Ihan hyvä = ihan paska

2006-09-22T17:01:00.000+02:00

Loistavaa. Tänään pitäisi lähteä sukulaisille kyläilemään kun R:n siskot Suomesta ovat myös saapuneet tervehtimään. Kaiken lisäksi pelkkä käynti ei riitä vaan sinne pitäisi jäädä oikein yöksi. Ja minä kun vihaan toisten luona yöpymistä. En pienenäkään tykännyt käydä kavereiden luona yökylässä. En minä pysty rentoutumaan ja tallustelemaan aamulla hiukset sotkussa yöpaita päällä. En tykkää tehdä sitä kotona Suomessa enkä varsinkaan täällä saatikka sitten jossain vieraassa huushollissa. Olen siis paniikissa.

Kaiken lisäksi sain näpäytyksen suomalaisen puhelinliittymäni huimasta puhelinlaskusta ja olen nähtävästi onnistunut saamaan pienen maaliläikän perheen pieneen kakkosautoon parkkeeraamalla sen liian lähelle katoksen valkoista puureunusta. Päivä on siis aivan ihanteellinen.

Suunnittelin eilenillalla, että leipoisin salaa tänään aamulla juustosarvia kaikille yllätykseksi. Mutta R olikin jäänyt kotiin odottamaan uutta keittiöpöytää joten se suunnitelma meni sitten myttyyn. Kaiken lisäksi M ei tullutkaan bussilla kotiin niinkuin olisi pitänyt ja aikani juoksenneltuani kaduilla jouduin palaamaan kotiin ja R lähti sitten autolla koululle etsimään M:a. Neiti lötyi yksin kävelemästä matkalla kotiin. Hän oli käynyt ystävänsä kanssa vanhassa lastentarhassaan tervehtimässä tarhatätejä ja olikin sitten myöhästynyt bussista. Ja huutohan siitä syntyi kun hän ei saanut kävellä yksin kotiin niinkuin ystäväkin saa. Ystävä tosin asuu lähempänä koulua ja kulkee yleisiä teitä pitkin joilla ei R:n mukaan voi tapahtua mitään.

No, sitten tietysti piti yrittää lepytellä tulistunutta M, huonolla menestyksellä tosin. En viitsi osallistua näihin R:n lepyttely-yrityksiin koska ne eivät kuulu minun tapaani kasvattaa. En tiedä miten sanoisin R:lle ettei hänen kannattaisi nauraa M:n ruokapöytätempauksille kun tämä leikkii ruualla. Voihan kurkusta pureskellut korvakorut olla tietysti jossain tilanteessa hyvinkin hauska juttu, mutta minusta se ei ole oikein soveliasta. Olen yrittänyt saada M:n lopettamaan ruualla leikkimisen ja onnistunutkin siinä aika hyvin, mutta viikonlopun pelleilyjen jälkeen kaikki pitää aina maanantaina aloittaa alusta. "Mitäs sanot M jos käydään ruuan jälkeen ostamassa jäätelöä? ..Koita nyt kilti syödä, voidaan vaikka yhdessä käydä kaupassa ostamassa jotain kivaa jos syöt nyt nätisti." Ja lopuksi R kuitenkin menettää hermonsa ja alkaa tiuskia M:lle, eikä tästä ole tietenkään siinä vaiheessa enää mitään hyötyä. Vahinko on jo tapahtunut.

Ruokailun jälkeen piti tietysti alkaa taas puhumaan tanssimisestani. R selosti innoissaan Ja:lle ja yllytti minua näyttämään mitä osaan. En jaksa tuota vouhottamista enää. En halua olla mikään pelle mikä joutuu joka paikassa esittelemään taitojaan. Kaiken huipuksi keskustelu tietysti ajautui myös edessä oleviin kilpailuihin. Hermostuin taas ja päätin etten enää halua keskustella tanssimisesta tämän perheen kanssa. Ilmoitan etten aijo osallistua kilpailuihin ja se siitä sitten. Eipähän tarvitse olla koko ajan selostamassa mitä uutta olen oppinut tai mitään muutakaan yhtä tylsää. En pidä siitä, että asioista pitäisi hokemalla hokea, se on vain ärsyttävää.

Hieno päivä tähän mennessä. Ja monta pitkää tuntia olisi vielä edessä. Mitähän seuraavaksi sattuu? Saan varmaan hirtettyä koiran jotenkin talutushihnaansa, se tästä vielä puuttuisikin.

Olen kyllä edelleen onnellinen siitä, että olen täällä. Tälläistä täällä vaan on, välillä on hyviä päiviä ja välillä on superhyviä päiviä. Ja vaikka vastaani tulisikin huono päivä niin se on varmasti mukavampi kuin Suomessa viettämäni huonot päivät.

Valmis petettäväksi

2006-09-21T21:20:00.000+02:00

Neljä viikkoa.

Muistaakseni aupairsopimuksessani ei mainita mitään siitä, että tunteitani saisi loukata aina kun siltä sattuu tuntumaan. Olen tehnyt täysin selväksi sen etten ole tullut tänne etsimään miestä. R ei selvästikään hyväksy sitä tosiasiaa, että seurustelen. Hän vihjailee aina muutaman päivän välein, että sitten kun minäkin löydän täältä miehen niin kyllä se Suomeen jäänyt poikaystävä unohtuu. "Kuka sinua on kieltänyt pitämästä hauskaa. Eihän se mitään saa tietää. Enkä minä mene sille mitään kertomaan." Ai siis minunko pitäisi lähteä kaupungille iskemään miehiä ja vähän välittää herra M:n tunteista? R selvästikin uskoo ettei Suomesta voi löytyä yhtään kunnollista miestä. Se että hän aikoinaan jätti poikaystävänsä kun tuli tänne aupairiksi ei tarkoita sitä, että minun tulisi tehdä samoin. Kaikki tämän pienen suomalaisyhteisön naiset ovat R:n mukaan jättäneet suomalaiset miehensä kun ovat löytäneet uudet täältä. Siis eikö Suomesta muka voi löytyä yhtään kunnollista miestä? Ei tietenkään, hehän ovat kaikki alkoholisteja, kaljamahaisia vaimojen hakkaajia.

Mitä järkeä on seurustella jos koko ajan ajattelee ettei suhde muka tule kuitenkaan kestämään pitkään, tai että jossain on muka joku vielä parempi ja oikeampi kumppani. Luulen että R on kuitenkin hieman väärä henkilö sanomaan kuka on minulle sopiva kumppani ja kuka ei. Varsinkin kun hän ei ole edes koskaan tavannut herra M. Raa'asti sanottuna tilanteen voi myös kääntää toiseen suuntaan. Voisin hankkia täällä uusia ystäviä ja unohtaa kaikki Suomessa asuvat "entiset" ystäväni. Tai voisin päättää, että tämä perhe onkin parempi kuin suomalainen perheeni ja siitä johtuen katkaisisin kaikki siteeni suomalaisiin vanhempiini.

Loukkaannuin todella pahasti R:n tämän päiväisistä sanoista. En tiedä onko minulla siihen tarpeeksi aihetta mutta joku raja minullakin on ja tänään hän ylitti sen. "Luuletko sinä, että se miehesi istuu muka siellä kotona kiltisti odottomassa sinua?" En luule vaan tiedän. Tiedän myös sen etten ole täysin "normaali" ihminen näissä seurusteluasioissa. En puhu niistä. En kulje kadulla kiljumassa sitä kuinka olen rakastunut mutta ei se silti tarkoita sitä ettenkö olisi. Kyllä, myönnän sen nyt. Olen rakastunut. Ja se siitä sitten. Siitä ei tarvitse tulla enää ikinä kysymään minulta, ei tarvitse vihjailla, ei puhua paskaa selkäni takana. Pidätte vaan turpanne kiinni ja huolehditte omista tunteistanne. Olen toki kiinnostunut kaikkien muiden seurustelujutuista. "Voi kun se viikkasi paitansa niin söpösti" ja "sillä ei seisonu eilen illalla mut sanoin sille silti et se on maailman paras pano"-jutut on aina mielenkiintoisia ja jaan toki omanikin, mutta turha tulla kyseenalaistamaan minun tunteina ja ehdottelemaan toisia miehiä vain koska minuakin muka petetään. Surkein tekosyy mitä olen ikinä kuullut.

Kaukosuhteessa eläminen on rankkaa, mutta en näe mitään syytä miksi se ei muka voisi onnistua. Se on täysin ihmisistä kiinni. Olen täysin tietoinen siitä ettei suhteemme ehkä jatku läpi elämän. Vaihtoehtoja on monia, saatan vaikka kuolla huomenna, mutta en myöskään näe mitään syytä miksi en voisi täysillä uskoa siihen, että kävelen vielä jonain päivänä herra M:n kanssa alttarille ja elämme onnellisesti avioassa elämämme loppuun saakka. En minä voi elää suhteessa haaveilematta yhteisestä tulevaisuudesta. Aivan sama kuin en voi opettaa tanssia haaveilematta ryhmän yhteisistä hyvistä hetkistä ja kilpailumenestyksestä.

Ikävä on kyllä kova, eikä siihen totu ikinä, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Kyllä sen kestää jos tietää, että se toisen seura on yksinkertaisesti parasta maailmassa. Harmikseni olen kuitenkin huomannut sen, että täällä on helpompi selittää ikävöivänsä vain ystäviä. Miksi? En jaksa enää vastailla kysymyksiin "Miksi sinä pidät poikaystävää Suomessa kun löydät täältä kuitenkin jonkun ja tahdot sitten jäädä tänne."

Lahm

2006-09-19T22:39:00.000+02:00

Olin aamulla rättiväsynyt. Jumitin taas koneella myöhään yöhön ja keskustelin mm. B:n kanssa. Tietysti suurin osa ajastani menee siihen kun selaan epätoivoisena sanakirjaa tai niin minä ainakin luulin. Eilen jouduin toteamaan ettei minun enää aina tarvitsekaan tarkistaa jokaista sanaa vaan kirjoitan kokonaisa lauseita aivan omasta päästäni. Lisää edistystä on siis havaittavissa.

Viikko lähti käyntiin sillä normaalilla imuroi-silitä-laita ruokaa-vie M harjoituksiin - rutiinilla. Pikkuneiti kehittää jokaisella matkalla jotakin ihanaa ärsyttääkseen minua. Eilen olisi pitänyt ajaa kovempaa kotiin. Riiviö kirkuu takapenkillä ja minä yritän purra hammasta yhteen. Rauhallinen ja ystävällinen puhetapa uppoaa M:n paljon helpommin, kuin mitä jos ilmoittaa asian napakalla äänensävyllä. Siinä minä sitten yritin selittää muutamia tiettyjä syitä miksi en voi ajaa kotiin niin kovaa kuin neiti haluaa. Tuomio oli tiukka. Olen laama. Se selittyy jälleen sillä ettei M jaksa aina yrittää kääntää saksankielisiä ilmaisua suomeksi. Lahm on enemmän arkikielen ilmaisu ja tarkoittaa hidasta. Pikkuisen suussa se kääntyi sopivasti laamaksi.

Tänään meillä olikin sitten taas seuraava taistelu edessä kun M irroitti turvavyön vaikka emme olleet edes kotikadulla. Kun luisteluhallin lattialta kerätyt paljetit sattuivat tippumaan pienestä nyrkistä takapenkin jalkatilaan, niin pitihän sitä irroittaa turvavyö, että ylettyy paremmin keräämään noita kallisarvoisia aarteitaan. Olen yrittänyt tehdä M:lle erittäin selväksi sen, että auto ei liiku jos hänellä ei ole turvavyö kiinni. En ota mitään riskiä, että voisi sattua jotain. Koska vaikka minä olenkin superhyvä kuski niin se ei tarkoita sitä, että kaikki muutkin olisivat täydellisiä. Voitan kyllä kaikki pikkuneidin oikkuilut 1-0, lukuunottamatta television katselua koskevaa sääntöä. Tv:tä kun ei saisi avata ennen kello kolmea iltapäivällä. M piut paut välittää moisesta säännöstä vaan hipsii salaa alakertaan vanhempien makuuhuoneeseen katsomaan lastenohjelmia. Olohuoneessa se ei onneksi onnistu sillä tv:seen on viritetty lapsilukko, numerosarja, jota ilman kanavia ei saa näkyviin. Fiksu keksintö sanon minä. Ja helppohan se on sanoakin kun itse tiedän salasanan.

Jo:n tyttöystävä oli sitten tänään käymässä. Ja minä raukka missasin sen kokonaan tanssituntini takia! Tyttö oli ovelasti ehtinyt jo livahtaa kotiinsa ennen minun tuloani. Itseasiassa ennen kenenkään meistä tuloa sillä myös R ja A missasivat tuon kauan odotetun tapaamisen. Ärger, minä olisin niin halunnut olla täällä vakoilemassa.

Tanssitunti oli yhtä ihanaa kidutusta. Juuri sitä mitä olen kaivannutkin. S ruoskii minua eteenpäin ja huomaan kuinka joudun työntämään itseni jo lähelle omia äärirajojani. Se on harvinaista. Virittynyt muistini on sekä hyöty että haitta. Sain tänään osakseni kummastelevia katseita kun jokainen sai vuoronperään kuulla, että olen Suomesta. Yhtään Hard rock hallelujah - huudahdusta en ole vielä joutunut kuulemaan, mutta eiköhän siihenkin pisteeseen vielä päästä. Lisää hämmästyneitä ilmeitä sateli kun tein alkutunnista Easy Reelin muiden mukana ja aloin suoraan sen jälkeen opetella Licht Jigiä. En omasta mielestäni oppinut sitä kovinkaan hyvin mutta S käskytti minua opettelemaan jo Slip Jiginkin. Hän sanoi suoraan, että haluaa testata minua. Taas hän mainitsi tammikuussa olevat kilpailut ja sanoi, että opeteltavana olisi seitsemän tanssia. No, osaan jo kolme ensimmäistä pehmeän kengän sarjaa, sekä Hornpipen Lead Poundin ja First Stepin. En tietenkään puhtaasti, mutta kyllä ne muistissa on. Nyt pitää vaan pomppia kotosalla niin paljon kuin vain jalat kestävät jotta voin yllättää S:n ensi kerralla tekemällä kaikki kolme ensimmäistä muiden mukana. Vaikka omaa kuoppaanihan minä siinä kaivan kun sitten pitääkin jo taas alkaa harjoitella seuraavia sarjoja. Hyvä uutinen kilpailua koskien on kuitenkin se, etten joudu lavalle yksin vaan tanssit suoritetaan aina kaksi tanssijaa kerrallaan. Mutta joka tapauksessa, suoritukseksi ei siis riitä, että nousen lavalle vain kerran, vaan minun pitää tanssia seitsemän eri sarjaa! Voi, miten olenkaan saanut sotkettua itseni tälläiseen. Onneksi, ainahan voin sanoa etten lähde kilpailemaan jos tuntuu siltä etten osaa sarjoja tarpeeksi hyvin. Mutta kyllä minussa elää sellainen pieni kipini - tahto päästä yrittämään.

Tein tänään ensimmäisen ostokseni täällä oloni aikana. Sekin oli kyllä tavallaan pakkotilanne. Huomasin matkalla metroasemalle ettei minulla ollut tarpeeksi pientä rahaa metrolippua varten, fiksuakin fiksumpi lippuautomaatti kun ei huoli isoja seteleitä. Kipaisin siinä sitten matkalla H&M:ssa ostamassa hiuspannan koska vastaavanlainen omani jäi Suomeen. Olisin tietysti voinut käydä jossain muuallakin, mutta koska kuitenkin tulen tarvitsemaan tuota pantaa nyt syksyn edetessä niin samapa tuo jos ostin sen jo nyt. Jälkikäteen haaveilin jälleen McFeastistä. Kuinka hyvältä se olisikaan kotimatkalla metrossa maistunut. Tärkeintä oli kuitenkin, että sain lipun ja pääsin jopa suoraan metroon, ei tarvinnut istua odottelemassa kymmentä minuuttia niinkuin minulle yleensä käy.

Sain eilen vihdoin ja viimein oman roskiksen. Miten pieneltä asialta se muista varmasti vaikuttakaan, mutta kyllä se on minulle kuin taivaan lahja. En tosin tiedä kuinka useasti taivaassa saadaan lahjaksi roskiksia mutta ehkä siellä sitä osataan arvostaa yhtä paljon kuin minä arvostan. Kokeilkaapa elää omassa huoneessanne yli kolme viikkoa ilman roskista. Kaikki karkkipaperit ja muistilaput pitää viedä johonkin muuhun roskikseen. Vaikka tässä talossahan se lähinnä tarkoittaa lisää hyötyliikuntaa kun joutuu ramppaamaan rappusia ylös ja alas. Hyvää osteoporoosijumppaa. Vaikka kyllä minäkin olen joutunut toteamaan, kuinka kätevää Suomessa kotoa lähteminen aina olikaan, kun oma huone oli suoraan eteisen vieressä. Täällä minä kapuan rappusia niin monta kertaa päivässä ettei sitä lähtiessä enää viitsisi lähteä yhtään unohtunutta tavaraa hakemaan. Varsinkin kun rappusten siistiminen on eräs perustehtävistäni. Voisivat pojatkin joskus kokeilla moista kun eivät viitsi ottaa pois kenkiään vaan loikkivat pitkin taloa kerroksesta toiseen ilman huolen häivää.

Vaatimattomuus kaunistaa

2006-09-17T22:10:00.000+02:00

Ei tunnu yhtään siltä, että huomenna on maanantai. Jotenkin on vaikea kuvitella uutta viikkoa kun on tapahtunut niin paljon. Tai ehkei niin hirveästi kuitenkaan mutta minun pienessä mielessäni ne vähäisetkin asiat ovat tuntuneet todella suurilta. Sain tänään ensimmäisen ikäiseni ystävän, johon tutustuin, yllätys-yllätys, tanssitunnilla. Hän on tanssinut kokonaisuudessaan vasta muutaman vuotta, irlantilaista tanssia vasta vuoden verran, mutta on siinä jo ainakin minun mielestäni todella huippu. Uskaltauduin tänään kyselemään häneltä tanssikoulusta ja tietysti puheet vierivät laidasta laitaan erilaisista tanssiasioista opiskeluun aupairina ja vaihto-oppilaana oloon. Kävimme yhdessä F:n kanssa keskustassa harjoitusten jälkeen ja hän näytti minulle missä tanssitarvikeliike on ja ehdotti että lähtisimme joku päivä yhdessä shoppailemaan. Tämä viikonloppukokeiluni sai minut lupautumaan käymään säännöllisesti S:n vetämillä tunneilla.

S on hauska opettaja. Hän on ehkä.. en tiedä miten esittäisin asian suomeksi, osaan sen vain englanniksi. No, hän on sellainen elvistelijä, sanotaan nyt näin. Hän esittelee mielellään kaikille taitojaan ja osa tunneista menikin siihen kun hän treenasi vaikeampia askelsarjoja. S on hyvin mukaansatempaava ja kärsivällinen opettaessaan, mutta silti hänen äänestään kuulee käskevän sävyn kun et eritä hänen mielestään tarpeeksi täysillä.

Koin irlantilaisen tanssin vaikeaksi ja koen kyllä vieläkin, siksi minulla on ehkä hieman vaikeuksia uskoa S:a kun hän väittää minun olevan todella lahjakas. Olen kyllä kieltämättä erittäin ylpeä itsestäni ja kehuista joita sain tänään harjoituksissa. Me teimme lyhyttä sarjanpätkää ja sarjan loputtua S pysäytti musiikin ja jäi tuijottamaan minua hirveä hymy naamallaan. Ajattelin tehneeni varmaankin jotain todella typerää ja toivoin, että voisin vain luikkia kenenkään huomaamatta ulos tanssisalista. S kääntyi F:n puoleen ja tokaisi huolettomasti, että tulen voittamaan tammikuussa järjestettävät kilpailut. F alkoi kovaan ääneen myötäillä S:a ja rupesi sitten kyselemään kuinka vanha olen - ei kuulemma halua kilpailla kanssani samassa luokassa. Minä tuijotin pöllämystyneenä ympärilleni osaamatta sanoa mitään. Ilmeeni oli ilmeisesti varsin huvittava sillä muitakin tunnilla olijoita alkoi hymyilyttää. Tauon aikana S tuli sitten keskustelemaan kanssani vakavasti siitä miten hyvin minä oikeasti osaan jo näin muutaman päivän jälkeen. En osannut vieläkään sanoa mitään. Nyökkäilin vain myöntävästi kun hän sanoi, että minun on pakko alkaa treenaamaan säännöllisesti. Sain mukaani nipullisen tanssisarjojen ohjeita joiden avulla voisin treenata itsenäisesti aina harjoitusten jälkeen kotona. Olen moisesta vieläkin pyörällä päästäni. Siis onhan minua ennenkin kehuttu, mutta tämä oli kyllä aivan jotain toista. Arvostan S suuresti ja siksi hänen kaltaiseltaan ammattilaiselta tuollaisten sanojen kuuleminen tuntuu todella uskomattomalta. Ja sekin, että F vakuutti minulle S:n puhuvan totta. En jaksa uskoa sitä. Mutta joka tapauksessa aijon mennä tiistaina uudestaan treeneihin ja katsoa mitä tästä nyt sitten tulee. Haasteita ainakin riittää. Sovimmekin jo F:n kanssa tapaavamme aikaisemmin ennen harjoitusten alkua, jotta voimme yhdessä lämmitellä ja venytellä koska sellainen ei kuulemma kuulu S:n tapoihin. Jo pelkästään tämän perusteella voin sanoa, että huh mikä päivä.

Meinasin aamulla myöhästyä harjoituksista kun minulla ei ollut hajuakaan milloin metrot lähteävät. R ja F tähtivät yhdessä seuraamaan Jo:n jalkapallopeliä ja minä raukka en saanut tietokoneeni nettiä toimimaan, jotta olisin voinut tarkistaa moneksi minun pitäisi ehtiä metroasemalle. Lähdin sitten umpimähkää tapittamaan asemalle heti aamiaisen jälkeen ja kuinka sopivasti sattuikaan kun seuraava metro lähti 10 minuutin kuluttua. Ehdin juuri ja juuri sopivasti keskustaan ja pienen juoksun jälkeen en edes myöhästynyt tunnilta. Kaikeksi onneksi muutama muukin oli myöhässä, joten jouduimme joka tapauksessa hieman odottelemaan.

Jo ilmoitti tänään, että hänen tyttöystävänsä tulee tiistaina esittäytymään. R oli sitä mieltä, että leipoisimme sitten kakun ja keittäisimme kahvin, mutta Jo vain vilautti keskisormeaan ja katosi olohuoneesta ilmoittaen hyvin selkeästi, että he haluaisivat vain olla rauhassa. Minusta tämä tietenkin tuntuu oudolta kun molemmat pojat ovat tuoneen seurusteluasiansa noin avoimesti julki. Jos minulla joku silloin aikoinaan oli niin enhän minä hyvänen aika sanonut ikinä äidilleni mitään. Tässä sitä huomaa perheiden eroaivaisuudet. Ja minun erikoisen luonteeni, tottakai. Se mistä minä olen aina vaiennut ja mistä tulen kotioloissa aina vaikenemaankin on joillekin toisille täysin yksinkertainen, jokapäiväinen puheenaihe. Minusta on kuitenkin hauskaa seurata poikien sosiaalista elämää, kavereita, tyttöystäviä ja koulukuulumisia. Tunnen itseni vanhaksi mummoksi joka kyylää toisten tekemistä, mutta tämä on vain jotenkin niin erilaista kuin mihin olen tottunut. No, ehkä tämä johtuu osittain myös tekemisen puutteesta. Jos nyt vaikka elämäni alkaisi saada taas vähän lisää vauhtia F:n tapaamisen ja säännöllisen treenaamisen myötä.

Nicht schlimm

2006-09-16T23:55:00.000+02:00

Oudoin päivä tähän mennessä. Olin ekalla tanssitunnilla ja koti-ikävä tuli. Tai siis kaipasin tanssikavereita, en niinkään tanssiopistoa. Opettajana oli aivan ihana irlantilainen mies joka opettaa vakituisesti täällä tanssikoulun tiloissa vaikka asuu Hollannissa. Eikä ollutkaan ihan mikään turha mies vaan kyseessä on suurista opettajista kaikkein suurin. Siis se joka opettaa kaikkia Euroopan irlantilaisen tanssin opettajia. Hän kuulemma kiertää aina pitkin Eurooppaa, joka viikonloppu erimaassa opettamassa. On kuulemma käynyt Suomessakin Footlightilla opettamassa. Et en tasosta ainakaan voi valittaa. Kyllähän se oli heti huomannu et mie oon tanssinu vähän jotain muutakin aikaisemmin. Sitä ei tosin ollut vaikea huomata siitä joukosta mutta kuitenkin. Me saatiin sitten mielenkiintoisia keskusteluja aikaiseksi minun tanssitaustastani, hänen tanssitaustastaan, Euroopan irkkutanssin tilanteesta undsoweiter.. Kaiken lisäks se rupes höpöttelemään jostain kisatreenauksesta tai jotain. Olin vaan sillai et en ehkä viel lähtis treenaamaa mitää kisoja varte ku oon tanssinu sitä vasta kolme tuntii. Mut täällä päin kuulemma kaikki halukkaat osallistuu kisoihin. No, ehkä olen vähemmän halukas.

Tanssitunnin jälkeen selvitin yksin tieni keskustaan tai siis tarkemmin sanottuna metrolle ja sieltä turvallisesti kotiin. Oon matkustanu metrolla kerran eikä miulle oo jääny siltä matkalta mitään muuta mieleen kuin Westfalenstadion. Mutta pääsin heti ekalla yrittämällä perille, et aika hyvin. Nyt ehkä voisin lähteä yksin kaupungille seikkailemaan kun luotan taas hieman enemmän kykyihini selviytyä hengissä. Valitettavasti saan liikennekorttini vasta ensikuun alussa koska täällä sitä ei voi ottaa keskellä kuukautta. Outo systeemi, mut ei auta muu ku odottaa. Sit voinkin rällästellä bahnalla niin paljon kuin huvittaa.

Olen ylpeästi opetellut käyttämään Skypea ja tänään jumiuduin keskustelemaan jonkun paikallisen opiskelijapojan kanssa. Siis saksaksi!! Minä chattailin saksaksi!! Tämä on varmaan hurjin edistysaskel koko matkan aikana. B on kotoisin Mauretaniasta, tai niin hän ainakin väittää. Saa nähdä mikä hän on miehiään. On kuulemma opiskellut Saksassa nyt neljä vuotta informaatioteknologiaa. No, olkoon huijari tai ei niin minä olen nyt sitten keskustellut saksaksi että eiköhän tästä vuodesta selvitä hengissä. Vaikka myönnetään, tein varmasti paljon virheitä. En voi silti olla toivomatta etteikö B olisi oikeastikin sitä mitä väittää, sillä olisi jo hauskaa saada paikallisia ystäviä. Erään ystävän bongasinkin jo tanssitunnilta ja ajattelin yrittää tutustua häneen huomenna vähän paremmin, jos vaikka pääsisin siinä samalla tutustumaan muihin paikallisiin tanssi-on-koko-elämä-ihmisiin. Vaikka en vieläkään oikein lämpene ajatukselle, että tanssi olisi enää se minun juttuni niin se on silti se ainoa asia josta osaan keskustella muiden ihmisten kanssa. Ja täällä se näyttäisi olevan paras tapa tutustua uusiin ihmisiin.

A kertoi tänään, että hänen työkaverinsa, eli siis alaisensa, oli saanut meille jotkin ilmaisliput seuraamaan ensiviikolla BVB:n peliä Westfalenstadionille, jonne mahtuu huimat 83.000 katsojaa. On siinä pienelle suomalaistytölle ihmettä kerrakseen. Kaiken lisäksi liput ovat joiltain hyviltä paikoilta missä lippuhinnat A:n arvion mukaan hipovat 80e. Pääsin jo tänään näkemään hieman tuota paikallista jalkapallovimmaa kun tulin samalla metrolla lukemattomien BVB:n fanien kanssa. Koko keskusta ja metroasema kaikuivat kannustuslauluista, samoin tietenkin täyteen ahdettu metrovaunu. Sanoista en saanut selvää, mutta voin kuvitella kuullostavani täysin samalta kun yritän laulaa humalassa. Todella kaunista. Ehkä minunkin pitäisi ostaa keltainen pelipaita, jotten erottuisi liikaa joukosta mustine vaatteineni.

Sammunut bilehile

2006-09-15T20:43:00.000+02:00

Olen kotihiiri. En ole koskaan aikaisemmin ollut tällä tavalla kotosalla niinkuin täällä olen nyt ollut. Päivät laahustavat eteenpäin ja ainut kerta kun poistun talosta jonnekin on hakiessani M:a bussipysäkiltä tai käydessäni M:n kanssa luisteluharjoituksissa. Tänään kävin vain bussipysäkillä ja katselin sitten haikein mielin kun pojat lähtivät kumpikin omia aikojaan kavereidensa kanssa kaupungille illanviettoon.

Mietiskelin tänään hirmuisesti kasvanutta biletysvimmaani. Mistä se johtuu? Olen tietysti elänyt viimeiset kolme viikkoa aika eristyksissä, ilman vapaa-aikaa jolloin voisin oikeasti rentoutua. Olen koko ajan ohjelmoitunut huolehtimaan M:sta ja talon yleisestä siisteydestä. En osaa rentoutua kunnolla, varsinkaan silloin kun A on kotona. Tosin eilen illalla hän kyllä näytti jo täysin tottuneen minuun kun käveli pelkät kalsarit jalassaan ympäri taloa. Ja samaa harjoitti myös Jo tänään päivällä koulun jälkeen. Hyvä kun edes itse perhe pystyy jatkamaan normaalia elämäänsä vaikka talossa asustaakin vieras olento toiselta planeetalta. Tai siltä minusta ainakin tuntuu. Kaipaan jo jotakin muutakin älyllistä elämää kuin vaan tiskikoneen täytön ja tyhjennyksen, vaikka se kieltämättä voikin olla vaikeaa. Puhun yksikseni koiralle kun ei muitakaan juttukavereita löydy. Mutta mitä se sitten muuttaisi jos lähtisin ulos baareja kiertämään? Pelkään, vaikka se oudolta kuullostaakin, että minulla olisikin hurjan kivaa. Jos minulla olisi kivaa tahtoisin tietenkin lähteä uudelleen. Ja uudelleen, ja uudelleen. Se muuttaisi asioita täällä talossa ollessani. En keskittyisi enää samalla tavalla töihini täällä. Olen tullut tänne töihin. En hillumaan baareissa. Mutta missä menee se hillumisen ja hauskan pidon raja?

M:n kaveri tuli tänään suoraan koulusta meille kyläilemään. Me söimme yhdessä ja tytöt alkoivat sitten leikkiä omiaan. Voi kuinka heillä olikaan vauhti päällä. Päivä päättyi siihen kun he kaivoivat kellarista vanhoja talvivaatteita ja joulukoristeita ja leikkivät joulua. Marssivat ympäri taloa laulaen joululauluja. No, sitten löytyi serpenttiiniä ja he päättivät ilmeisesti pitää oikein suuremman luokan karnevaalit koska levittelivät serpenttiiniä ja epämääräistä silppua ympäri taloa. Kun N:n isä tuli hakemaan alkoi kaamea itku kun olisi ollut niin mukavaa vielä jatkaa leikkejä. Isä piti ulko-ovea auki ja koira pääsi tietenkin siinä hurjassa sekamelskassa karkaamaan. Ja kaiken kruunasi tietenkin se kun R tuli juuri samalla hetkellä kotiin. Yritin hieman valmistella häntä pihamalla siihen mitä talos sisällä odotti mutta kyllä M sai huudot siitäkin huolimatta. Kellari oli todella kaameassa kunnossa, M:n huone oli kuin pommin jäljiltä ja talo näytti karnevaalialueelta. Vaikka R kuinka läksytti M:a, tämä ei ollut oikein siivoustuulella, kuten ei yleensäkään. Minä sitten siivosin serpenttiinit ja suurimman osan M:n huoneesta kun en jaksanut katsella hirveää sekamelskaa. Alakerran M siivosi ihan itse pienen itkun jälkeen.

Olen alkanut pohdiskella kuka tätä blogiani ylipäätänsä jaksaa lueskella kun kirjoitan vain jostain M:n kiukunpuuskista ja siitä mitä pojat nyt ovat sattuneet tekemään tai sanomaan. Mutta ehkä tämä on sitä aupairin tylsää arkea jollaista ei kokematta osaa kuvitella.

Halvallakin pärjää

2006-09-14T19:06:00.000+02:00

Kolme viikkoa.

Torstait ovat kiireisiä. Normaalien päivärutiineiden, eli imuroinin, rappausten pyyhkimisen ja silittämisen lisäksi saan vielä jonkin muun siivoustehtävän. Tänään pesin ikkunoita. Ja vaikka M pääsikin tunnin myöhemmin koulusta kuin normaalisti, niin minulla riitti silti kiirettä ruuan laitossa. Silittäminen oli pakko unohtaa kokonaan, taas kerran, kun en olisi millään ehtinyt. Ei se kyllä muutenkaan ole mikään lempitehtäväni. A:n kauluspaitojen silittäminen on yhtä tuskaa kun pelkään vahingoittavani niitä jotenkin. Varsinkin hienot ja kalliit työpaidat vaativat erityistä huolenpitoa. On se kyllä hienoa kun perheellä on varaa valita merkkituotteita. Ja pitää vain tietyn merkkisiä ja A suurin piirstein vain kalleimpia merkkejä. Minun H&M:n t-paitani hieman haalistuvat muiden rinnalla.

Kauhistelin eilen kaupassa miesten neulepaidan 120 euron hintaa. Ehkä voisin ostaa yhden sallaisen herra M:lle joululahjaksi. Pitäisi vain olla varma, että hän myöskin käyttää sitä. Minusta paita on tietenkin aivan liian kallis mutta sain R:lta pitkän luennon siitä kuinka hyviä ja kestäviä merkkituotteen ovat. No, ei niistä merkkituotteista kyllä yksikään näyttänyt siltä, että minä olisin voinut sellaista käyttää. Enhän minä uskaltaisi hyvänen aika edes hengittää 58 euron t-paidassa. Saatikka sitten, että uskaltaisin käyttää sitä missään.

Tänään kävi jälleen vieraita ja minä sain toimia lastenvahtina. Yritä siinä sitten seurata lasten saksankielistä keskustelua kun en saa yhdestäkään sanasta selvää. Ihmeellistä mokellusta joka kuullostaa kaikelta muulta kuin saksalta. Ach so ja hymy päälle - tepsii aina.

Viikonloppuna olisi tanssitunnit eikä minua oikein huvittaisi mennä. Pelottaa. En usko ollenkaan pärjääväni. Minulla ei ole ollut tälläistä lomaa tanssimisesta moniin vuosiin. Olen aina miettinyt että mitä sitten teen jos lopetan tanssimisen. Ajatus siitä, että joko ammattiin tai sitten ei mitään on yhä iskostunut päähäni. En enää jaksa pitää tanssia samanlaisena kuin ennen. Tämä loma on tehnyt kaikkien niiden pääsykokeiden jälkeen enemmän kuin hyvää. Olen joutunut myöntämään itselleni etten helua enää jatkaa. Unelmani on jo särjetty enkä näe liiallisessa yrittämisessä mitään järkeä. Miksi turhaan elätellä toiveita. Positiivisuus kunniaan, tiedetään.. Mutta ehkä se mieli taas muuttuu tässä viikonlopun aikana.

Huono shoppailija

2006-09-13T22:03:00.000+02:00

Sain tänään melkei paniikkikohtauksen kun M:n koulubussia ei alkanut kuulua. Se oli jo viisi minuuttia myöhässä. Kävelin hermostuneesti koiran kanssa edestakaisin katua pitkin ja toivoin näkeväni edes vilauksen bussista puiden lomasta. Mutta ei. Muutaman epätoivoisen minuutin jälkeen kuulin M:n naurua kun tämä pelmahti luokseni kulman takaa. Bussi ei ollut mennyt normaalia reittiä vaan M:n oli pitänyt jäädä läheisellä kioskilla pois ja ylittää iso katu, jota hän ei tietenkään saisi missään tapauksessa ylittää yksin, ainakaan R:n mielestä. Tämä oli kyllä jo toinen kerta, joten tiesin tämän pienen mahdollisuuden olevan olemassa, mutta kyllä minä otan vastuuni aika vakavasti ja säikähdän todella kun M:a ei alakaan kuulua koulusta. Vaikka koululle onkin vain noin kilometrin matka niin M ei saa kävellä sitä yksin ja tuleekin bussilla lähemmäksi, jottei minun tarvisisi joka päivä kävellä koululle saakka. Minä kävelisin kyllä oikein mielelläni, mutta tämä on R:n tiukka mielipide enkä ole viitsinyt ruveta väittämään vastaan. Matkalla kun on pieni peltoaukeama, josta kuka tahansa voi kuulemma poimia lapset matkaansa. Minusta se tuntuu jotenkin ylihuolehtimiselta vaikka toisaalta, onhan tämä maailma täynnä kaikenlaisia hörhöjä. Niinpä minä sitten helpottuneena kävelin M:n kanssa kotiin syömään ja raportoin tietysti R:lle asiasta.

Päivä on tuntunut pitkältä. En saanut lähes mitään aamupäivällä aikaiseksi. Sitten olikin jo aika viedä M luisteluharjoituksiin,, jonka jälkeen lähdimme R:n ja Ja:n kanssa kaupungille. Kävimme selvittelemässä liikennekorttiasiaani. Eksyimme tietenkin yli tunniksi vaatekauppaan ostamaan Ja:lle vaatteita ja tietysti myös M:lle. Ja koska R pelkäsi ettei M pitäisi vaatteista, tämä osti vielä kaupasta herkkuja lepytelläkseen M:a. Naurettavaa sanon minä. Jos pelkää ettei lapsi suostu pitämään vaatteita niin ei niitä sitten pidä ostaa ellei tämä ole itse paikalla niitä valitsemassa. M kyllä mankui taas ennen lähtöämme : "Saanhan jotain kivaa, joohan? Mut ei sit mitään vaatteita." Minä en kyllä toisi sellaiselle mankujalle mitään. Kyllä ne pitäisi ansaita. Jos jo pienestä pitäen oppii saamaan kaiken niin mitä siitä elämästä sitten myöhemmin muka tulee.

Minä en tietenkään ostanut mitään. Olen pitänyt itselleni jotain rangaistuskautta koko täällä oloni ajan. En osta mitään, en halua mitään. Tai siis haluan, mutta en saa pyytää tai ostaa sitä. En tiedä mitä tämä on olevinaan. En päästä itseäni liekasta vaan keksin aina jonkin uuden syyn rankaista itseäni. Muut varmaankin kuvailisivat tilannetta itsehillinnän kasvattamiseksi, mutta ajattelen sen mielummin rangaistuksena. Jos en saa haluta niin esimerkiksi karkista erossa pysyminen tuntuu paljon helpommalta. Olen kiero, tiedän. En vain halua antaa itselleni vielä tilaisuutta rentoutua. Pidän itseni valppaana - olenhan tullut tänne töihin.

R kertoi minulle tänään, että Ja on ollut hieman huolissaan minusta tai jotain sellaista. En kuulemma ole aina vastannut hänen tervehdykseensä kun hän on tullut kotiin tai näytän jotenkin muuten niin surulliselta tai vihaiselta. Siis mihin tervehdykseen? En ole tainnut aina kuulla hänen hiljaista muminaansa tai siis rekisteröinyt sitä minkään laiseksi kommunikointiyritykseksi. Toittakai olisin vastannut jos olisin kuullut minulle puhuttavan. Ehkäpä tarvitsen kuulolaitteen. Jos olisitte niin ystävällisiä ja keräisitte kolehdin hyväkseni, sillä omat varani eivät riitä moiseen laitteeseen. Mutta siis Ja:sta.. Hän on varmaankin tulkinnut perusilmeeni väärin vaikka toisaalta olenhan ollut välillä hieman maassa kun väsyttää ja ikävöin ystäviä. R oli sitten ehdottanut Ja:lle, että kysyisi minulta suoraan. Hänestä ei vaan kuulemma ole sallaiseen. No, minä sitten otin asian puheeksi kiertoteitse. Olen kuulemma välillä hieman sen näköinen, ettei voi olla aivan varma uskaltaako minulle sanoa mitään vai ei. Ymmärrän sen hyvin. En minä itsekään uskaltaisi puhua itselleni jos olisin joku toinen. Kiertäisin varmasti mahdollisimman kaukaa. Onneks kuitenkin juttutuokiomme, vain tylsät kalkkikset joilla ei ole mitään sosiaalista elämää käyttävät tuota sanaa, kevensi hieman ilmapiiriä. Ja opasti minua ottamaan rennosti ja minä pyysin häntä ilmoittamaan jos sekavat juttuni eivät jaksa kiinnostaa. Olen kuulemma hyvin hauska persoona kun alan selittää jotain. Voin kuvitella sen johtuvan valtavasta määrästä kielioppivirheitä joista en jaksa puhuessani välittää. Mutta ehkä olemme taas hieman läheisempiä Ja:n kanssa. Olen hyvä käyttämään taktiikkaa kerro-jotain-tyhmää-itsestäsi-niin-saat-muutkin-avautumaan. Pian taas keskustelimme koulusta ja miestenalusvaatepakkauksista, tiedän että kuka tahansa on moisesta minulle kateellinen.

Kotiin tultuamme alkoi leipomisurakka ja koska minulle on siunaantunut jauhopeukalo keskelle kämmentä, annoin R:n ja M:n hoitaa kaiken oleellisen ja hohdokkaan. Itse keskityin lähinnä taikinan syömiseen. Myöhemmin kidutin vielä Jo:ta joka oli treenannut jalkapalloharjoituksissa ensimmäistä kertaa kahden viikon tauon jälkeen. Hän teki venytykset täysin itsenäisesti ja minä lisäsin tuskaa hieronnalla. Jollainlailla hän muistuttaa pelleillessään pikkuveljeäni vaikka veljeni onkin huomattavasti rauhallisempi persoona. Jo lähinnä käyttäytyy kuin pikkuvauva tai ainakin jotain siihen suuntaan. R paljasti, että Jo oli eilen kysynyt lupaa voisiko eräs hänen kaverinsa tulla viikonloppuna yöksi. Ja koska hän oli niin salaperäinen, R tietenkin arvasi että kyseessä on joku tyttö. Ja niinhän se oli. Jo ei suostunut paljastamaan seurusteleeko hän tämän S:n kanssa vai ei mutta kaiketi jotain sen suuntaista jos sen pitäisi yökylään päästä. Lupaa ei tietenkään herunut, mikä on minusta hieman väärin. En kuitenkaan usko, että Jo viitsisi pistää pystyyn mitään kummoisia sessioita varsinkin kun minä nukun viereisessä huoneessa, M toisessa, Ja yläkerrassa ja kaikenlisäksi R ja A ovat kotosalla. R ei antaisi heidän nukkua samassa huoneessa eikä kuulemma jaksaisi valvoa koko yötä vahtimassa, että kaikki varmasti nukkuisivat omissa sängyissään. Vahinko, se olisi ollut helppo tilaisuus saada tutustua tähän salaperäiseen S:in. Tuskin Jo häntä kuitenkaan ihan äkkiä näytille tuo.

Nicht so langweilig

2006-09-12T22:04:00.000+02:00

Ihana lämmin päivä. Selvisin jälleen luistelumatkasta kunnialla ilman yhtään kolaria tai liikennesakkoja. M oli kyllä hieman kiukkuisella tuulella koska kaikki ei mennyt aivan putkeen eilen luistelussa. Hänellä on se sama ongelma jonka kanssa monet harrastajat joutuvat kamppailemaan. Aina kun M kaatuu tai muuten epäonistuu niin valmentaja tietenkin näkee sen ja alkaa neuvomaan. Hyvät hetket jäävät huomiotta ja sekös pikkuneitiä ärsyttää. Kaiken lisäksi häntä hieman kyllästyttää kun aina pitää harjoitella samoja juttuja. Kunhan kiukuttelee, sanon minä. Mutta olisi kyllä parasta oppia tekemään toistoja. Sitä se on sitten myöhemminkin. Ja siitä harrastamisessa ja oppimisessa on kyse, toistoista. Onneksi itse rakastan kerta toisensa perään toistaa samoja vanhoja nurkka- ja lattiasarjoja. Jotenkin niistä oppii löytämään aina jotain uutta.

Mutta ehkä se on vielä M:n iässä hieman eriasia. Hän on vielä niin nuori ja malttamaton. Todella malttamaton. En jaksa uskoa kuinka paljon niin pienessä lapsessa on äkäpussin vikaa. Kaikki on tyhmää ja so langweilig. Joskus en tiedä mitä tekisin tuon pikkuriiviön kanssa kun mikään ei tunnu miellyttävän. Aina ei tietenkään tarvitse yrittää miellyttää. Olen pyrkinyt pääsemään irti sellaisesta M:n kanssa koska hän on selvästikin saanut paljon enemmän vapauksia kuin mitä olis tarvinnut. Niin, siis tämähän on vain pelkästään minun mielipiteeni. Tyttö on hieman hemmoteltu piloille, vaikka kyllä siinä M:n tempperamentillakin on hieman osuutta asiaan. Mutta pienellä viekkaalla pelillä siitä selviää helposti, pitää vain hetki kuullostella mistä hän todella pitää. M on kuitenkin loppupeleissä todella helppo voittaa puolelleen kun vain osaa vetää oikeista naruista. Tänään aloin käyttää uutta taktiikkaa jota yläasteaikainen kuvaamataidonopettajammekin käytti. Esitän M:lle millainen hän on kun hän kiukuttelee. Ja siitäkös hänelle riittä iloa ja mikä parasta, samalla hän tajuaa kuinka ärsyttävästi hän käyttäytyy. Hän myöntää kiltisti olleensa täysin höpsö ja unohtaa kiukuttelun, ainakin pariksi tunniksi kunnes R tulee kotiin.

R pyyhälti tänään kotiin jälleen myöhässä aikataulusta kuten normaalistikin joten lähdimme myös M:n kanssa harjoituksiin myöhässä. Kun sitten palasimme sain osakseni valtavan lämpimän halauksen ja hirveän määrän ylistäviä kehuja. Minusta on kuulemma enemmän apua kuin on osattu edes toivoa. Ja jos en voi muuten jäädä tänne seuraavaksi viideksi vuodeksi niin he kuulemma adoptoivat minut.

Täällä tuollaiset kehut ovat piristäviä. Teen monet päivittäiset rutiinit, kuten imuroinnin ja ruuan laiton, jopa pelkästään omaksikin ilokseni. Muutenhan oloni kävisi pitkäveteiseksi. Ei ystäviä, ei harrastamista - vielä.. Jos en pitä itseäni liikkeessä niin alan varmasti kaivata kotia. Onneksi tehtävää riittää. Välillä kyllä iskee sellainen outo pelko etten olekaan sellainen kuin R olisi toivonut. Tai että minua verrataan heidän aikaisempiin aupaireihinsa. Ja tietysti verrataan, sehän on täysin normaalia. Mutta silti paineet olla edes yhtä hyvä kuin aikaisemmat on kova. Pyrin ylisuoritukseen jottei varmasti tulisi mistään mitään sanomista. En ole koskaan ollut koulussa tälläinen joten tunne on sinäänsä outo ja ehkä hieman pelottavakin. Nyt tiedän miltä niistä nuorista tuntuu jotka yrittävät vanhempiensa vuoksi pärjätä mahdollisimman hyvin. Uskon ja toivon kuitenkin vakaasti että pääsen vielä tästä tunteesta eroon kunhan aika kuluu.

On se kumma kun tulen tänne maailman toiselle laidalle niin kylläpä alkaa tulle yhteydenottoja vanhoilta miespuolisilta tuttavilta. Mitä kuuluu? Missäs päin vaikutat? Nämä on näitä joista ei tunnu pääsevän millään eroon vaikka kuinka sanoisi, että anteeksi olen varattu, anteeksi mutta ei kiinnosta. Noin puolen vuoden / vuoden väilein sama juttu. No, minkäs minä sille voin että olen niin haluttava..

Kiitos äidille

2006-09-11T22:45:00.000+02:00

Selviydyin. En aiheuttanut kolaria, en naarmuttanut autoa ja mikä parasta - löysin kotiin eksymättä. Loistava suoritus, tiedän. Sain hitusen itseluottamusta lisää ja huomenna kaikki sujuukin varmasti jo rutiinilla.

Tutustuin viime yönä paikallisiin itikoihin. Meistä ei tullut ystäviä. Reagoin niihin paljon voimakkaammin kuin Suomalaisiin, tietenkin. Tämä kutina ei taida lakata millään. Ja puremajäljet ovat valtavia, ei pieniä kuten normaalisti. Olen hätää kärsimässä sillä R:ltä saamani hyttysvoide ei helpota kutinaa kuin vaan muutamaksi tunniksi. Positiivista on se, että löysin kyllä aamulla itikan ja listin sen tietenkin saman tien. Toivottavasti niitä ei ole enempää huoneessani.

Jo myönsi tänään, että eilisestä venyttelytuokiosta oli apua. Hänellä ei koskenut yhtään jalkoihin tänään liikuntatunnilla ja aamulla herätessä edes niskat eivät olleet jumissa. Ja ihme ja kumma, hän halusi venytellä tänäänkin. Kannustin häntä tietenkin ajatuksella siitä miten hän voi sitten nauraa Ja:lle kun tämä yrittää venytellä. Kyllä tämä tästä. Huomenna voitan varmasti pojat puolelleni sillä ruokana on pizzaa. Kaksi pellillistä. Tavoitteena olisi, että seuraavallekin päivälle riittäisi mutta saa nähdä. Minä itsekin nimittäin kaipaan jo pizzaa niin, että saatan syödä oikein urakalla. Himoitsen päivittäin Ja:n syntymäpäiviltä yli jäänyttä pakastepizzaa joka lojuu houkuttelevan näköisenä pakkasessa. Minun on jo monta kertaa tehnyt mieli paistaa se pakastekalan sijaan ja syödä ennen kuin kukaan tulee kotiin. Missähän vaiheessa alan kaivata hampurilaisia. McFeast maistuisi kyllä varmasti suorastaan taivaalliselta. Näin perso minä olen roskaruualle. Saatikka sitten karkille. Yritän keksiä keinoa miten voisin mennä kauppaan ostamaan itselleni karkkia. En tietenkään halua pyytää sitä R:ltä tai A:lta kun he käyvät kaupassa. He ostavat vain suklaata ja suolapähkinöitä. En jaksaisi syödä enää yhtään suklaata, se on niin makeaa. Hedelmäkarkkeja kiitos! Söin jo nimittäin loppuun Suomesta mukanani tuoman varaston..

Siivosin tänään keittön. Aloitin jo pari päivää aikaisemmin siivoamalla muutaman laatikon ja jatkoin sitten tänään loppuun. Siis kuinka ihmisen keittiö voi olla sellaisessa kunnossa?! Sain varmaan järkytyskohtauksen niistä kaikista ötököistä mitä laatikosta kömpi esille. Kaikki tavarat ihmeellisessä järjestyksessä ja esimerkiksi vanhoja jauhoja jostain 1900-luvulta. Kauhistelin Jo:llekin keittiön kuntoa ja häntä vain nauratti. Kenelläkään ei kuulemma ole aikaa saatikka sitten kiinnostusta siivota keittiön kaappeja säännöllisesti. Otan sen siis tehtäväkseni, en nimittäin halua, että minun ruokailivälineeni ovat samassa laatikossa pienten, lentävien ötököiden kodin kanssa. Käytin koko päivän laatikostojen siivoamiseen ja heti kun A ja R palasivat töistä, he sotkivat minun hienoksi siivoamat laatikot uusilla ruokatarvikkeilla koska eivät viitsineet edes tutkia minne olin sijoittanut makaroonit, jauhot, riisit jne. Kyllä R minun työtäni kehui, mutta koko päivän työ vain tuntui menevän hukkaan kun kukaan ei vaivautunut todella miettimään mitä olin itseasiassa tehnyt. Ehkä olen sittenkin oppinut jotain äidiltäni. Siisteyttä.

Edistysaskelia

2006-09-10T22:40:00.000+02:00

Tunnen itseni maajussiksi kun käyn koiran kanssa lenkillä. Peltoja joka puolella, hevostalleja.. Minunhan piti tulla suurkaupunkiin. Toisaalta taas kaikki tuntuu suuremmalta kuin Suomessa. Talot,kadut ja jopa puut. Joka puolella on valtavasti liikennettä ja moottoriteitä. Edessäni on mielettömät shopailumahdollisuudet ja minä höpsö makaan kotona takapihalla ottamassa aurinkoa ja leikkimässä koiran kanssa. Minusta on siis hyvää vauhtia tulossa koiraihminen. Mutta en enää voi sille minkään. Koira on seurassani kaiken aikaa. Ehkä senkin takia, että olen käytännöllisestikatsoen ainoa joka jaksaa leikkiä sen kanssa päivittäin.

Koin tänään kauhunhetkiä kun poljimme yhdessä R:n kanssa katsomaan Jo:n jalkapallopeliä. Jo ei tosin itse voi pelata koska on loukkaantunut, mutta hän toimi linjatuomarina..tai jotain sinnepäin. Mistä minä tiedän kun minä seuraan peliä enkä tuomareita. Paitsi tänään, kun Jo oli niin hauska ilmestys kentän laidalla. Häntä selvästi todella harmitti kun ei päässyt pelaamaan. Minun veljeni olisi sen sijaan vain nauranut, miten tyhmät juoksevat pallon perässä. No, mutta vaikka minulla olikin oikein hauskaa paikanpäällä kentällä niin itse matka oli aivan kammottava. Sain lainata R:n pyörää, joka oli tietenkin minulle aivan liian iso. Ja kaiken lisäksi se oli sellainen malli, jollaisella en ole koskaan aikaisemmin ajanut. En osannut vaihtaa vaihteita ja käsijarruilla jarruttaminen pelotti. Jalkajarrujahan ei tässä mallissa tietenkään voinut olla. Olin hätää kärsimässä kun lähestulkoon koko menomatka oli pelkkää ylämäkeä. En ylettynyt polkimille lähestulkoon ollenkaan, joten minun piti aina kurkottaa varpaillani, jotta sain varmasti polkaistuksi. En olisi millään voinut polkea tuota yli 10km matkaa seisaaltaan, siis yhteen suuntaan. Joten kärsin tuskista kun pohkeeni alkoivat krampata ja perseeseeni sattui kovalla satulalla puolelta toiselle keikkuminen. Pääti mielessäni unohtaa kokonaan ajatuksen keskustaan ajamisesta. Kiitos, mutta ei kiitos. Ehkä sitten, jos saan edes hieman minulle paremmin sopivamman pyörän, mutta muuten en enää ikinä polje sillä pyörällä kilometriäkään! Ja tämä on lupaus. Jos voisin, niin käskisin vanhempieni lähettää minulle Suomesta oma pyöräni. Sillä voi sentään ajaa ilman suurempia tuskia. Minun kai vain täytynee totutella käyttämään bussia ja metroa kun haluan päästä jonnekin.

Ruokailun jälkeen lähdimme jo toistamiseen R:n kanssa pitkälle lenkille koiran kanssa. Ja hyvänen aika, minä luulin ettei se lenkki loppuisi ikinä. Kierretään tuo pelto, ja vielä tuo ja tuo ja tuo.. Kävelylenkkimme kesti kaksi ja puolituntia. Eli tarpeeksi liikuntaa tälle päivälle. Johan sitä ehdittiinkin eilen jo hieman levähtää. Tosin tänään jopa Jo liittyi minun ja R:n seuraan venyttelemään kun saavuimme lenkiltä. A kysyi minulta muutama päivä sitten, että jos voisin opettaa Jo:ta hieman venyttelemään kun heidän jalkapallojoukkueessaan sellaiseen ei oikein panosteta. Enkä minä sitten viitsinyt ruveta selittelemään, että yritä itse saada 15 vuotias poika venyttelemään. Ja kuin ihmeen kaupalla sain Jo:n tänään istumaan kanssani olohuoneen lattialle. Ehkä hän siinä samalla myös ymmärsi etten ole tullut tänne vahtaamaan hänen tekosiaan. En minä nyt ihan jokaisesta likapyykistä lattialla ole R:lle raportoinut. Ehkä joka toisesta vain. Hän jopa puhui minulle kokonaisia lauseita, siis sellaisia missä on monta sanaa. Jo kun on viettänyt muutamat viimepäivät kotonaollessaan vain omassa huoneessaan - lukkojen takana. A on päättänyt, että Jo pelaa liikaa Counter Strikea ja että tietokoneella istumista on rajoitettava. Yhdessä R:n kanssa pojat tekivät tänään koiranulkoiluttamista varten vuorolistan. Minun nimeäni ei tietenkään laitettu listaan. Se ei kuulemma ole minulta vaadittava tehtävä, kun en ole ollut täällä sitä koiraa kinuamassa. Kävisin kuitenkin oikein mielelläni edes silloin tällöin koiran kanssa ulkona. Varsinkin nyt kun olen tottunut tekemään sen joka päivä.

Huomenna koittaa sitten se suuri päivä kun lähden M:n kanssa kahdestaa luisteluharjoituksiin. Tiedän kyllä osaavani reitin, mutta jostakin syystä pelkään silti jotain tapahtuvan. Mitä jos ajan vahingossa jonkin tärkeän risteyksen ohi? Mitä jos on ruuhka enkä pääse vaihtamaan oikealle kaistalle? Mitä jos aiheutan onnettomuuden? Kolarin? Tai saan valtavat ylinopeussakot? Mahdollisuuksia on monia, pitää vain ajatella, että se kaikki mitä täällä voi tapahtua, olisi yhtä hyvin voinut tapahtua myös Suomessa. Kunhan vain muistan varmistaa, että M:lläkin on varmasti turvavyö kiinni niin mitään hätää ei voi olla.

Ikäväni ystäviin helpotti hieman tänään, ainakin hetkellisesti. Viihdyn kyllä tässä perheessä paremmin kuin olin osannut toivoakaan. Aivan hömppää kaikki kauhutarinat aupairina olosta. Ne ovat vain satunnaisia tapauksia. Uskon ainakin niin.. Olen ollut täällä vasta kaksi viikkoa. Vasta kaksi! Miten pitkä tästä vuodesta tuleekaan. Pitkä aika ikävöidä. Vaikka enhän minä tullut tänne ikävöimään. Tulin oppimaan uusia asioita. Ja mitä olenkaan oppinut? No, ruuanlaitosta on tullut valtava intohimo. Keräämme yhdessä R:n kanssa minulle keittokirjaa. Lisäksi olen oppinut sopeutumaan koirankarvoihin, ainakin osittain. En enää saa ällötyskohtausta kun koira loikkaa syliini. Tiedän ettei tätä usko kukaan, mutta odottakaapa vaan kun näette minusta kuvan koiraa paijaamassa.. Olen myös rohkaistunut käyttämään enemmän englantia ja ehkä hitusen luottamaan saksankielen taitoihini. Tänään kskustelin naapureiden kanssa saksaksi. Ulkopuolisten kanssa se on helpompaa mutta jotenkin tämän perheen kesken en vielä oiken uskalla avata suutani. Paitsi A:lle jolle kaikki pitää vielä varmuuden vuoksi huutaa, jotta hän varmasti kuulee.

Likapyykkiä

2006-09-09T19:41:00.000+02:00

Odotan automaattisesti viikonloppua vaikka tiedänkin ettei se tarkoita varsinaista lomailua. Tänään minun piti päästä shoppailemaan toisen suomalaisen aupairin kanssa, mutta matkaan tuli mutkia kun en saanutkaan vielä bussi/junakorttiani. Hieman ärsyttävää kun olin jo ehtinyt odottaa 'vapautta'. Pieni tuulettuminen todella tekisi hyvää. Ja koska siitä ei sitten tullut mitään niin rankaisin itseäni pysyttelemällä kotipiirissä koko päivän. Poistuin kotoa vain puoleksitoista tunniksi koiran kanssa lenkille. Lenkki oli kyllä kieltämättä hyvin antoisa. Pääsin tutustumaan paikallisiin hevoskilpailuihin ja näin jäniksen, siilin ja kannibaalietanoiden lisäksi ketun. Varsinainen luontoelämys.

Päivä on ollut mitä kaunein. Tiedän, että Suomessa on sadellut joten auringon paiste täysin pilvettömältä taivaalta on tuntunut normaalia erikoisemmalta. Ehkä siihen vaikuttaa sekin, että tuloni jälkeen olen jo saanut lähes päivittäin nauttia virkistävästä vesisateesta. No, me tietenkin otimme ilon irti lämpimästä ilmasta ja grillasimme vartaita takapihalla. Minä jopa söin sieniä mitä olen tehnyt viimeksi herra ties milloin. En kyllä suostu myöntämään, että olisin tehnyt sen kovinkaan mielelläni, saatikka sitten suorastaan pitänyt niistä, mutta ajattelin vain olla vieraskorea. Perheen isä ei tosin ole käsittänyt vielä sitä etten ahda itseeni aivan niin paljon ruokaa kuin ehkä muut perheen jäsenet. Mutta ehkä hänkin ajan kanssa tajuaa ettei tapanani ole ottaa yli viittä kertaa santsilautasta..

En olekaan tajunnut miten hankalia puperteetti-iässä olevat nuoret saattavat olla. Jo on alkanut oikutella oikein toden teolla. En tiedä johtuuko se minun tulostani vai onko hän ollut sellainen jo pidemmän aikaa. Tuntuu hassulta ajatella, että veljeni on täysin saman ikäinen mutta ei siltikään kättäydy läheskään niin kuten hän tekee. Mikä onkin toisaalta suuri onni. Täällä Jo:n lattialla lojuvista kalsareista ja muistakin likaisista vaatteista on tullut minulle arkipäivää. Aamuisin herätessäni törmään hänen edellisen iltansa treenivaatteisiin suoraan yläkerran käytävässä, aivan oveni ulkopuolella. Sen jälkeen löydän edellisen päivän kouluvaatteet kylpyhuoneen lattialta ja kun olen kiltisti viemässä tuota vaatemyttyä Jo:n huoneeseen kohtaan valtavan määrän lattialle viskeltyjä vaatteita jotka eivät ole jostain kumman syystä kelvanneen sinä aamuna kouluun pantavaksi. Ja minä kun luulin, että minun vaatteeni ovat koko ajan hujanhajan.

Tänään tuli yllättäen se tunne jota olen jo ehkä hieman odottanutkin. Tajusin todella olevani täällä. Kävellessäni koiran kanssa mäellä ja ketsellessani puiden takaa pilkottavaa kaupunkia tunsin pienen hyvän olon kumpuavan sisältäni. Minä todella tein sen. Pääsin tänne saakka. Minulla oli nimittäin koko ajan pieni epäilys siitä etten ehkä selviäisikään tänne saakka. Mitä jos en uskaltaisikaan lähteä? Mitä jos todellisuudessa haluaisikaan lähteä? Entä jos saisinkin jostain Suomesta hyviä töitä tai pääsisinkin opiskelemaan? Tai entä jos en muka löytäisikään mieleistäni perhettä ja sillä verukkeella jättäisin koko matkan kokematta? En tiedä kuinka paljon kaikki muut epäilivät lähtöäni. Perheeni, ystäväni. Herra M lähinnä vain toivoi etten lähtisi. Olen auttamattoman ylpeä itsestäni. Voin nyt myöntää sen suoraan - en olisi ikinä uskonut todella lähteväni. Haaveilin siitä paljon. Halusinkin jopa, mutta en olisi ikinä uskonut todella toteuttavani sitä. Ja miksi en? Koska täysin samalla tavalla minä puhuin nuorempana haluavani kielikurssille. Englantiin, Australiaan.. Enkä tietenkään ikinä lähtenyt. Tietenkin osasyynä oli kalliit hinnat ja pelkoni oppitunneista, joista en uskonut selviytyväni. Pelkäsin lähteä. En ollut valmis sellaiseen kokemukseen.

Olympiatoivo

2006-09-07T18:53:00.000+02:00

Kaksi viikkoa.

Kuinka nopeasti aika onkaan kulunut, vaikka toisaalta olen kotiutunut jo niin hyvin, tuntuu kuin olisin ollut täällä jo ikuisuuden.

Tänään piti olla ensimmäinen päivä kun menen pikuneidin kanssa kahdestaan luisteluharjoituksiin, mutta eräiden avainselkkauksien takia lähdimmekin mummin kyydissä. Mummi on hiema pelottava tapaus. Hurjat mustat kajaalit silmissä ja noita-akkaa muistuttava nauru. Mutta ensimmäistä kertaa täällä oloni aikana aloin höpötellä ihan ilman erillisiä kysymyksiä. Ei siihen tarvittukaan kuin vaan pari viikkoa. Pojille en kuitenkaan ala vielä saksaa mölöttämään, epävarmuus on ainakin vielä siltä osin tallella.

Mummi on aikaisemmin vienyt pikkuneidin luisteluun, siis silloin kun en ollut vielä tullut. Nyt hän hämmästeli kuinka paljon M:n luistelu on kehittynyt muutamassa viikossa. Ja kyllä minäkin olen jo nähnyt kehitystä. Mutta M:llä onkin neljät harjoitukset viikossa ja pian harjoituskerrat kasvavat kuuteen kun luistelun lisäksi tulee balettitunti ja voimaharjoittelu. Koko ajan pitää olla muistuttamassa itselleen, että M on vasta kuusi vuotias. Mutta sellaista se on Olympiavalmennuksessa. Toiset M:n ryhmässä ovat kuitenkin jo seitsemän, yksi jopa kahdeksan. Tuntuu hassulta ajatella, että niin pienet on erikseen laitettu johonkin Olympiavalmennukseen, mutta niin se vain menee. Jo pienten aloittelijoiden ryhmistä valikoidaan niitä, joilla uskotaan olevan kykyjä. Siellä ne sitten kiitävät kaiken ikäiset, Saksan tulevat Olympiatoivot, jäällä ja minä istun pöllämystyneenä katsomossa kun M harjoittelee jo ties mitä piruetteja ja hyppyjä.

Kaiken huipuksi kaikki jäällä olijat ovat pukeutuneet kuin esitystilanteeseen. Äidit ovat vääntäneet mitä hienoimpia nutturaviritelmiä ja kaupasta on ostettu paljetein koristellut luistelumekot. Jopa aivan pienimmillä on puvut ja niihin sointuvat säärystimet,hiuslenkit ja käsineet. Välineurheilua huipussaan. Siellä ne rimpsuhelmat sitten hulmuavat ja klitteri kiiltää kun vain hieman vaahtosammutinta isommat jääprinsessat kiitävät katsomon ohitse. Minä perinteisen harrastuksen-kuuluu-olla-ennen-kaikkea-hauskaa-ajatuksen kannattajana yritän pitää kieleni kurissa. Eniten minua säälittää eräs selvästi todella lahjakas tyttö, joka on erään miesvalmentajan yksityivalmennuksessa. Aina kun hän kaatuu hyppyjä harjoitellessan niin kasvoista näkee kuinka sattuu ja itkettää, mutta ei auta kun pitää treenata. Valmentaja karjuu kentän laidalta, että uudestaan vaan. Tyttö nousee ylös, pyyhkii kyyneliiän, ottaa vauhtia ja yrittää uudelleen, niin kauan kunnes onnistuu. Kun mainitsin asiasta R:lle niin hän sanoikin kuulleensa, ettei tuon kyseisen valmentajan valmennettavaksi kannata mennä. Onneksi minulla ei ole koskaan ollut syytä itkeä harjoituksissa.

Pojat ovat alkaneet puhua minulle suomea. Tai Ja lähinnä. Jo nyt ei paljon minun kanssani vaivaudu keskustelemaan. Tosin ei Ja sano kuin muutamia lyhyitä lauseita kerrallaan, mutta onhan sekin jo alku. Ja hyvin hän jo puhuukin! Ei mitää kielioppivirheitä, ääntäminen vain teettää vaikeuksia. Yritän hirveästi rohkaista heitä molempia kayttämään suomea kun kerran osaavat sitä. Kieroilijat, ovat antaneet kaikkien ymmärtää etteivät osaa koko kieltä. No, totuus on paljastunut. Ehkä jossain vaiheessa pääsemme tilanteeseen, jolloin minä puhun heille saksaa ja he vastaavat suomeksi. Tai sitten tämä on vain jokin toimintasuunnitelma, jotta minä rohkaistuisin puhumaan saksaa. Jospa he ovat jo kyllästyneet englanninkielen sanojen muistelemiseen? No, niin tai näin, ymmärrän hyvin koska heillä on selvästi hieman suppea englannin sanavarasto, eikä ihmekään kun jokaikinen tv-ohjelma on pilattu dubauksella! ..Mutta eniten minua ehkä harmittaa kuitenkin se, kun Jo ei puhu eikä pukahda minulle mitään ellei ole pakko. Joko hän pakenee omaan huoneeseensa kun tulen paikalle tai sitten hän jatkaa kanavasurffailua välittämättä pätkääkään mitä höpöttelen. Ja R kun sanoi, että Jo on pojista se puheliaampi. No, ehkä ei vieraiden tyttöjen seurassa. Tai sitten olen vain jokin kaksipäinen hirviö Suomesta kenen kanssa ei ole kiva jutella.

Tänään sain todisteen siitä, ettei ole kivaa jos joku tuijottaa sinua kun olet suihkussa. Olin tapani mukaan pahaa aavistamattomana pesemässä hiuksiani kun kesken shamppoon poishuuhtelun huomasin koiran tuijottavan minua lasin läpi. Olin kai jättänyt oven jotenkin huonosti kiinni ja kun se oli kyllästynyt odottamaan minua, se oli päättänyt tallustella sisään kylpyhuoneeseen. Huomenna pitänee laittaa ovi lukkoon. Sillä vaikka kyseessä olikin vain koira, niin en kuitenkaan ole omasta mielestäni hehkeimmilläni suihkussa. Enkä todellakaan halua yhtään ketää ulkopuolista, en sen enempää koiraa kuin ihmistäkään minua töllistelemään.

Jännittävää kuinka nopeasti päivärytmini on vakiintunut. Herään aamuisin yhdeksältä, peseydyn, syön ehkä aamiaista, avaan verhot ja tuuletan koko talon. Imuroin olohuoneen, keittiön ja eteisen, erityisesti matot. Sitten pyyhin kaikki rappuset, lakaisen yläkerrantasanteen. Tyhjennän tiskikoneen ja alan valmistamaan ruokaa. Jätän ruuan valmistumaan kun käyn hakemassa pikkuneidin koulusta. Tarkistan, että kaikkialla on yleisesti ottaen puhdasta. Syön M:n kanssa jonka jälkeen lähdemme luisteluharjoituksiin. On myös tärkeää varmistaa, että M muistaa varmasti tehdä kaikki läksynsä ja ettei hän vaan hiivi salaa alakertaan katsomaan tv:tä.

Lempipuuhakseni on muodostunut ruuanlaitto. Ja vaikka itse sanonkin niin olen siinä jo kohtalaisen hyvä. Mieleni tekisi aina syödä suoraan pannulta tai kattilasta. Olen kuin aasi joka syö kuormasta.

Elämän pieniä iloja

2006-09-04T23:32:00.000+02:00

Selvisin hengissä sukulaisista. On rankkaa yrittää keskustella kun ainoat sanat mitkä tulevat mieleen on "Ja" tai "Nein". Sitä sitten vaan nyökytellään ja yritetään tehdä mahdollisimman selkeäksi se, että ymmärrän kyllä mitä minulle kerrotaan vaikka en osaakaan sanoa mitään häikäisevän fiksua. Kerran päivässä tulee vastaan jokin sanonta jota en ymmärrä. Silloin vaan käännytään epätoivoisena R:n puoleen ja toivotaan apua. Kun en kuitenkaan viitsi kantaa sanakirjaa mukanani kaikkialle. Miltä se näyttäisikään jos alkaisin jokatoista sanaa etsimään kirjasta. "Warte einen Moment,bitte.."

Mutta sukulaisiin on nyt sitten tutustuttu enkä tainnut edes nolata itseäni kovinkaan pahasti. Olin vain se pieni ujo suomalaistyttö jollaisena ei varmaan kukaan suomalainen ole minua vielä nähnyt. Todellisuudessa olen kyllä hirmuisen ujo. Varsinkin vieraiden ihmisten seurassa valitsen hyvin tarkkaan asiat jotka haluan kertoa ja jotka jätän kokonaan sanomatta. Jopa R on huomannut tuon piirteen minussa. Sain asiasta palautetta eräänä iltana kun istuin katsomassa tv:tä. Minusta kuulemma toisinaan näkee hyvinkin selvästi kuinka muutan tapaani puhua erilaisten ihmisten seurassa. Uskon, että tuo piirre vain korostuu täällä ollessani koska ainoat keskustelukumppanini ovat uuden perheeni jäsenet. Päivät vierivät eteenpäin ja ainoat joiden kanssa todella keskustelen on pikkuneiti ja R. Ja jo näin hieman pidemmän ajan kuluttua se alkaa hieman tympiä. Enhän minä voi todellisia ajatuksiani jakaa aikuisen kanssa sen enempää kuin pikkutytönkään. Varsinkin kaksi viimepäivää ovat olleen minulle rankimmat tähän saakka. Kun kaikilla näyttää olevan niin hauskaa, keskustelu pulppuaa ja minä ymmärrän vain sanan sieltä ja toisen täältä. Ja ja Li ovat kuin kaksi pientä kyyhkyläistä jotka velmuavat suihkussa aina puolituntia kerrallaan. Ja minä istun huoneessani ja ikävöin ystäviäni. En kotia, en vanhempia. Ystäviä. Jotakuta jolle voin kertoa miten hyvää kaupasta löytämäni sitruunakakkujugurtti on, kuinka paljon ärsyttää kun ihanat Simpson-äänet on pilattu paskalla dubbauksella. Kaipaan hirveästi kotikylän juoruilua. Mitä se on tehnyt, kenen kanssa ollut, missä puskassa maannut. Kuinka joku itki kun sai huonon numeron kokeesta, kuinka hyviä paniineja jostain kahvilasta saa.

En missään tapauksessa lähtisi täältä. En mistään hinnasta jättäisi tätä kesken. Mutta kaipaan vain ystäviäni. Ihmisiä, joita olen tavannut viimeisen kolmen lukiovuoden aikana joka päivä. Koulussa, kotimatkalla, treeneissä. Minulla on aina ollut paljon ystäviä ja olen suorastaan shokissa kun yht' äkkiä ei olekaan ketään jonka sydänsuruja kuunnella, jonka kanssa parantaa maailmaa valittamalla kauppojen surkeista vaatevalikoimista.

Ja pelasti tänään päiväni toivottamalla minulle suomeksi hyvää yötä. Niin pieni teko ja silti tulin valtavan onnelliseksi. Niin pieni minun maailmani täällä on.

Vaikka tuli maailman pienuus todistettua eräällä toisellakin tavalla. R:n sisko kävi myöskin perheineen juhlimassa Ja:n syntymäpäivää. Ja kun tuli puhetta harrastuksestani niin hän muistikin, että eräs sukulaisperheen tyttö varmaankin tanssii opistolla kuten minäkin olen jo vuosia tehnyt. No, kaverinihan se tietenkin on. Pienessä piirissä kaikki tuntevat toisensa, mutta minä olen sentään täällä kaukana jossain. Olen ollut S:n kanssa samoilla tanssitunneilla jo usean vuoden ajan ja siitähän se ilo vasta syntyi. Tämä tavallaan toditaa myös mottoni täysin päteväksi.

"Ei ole olemassa vieraita, on vain ystäviä joita ei ole vielä tavannut."

Uutisia maailmalta

2006-09-01T23:51:00.000+02:00

En muista enää yhtään kuinka juhlin 17v. syntymäpäivääni. Siis ei mitään muistikuvaa.. Juhlinkohan ollenkaan vai minkäs takia se muisti on mennyt.. No, Ja:n syntymäpäivät tulen varmasti muistamaan koko elämäni. Kuinka voisin unohtaa tätä valtavaa meteliä joka lähtee noin kymmenestä nuoresta miehenalusta kun ne pelleilevät tanssimaton kanssa. Ihailen pikkuneidin unenlahjoja. Kuinka kukaan pystyy nukkumaan tässä metelissä? Milloin musiikkina pauhaa metalli, milloin hiphop. No, nuorena sitä on energiaa ja jaksaa vaikka mitä. Minähän olenkin siis jo niin vanha etten jaksa enää mitään.

Tämä viikko on jotenkin ollut erityisen rankka. En ole saanut kunnolla nukuttua ja aamulla pitää herätä hirmuisen aikaisin valmistamaan ruokaa tai siivoamaan. Päivittäisiin töihini kuuluu imurointi ja rappusten pyyhkiminen koirankarvoista. Hermostuttaa kun pitää raahata imuria aina alimmasta kerroksesta ylimpään saakka. Kaikkia huoneita ei tietenkään tarvitse imuroida päivittäin, koska koira ei saa oleskella makuuhuoneissa, mutta kyllä minun huoneeni ainakin täyttyy jo kahdessa päivässä karvoista. Tai sitten huomaan ne vain herkemmin kuin muut. Mutta toisaalta, koska minulla ei ole huoneessani mattoa, niin ehkä ne koirankarvat sitten hieman lämmittävät jalkojen alla.

Siis minustahan on tullut jo melkein koiraihminen. Tai jos nyt ei kuitenkaan. En vieläkään siedä sitä hajua ja joka paikasta tursuavia karvoja. Mutta minulle on edistyksellistä, että jaksan päivittäin käyttää sitä lenkillä ja iltaisin leikkiä sen kanssa takapihalla. Tämä on tietenkin osa tarkkaan harkittua suunnitelmaani. Koira kun on ottanut tavakseen seurata minua ympäri taloa. Mutta jos olen kunnon lenkillä ja leikkimisellä väsyttänyt sen niin saan kävellä aivan rauhassa kun se lepäilee alakerrassa omassa korissaan.

Ajelin tänään ensimmäistä kertaa itsekseni autolla. Tai no, ilman aikuisen läsnäoloa. Tänään oli vasta neljäs kerta kun ajoin ja kaikki tuntuu vieläkin hirmuisen oudolta. Onneks auto ei ole temppuillut, tai siis olen saanut pidettyä sen hallinnassa. Pelkään vain ajavani ajatuksissani ylinopeutta kun on paljon helpompi ajaa muun liikenteen mukana. Mutta kun en viitsisi ottaa mitään ylinopeus sakkoja. R on saanut jo kolmet sakot vähän ajan sisällä. Täällä onkin kuulemma tehostettu huomattavasti liikenteen valvontaa ja siksi yritänkin hillitä kaasujalkaani. Tuntuu vain niin hullulta kun täällä suurin osa nopeusrajoituksista on 30 tai 50 km/h. Ja sitten jos saa ajaa kovempaa niin pompataankin heti 70 km/h. Mutta paikalliset tuntuvat ajavan 50 rajoituksessakin ainakin sitä 70. On se kivaa sitten maksella sakkoja.

Huomenna olisi sitten sukulaisten ja varsinkin isovanhempien tapaaminen edessä. Muuten ei kyllä pelota, mutta kun en edelleenkään saa suustani yhtään järkevää saksankielistä lausetta. Nytkin joudun vain hymyilemään tyhmän näköisenä kaikille naapureille, kun vaikka ymmärränkin lähes poikkeuksetta kaiken niin en osaa vastata yhtikäs mitään.

Tänään hioin ostostaitojani lähikioskissa kun pikkuneidillä oli vieras toisesta suomenkielisestä perheestä. Lapset halusivat ostaa pienet leikkitupakka-askit jotka sisälsivät tupakalta näyttäviä purukumeja. Puhaltamalla niistä sai aikaiseksi jopa pienen "savupilven". Mietin hiljaa mielessäni, että millaisen kuvan tälläiset "makeiset" antavat lapsille tupakoimisesta. Eihän tupakoiminen oikeasti ole mitään mukavaa, hauskaa, terveellistä ja hyvän makuista puuhaa. Eihän? Näin me vain opetamme lapsillemme jo pienestä pitäen tupakoimisen ihanuuden. Kuka sortuu myöhemmin, se jää nähtäväksi.

Koin pientä ilonaihetta kun pikkuneiti nimitti minua äidikseen. Kyllä minä jo tiesinkin, että hän on minuun kiintynyt, mutta en ollut odottanut ihan tälläistä. No, olipahan ainakin todella helppo ja kivuton synnytys. Ja suoraan vauva- ja vaippa-ajan ohitse.

Pieni ikävä vihlaisi sydäntäni kun näin uutisissa pätkiä kotikaupungistani. Tuttujen katujen näkeminen, varsinkin tanssiopiston läheisyydestä tai hieman erikoisiakin muistoja nousemaan pintaan. Kyllä perheen nuoret kiinnostuivat töllistelemään miltä se minun kotikaupunkini nyt sitten näyttää mutta minulta meni kyllä uutiset aivan ohitse kun pysähdyin miettimään näkemääni. Täytynee katsoa uutiset myös huomenna.

Valovuoden tuollapuolen

2006-08-31T16:27:00.000+02:00

Uskomatonta kuinka nopeasti ensimmäinen viikko on mennyt. Olen ottanut tavaksi käydä päivittäin koiran kanssa pitkällä lenkillä. Siinä tutustuu hyvin ympäristöön ja koska muut eivät tunnu jaksavan käydä sen kanssa lenkillä, niin pakkohan jonkun on viedä se ulos. Saanpahan ainakin säännöllistä likuntaa koska tanssitunnit eivät ole vielä alkaneet. Pyrin kuitenkin venyttelemään päivittäin jotta en olisi sitten niin kauhean kankea kun treenit alkavat. Olenkin saanut koko perheen kinnostumaan venyttelystä. Ainut jolle tuputan sitä on R. joka kuitenkin lenkkeilee päivittäin koska treenaa puolimaratoonille, mutta muut ovat innostuneet siitä aivan vapaaehtoisesti. He eivät aavistakaan kuinka hitaast mutta salakavalasti aivopesen heidät, jokaisen yksi kerrallaan..

Alan jo tottua perheen outoon tapaan syödä aina samaa ruokaa monta päivää. Minusta tuntuu hullulta laittaa kerrallaan niin valtava annos, jota sitten syödään seuraavat kolme päivää. Ja meitä päivittäin kotona syöviä on kuitenkin viisi. Ruokaa on siis riittävästi. Jääkaappikin tursuu toinen toistaan pelottavampia purkkeja ja purnukoita. Ja minä kun kaipaisin vain yksinkertaista leipää. Mutta jugurtti se vasta hyvää onkin! Söisin sitä varmasti purkkitolkulla jos vain viitsisin. En vieläkään oikein uskalla asettua taloksi. Tuon aina takkini omaan huoneeseeni. Kengile sentään sain raivattua tilaa eteisen kaapista. En jätä vessan vieläkään muita tavaroitani kuin hammasharjan. R. kyllä lupasi raivata minulle hyllytilaa, mutta en ole viitsinyt muistutella häntä asiasta.

Huomenna koittaa pienoinen vapaus kun R. ja A. lähtevät johonkin seminaariin ja minä jään lasten kanssa kotosalle. Pikkuneidille tulee iltapäivällä joku kaveri kylään ja illalla taas on Ja:n 17v. syntymäpäiväpippalot, joten hulinaa riittää. Odotan ehkä eniten Ja: kavereiden tapaamistä koska R. on kehunut heitä todellisiksi herrasmiehiksi. Olisi mukavaa tavalla välillä joitain muitankin ihmisä kuin pikkuneidin kikattavia ystäviä.

Alan jo hieman kaivata omanikäistäni seuraa, mutta jotenkin kielimuuri on vielä hieman liian suuri. Enkä oikein keksikään mistä niitä ystäviä lähtisin kalastelemaan. En viistisi kuitenkaan mennä minkään "Voisitko olla ystäväni?"- kyltin kanssa keskustaan seisoskelemaan. Ehkä pitänee vaan antaa ajan kulua ja odottaa tanssitunteja. Ja:n kanssa voi kuitenkin jo hieman keskustella. Hän on ottanut tavaksi höpötellä kanssani koulun jälkeen. Pari iltaa sitten hän valitteli minulle kuinka joku oli käynyt hakkeroimassa hänen kotisivujaan. Hän epäili, että asialla olisi ollut hänen kaverinsa, joka on aina ollut hirveän kateellinen hänen kotisivuistaan. Täällä tuntuu olevan suhteellisen yleistä, että nuoret kyhäävät itselleen omat kotisivut.

Minusta on jännittävää etsiä Saksan ja Suomen välisiä eroavaisuuksia. Yksi hauskimmista on tietenkin kotipuhelimet, joilla soittaminen on täällä paljon halvempaa kuin kännyköillä. Toinen jännittävä on Ja:n latinanopiskelu. Täällä on monilla tapa aloittaa latinanopinnot ranskan sijasta koska sanotaan, että latinan opiskelu auttaa sitten muiden kilten opiskelussa. En tiedä, minä anakin olen kuitenkin pärjännyt ihan kohtalaisesti vaikka en ole latinaa opiskellutkaan.

Istuin eilenillalla innoissani olohuoneessa seuraamassa Suomen tv:tä. Täällä näkyy lautantennin kautta peruskanavat. Harmiksin ei kuitenkaan Subtv, sillä olisin niin kiinnostunut seuraamaan BB:tä. En ole raaskinut ostaa katseluaikaa koneelle. Mutta voi kuinka ihanaa olikaan katsoa esimerkikis uutisia, tai jotain haastatteluja kun mitään ei oltu dubattu. Hovimäkikin tuntui jotenkin erilaiselta kuin ennen. Mietin, että istuikohan äitikin kotona Suomessa katsomassa sitä tv:stä. Hetken aikaa tämä välimatka tuntui valovuodenmittaiselta..

Posteljooni

2006-08-28T20:28:00.000+02:00

Tuntuu kuin olisi hirveästi univelkaa. Vaikka nukun aivan samalla tavalla kuin Suomessakin, eli yhtä huonosti niin olen siltikin hirmuisen väsynyt. Ei täällä nyt niin paljon ole koko ajan uusia kokemuksia, että sen kummemmin rasittuisin. Eivätkä jalkani olleet edes kipeänä viikonlopun Suomikoulun vaellusretkestä. Venyttelin kyllä normaalia ahkerammin retken päätteeksi. Luulin oikeasti kuolevani sille pienelle vuorelle, mutta selvisin kuitenkin hengissä. Ehkä minua ei ole tehty kävelemään metsässä montaa päivää putkeen. Silloin on liikaa aikaa ajatella.

Naureskelin tänään itsekseni ku muistin erään rouvan sanat siitä kuinka saattaisin muka ihastua perheen vanhempaan poikaan. Voi hyvänen aika sentään. Minua nauratti jo silloinkin, mutta nyt tuo ajatus tuntuu vielä entistäkin hullunkurisemmalta! Miten osaisin kuvailla sitä paremmin.. Aivan kuin pitäisi ihastua naapurissa asuvaan pieneen teinipoikaan.

Suomikoulun äidit taas suunnittelivat yhdessä, että minulle pitäisi etsiä täältä Saksasta mies. He kaikki ovat jotenkin suomalaisia miehiä vastaan. Tai ei ihan niinkään, mutta jotenkin he pitävät saksalaisia miehiä parempana vaihtoehtona. No, toisaalta sen ymmärtää kun tietää, että he kaikki ovat aikoinaan tulleet tänne Saksaan aupairiksi ja sitten jääneet sille tielleen. Mutta asiaa ei auta vaikka yrittäisinkin sanoa, ettei minulla ole aikomustakaan löytää täältä mitään miestä. Ei täältä, eikä mistään muualtakaan. Se ei ole se syy miksi olen tänne tullut. Mitä vikaa suomalaisessa miehessä muka on? Rouva R:kin höpötteli tuossa eräänä päivänä, että heidän työpaikkansa nuoret miehet ovat kovasti odotelleet tuloani. Mikä ihmeen hinku kaikilla aikuisilla on saada parittaa minut jollekin "unelmien poikaystävälle"? Pärjään kyllä aivan mainiosti itsekin, kiitos vain.

Olin tänään kahdestaan hetken aikaa pikkuneidin kanssa kotosalla ennen kuin rouva R. tuli töistä kotiin. Minulle on sanottu ettei minun tarvitse avata ulko-ovea vieraille ja tottakai juuri tänään piti soida ovikello. Uskaltauduin kuitenkin avaamaan kun näin postinjakajan paketti kädessään. Pikkuneiti oli kuitenkin reippaana ja ehti ovelle ennen minua. Pirteästi hän ilmoitti minun olevan Suomesta ja etten osaa hyvin saksaa. Postimies tuijotti minua kummastuneen ja irvisti sitten ymmärtäväisesti. Minä yritin hieman ujona selittää postimiehelle naama punaisena ymmärtäväni kieltä kyllä oikein hyvin. Kuittasin paketin ja pakenin hieman häpeissäni keittiöön paketti kainalossani.

Kuin olisi tullut kotiin..

2006-08-27T21:35:00.000+02:00

Lento oli puoli tuntia myöhässä. Yritin ajatella positiivisia ajatuksia kun pääsin läpi lähtöselvityksestä ja vilkaisin viimeisen kerran olkani yli äitiäni. Hymy naamalle ja vilkutus ja mahdollisimman nopeasti porttien toiselle puolelle. Pelko kouraisi vatsasta vasta koneen noustessa. Ruumassa lojui kaksi matkalaukkuani ja minä puristi rystyset valkoisena istuimeni käsinojia. Mutta pääsin perille, kone ei tippunut vaikka koinkin elämäni kovimman turbulenssin. Lensimme myrskypilven lävitse ja monet matkustajat todella kiljuivat ja itsekin olisin varmasti kiljunut ellei mielessäni olis pyörinyt täysin muut asiat.

Enkä olisi voinut parempaa perhettä valita. Ja asiaanhan ei mitenkään vaikuta se, että kotinani on neljä kerroksinen talo ja oma huoneeni on yli kaksi kertaa isonpi kuin huoneeni Suomessa. Minulla on tv, kaapeli, digiboksi,l angaton netti, tietokonepöytä, kaksi nojatuolia, pöytä, koko vartalopeili ja valtava vaatekaappi. Ainoa miinus on, että sänkyni patja on paljon kovempi kuin mihin olen tottunut, mutta enköhän minä siihen totu.

Varsinainen tehtäväni eli pikkuneidistä huolehtiminen osottautui ainankin näin aluksi aika helpoksi hommaksi. M käytännössä raikkuu koko ajan minussa kiinni. Ujostelua kesti ensimmäiset kaksi minuttiia tuloni jälkeen ja siitä saakka en ole päässyt hänestä hetkeksikään eroon. Aivan kuin minulla ei muutenkin olis paljon uutta opittavaa.

Onnistuin välttymään suuremmilta traumoilta ensimmäisenä iltanani. Mitä nyt minulle tuli täytenä yllätyksenä, että perheen isä, herra A, on hieman kuuro ja hänelle täytyy käytännössä huutaa. Jo. ja Ja. ovat hieman ujostelleet minua. He eivät tunnu käsittävän miksi minun kanssani tulisi puhua englantia vaikka ymmärrän saksaa. Yritin Ja:lle selittää, että olen vielä todella ujo puhumaan saksaa, mutta hän ei siltikään jaksaisi aina käyttää aivojaan ja miettiä miten saisi sanottua sanottavansa englanniksi. Sekä Jo että Ja pelkäävät selvästi virheitä tai sitten heidän kielitaitonsa on vain hieman ruosteessa. Olen kuitenkin saanut selvää edistystä aikaan puhu-niin-paljon-kuin-ehdit-taktikallani sillä tänään Ja tuli jo aivan oma-aloitteisesti huoneeseeni puhumaan. Pelkäsin antaneeni itsestäni todella friikin kuvan kun kävin hänen ja hänen tyttöystävänsä kanssa kaupungilla. Sain melkein sydänkohtauksen nähdessäni ostoskadun joka kulkaa koko keskustan läpi. No, ehkä 600 000 asukasta tarvitseekin hieman enemmän vaate- ja kenkäkauppoja kuin pikkukylän mummot..

Pieni kotiorja?

2006-08-23T12:26:00.000+02:00

Huomenna. Kuinka aika onkaan mennyt näin nopeasti? Olo on jotenkin tyhjä. Ei jännitä kuten luulin. Aivan kuin mitään ei olisi jäljellä. Se on menoa nyt eikä meinata.

Saan luultavasti sullottua kaikki tarpeelliset vaatteeni samaan matkalaukkuun. Talvitakit jäävät ja ehkä talvikengätkin. Ne voi sitten lähettää pakettina perästä. Lenkkareita minulla ei ole joten ne pitää vielä käydä ostamassa. Lakanoita ja pyyhkeitä minun ei tarvitse kuulemma viedä mukanani. Huoneeni siellä on muuten jo valmis paitsi langaton nettiyhteys puuttuu. Miten selviän ilman konetta kokonaisen päivän?! Minun täytyy rohkeasti roijata rakas vauvani heidän koneensa viereen, enhän muuten saa kehenkään yhteyttä.

Lähdemme kaikki viim. 9 mennessä kouluun/töihin ja palailemme eri aikoina kukin. Sinä voit vaikka nukkua, kunnes talo tyhjenee ja aloittaa askareesi sitten.

Minun ei sis tarvitse kärsiä joka aamu aikaisesta herätyksestä ja pikkuneidin saattamisesta koulutielle, vaan saan rauhassa odottaa, että talo hiljenee ja sitten aloittaa jynssäämään lattioita tai kuuraamaan vessoja. Olen pieni kotiorja joka tottelee ruoskaa. Vaikka en kyllä usko, että minulla tulee olemaan sen kummempia kotitöitä kuin täällä Suomessakaan. Pidän lähinnä huolta yleisestä siisteydestä, laitan ruuan, vahdin että pikkuneiti tekee läksynsä ja kuskailen lapsia omiin harrastuksiinsa. Toivottavasti perheen auto ei ole mikään viimeisin huippuluokan Mercedes Benz. Voin jo kuvitella kuinka hankin sen kylkeen kauniit naarmut hyvillä parkkeeraustaidoillani.

Olemme kuulemma lähdössä rouva R:n ja muiden Suomikoululaisten äitien kanssa vaellusretkelle nyt viikonloppuna. Ohjelmaan kuuluu saunomista, ruuanlaittoa, tappava vaellusreitti ja kuten hyvin voi arvata, minun piinaava tenttaukseni. Kuka olen, mistä tulen ja muuta yhtä tähdellistä. Eniten ehkä pelottaa, että kaikki keskustelut käydään saksaksi ja minä raukka yritän änkyttää jotain huonolla kielitaidollani. Ehkä minun pitäisi väittää, että otin kielikoruni vasta äskettäin ja koska kieleni on yhä kovin turvoksissa, en voi puhua mitään.

Noin 24h 45min

Palaanhan?

2006-08-21T12:50:00.000+02:00

Matkani lähenee uhkaavasti. Tajusin sen läksiäisissäni kun halailin pois lähteviä ihmisiä ja mietin mielessäni milloin tulenkaan tapaamaan heitä uudelleen. Vai tapaanko enää koskaan?

Moni sanoo tuntevansa, että kaikki muut ovat lähdössä pois, mutta minusta tuntuu täysin päinvastaiselta. Minä lähden ja kaikki muut jäävät. Se on hirveä tunne. Ihmiset miettivät kuinka ikävä heille tulee ja kuinka he pärjäävät ilman minua. Tuntuu pahalta lähteä vaikka olen tätä niin kauan halunnutkin. En voi kuitenkaan olla ajattelematta miten tänne jäävillä on ympärillään kaikki tuttu ja turvallinen. Perhe, ystävät, koulu, harrastukset. Minulla ei ole ketään. Vieras maa, vieraat ihmiset. Siinä vaiheessa iskee paniikki. Ja minä todella pelkään.

Uskon kyllä pärjääväni. En hetkeäkään epäile sitä itse, sillä mitä järkeä minun olisi lähteä jos en luottaisi itseeni? Mutta en edes uskalla ajatella koti-ikävää. Kuinka kauan menee ennen kuin itken itseni illalla uneen kun pelottaa. Kuinka kauan menee ennen kuin istun itsekseni tuijottamassa tyhjää ja mietin kotiin paluuta.

Mutta asialla on myös toinen puoli. Kuinka kauan menee ennen kuin kaupassa asioiminen tuntuu samalta kuin Suomessa? Milloin alan käyttää perheen talosta ilmaisua koti? Milloin tanssitunnilla olo alkaa tuntua täysin normaalilta ja ajatus Sonja Tammelasta on jotenkin kaukainen? Milloin alan ajatella mielessäni saksankielellä?

Entä jos ihastun maahan enkä haluakaan tulla takaisin? Monet sanovat, että sitten vain jään sinne opiskelemaan mutta valitettavasti se ei ole aivan niin helppoa. Tai ehkä se on sittenkin onni, se takaa sen että palaan vielä takaisin. Palaanhan?

Olen laskeskellut, että olen poissa noin viisi kuukautta ennen kuin tulen takaisin edes käymäseltään. Hyvänen aika, sehän on melkein puoli vuotta! En näe puoleen vuoteen Saimaata. En haista urheilutalon hieltä haisevia saleja. En osta surkeita H&M riepuja. En ole valittamassa kun en löydä mistään sopivan kokoisia kenkiä. Ja mikä pahinta, en ole kuulemassa mitä kaikille ystävilleni kuuluu. Sillä eihän sähköposti aja samaa asiaa kuin kasvotusten puhuminen. Mutta olen yrittänyt ajatella, että minut saa aina hätätapauksessa kiinni puhelimella. Ja mikäs olisikaan sen parempaa kuin että minua tultaisiin moikkaamaan. Mutta ehkä pitää ensin odottaa, että pääsen turvallisesti perille, sulaudun luontevasti joukkoon ja alan mölöttää saksaa kuin se olisi toinen äidinkieleni.

71h ja risat lähtöön.

Siniset unikuplalakanat?

2006-08-13T21:45:00.000+02:00

Lentoliput on nyt sitten varattu.

Helsinki - Köln
to 24.08.06
14.35-16.05

Hurjaa. Nyt ei voi enää perääntyä. Kaikki ajatukseni tuntuvat koko ajan liittyvän vain ja ainoastaan matkaan. Mietin tauotta asioita jotka täytyy hoitaa ennen lähtöä. Mitä pitää ottaa mukaan. Ketä tahdon ehdottomasti tavata ennen lähtöä.
On aivan sama missä olen kun mietin kuitenkin tauotta, kuinka juuri se hetki saattaa olla viimeinen kerta tuossa paikassa kokonaiseen vuoteen. En edes uskalla ajatella miltä vuoden päästä tuntuu kun tulen takaisin. Enkä todellakaan tahdo miettiä mitä sitten, jos en tulekaan joululomalla kotiin. Milloin minä sitten tulen takaisin? Vasta pääsykokeiden aikaan? Siihenhän on hyvänen aika vielä!...Ei, en tahdo edes ajatella kuinka monen monta piiiiiiiiiitkää kuukautta siihen vielä on. Pohdiskelen mielummin mitkä lakanat otan mukaani. Ehkä Ikeasta ostamani siniset unikuplalakanat? Todella mielenkiintoista..
Yritän kuvitella miltä minulle varattu huone näyttää. Millaiset verhot siellä on? Mahdunko tanssimaan siellä vai onko siinä noin metri kertaa metri tilaa kuten omassa huoneessani? Tai kuinka iso koko talo ylipäätänsä on? Ei se ainakaan mikään ihan pieni voi olla kun kaikille lapsille on omat makuunuoneet ja vierashuonekin löytyy. Minun tuurillani se on jokin maalaisröttelö, jossa huussi löytii pihan perältä kana-aitauksen takaa tai sitten se on joku mieletön hienostolukaali. Mene ja tiedä.
Jännitän myös paitsi pikkuneiti M.ää myös muuta perhettä. Mitä jos he eivät olekaan niin puheliaita kuin rouva R. on antanut ymmärtää? Voin vain kauhulla kuvitella hiljaisuudessa nautittavaa aamupalaa tai päivällistä, joka sunnuntaista kirkkokäyntiä ja klo20 nukkumaanmenoaikaa. Ehkä olenkin orja jolla on tarkkaan kirjattu minuuttiaikataulu?

Haaveista totta?

2006-08-10T09:25:00.000+02:00

Kiitos miellyttävästä puhelintuokiosta! Me tulemme varmasti tulemaan hyvintoimeen keskenämme!

Se siis todella tapahtuu. Minä todella pääsen lähtemään! Muutamien viikkojen innokas selailu on tuottanut tulosta ja sain lähes 80 yhteydenottoa eri perheiltä ympäri Eurooppaa. Yksi oli kuitenkin ylitse muiden.. Ja kyllä, olen pelkuri kun valitsin puoliksi suomalaisen perheen, mutta kyllä sitä kieltä "joutuu" käyttämään vaikka perhe onkin kaksikielinen.
Pelko ei ole vielä pahemmin iskenyt. Ehkä pieni jännitys. Millainen perhe on arjen keskellä? Miten lapset reagoivat uuteen "perheen jäseneeseen"? Ehkä suurin kysymys kuitenkin on : kuinka minä tulen pärjäämään talossa jossa asuu minun lisäkseni myös KOIRA!!!? Myönnän etten ole eläinihminen, mutta ei pieni karvaturri saa vaikuttaa päätökseeni. Perhe vaikuttaa parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta, eihän se mitään haittaa jos niillä on yksi karvainen, läähättävä, kuolaava ja jaloissa pyörivä pieni kiusankappale. Eihän?
Eilen illalla puhelimessa selvisi että perhe olisi valmis ottamaan minut vastaan jo vaikka tänään tai huomenna, koska pikkuneiti M.llä (6v.) alkaa koulu. Asetin kuitenkin toivomukseksi että voisin saapua vasta viikolla 34. Vasta!? Se tarkoittaisi sitä, että viettäisin Suomessa enää yhden kokonaisen viikon! Outoa. En odottanut lähdön tapahtuvan ihan näin äkkiä. Mutta parempi niin. Ehkäpä en siten ehdi alkaa katua päätöstäni.
Kummallista tämä nykymaailma. Tutustuin perheeseen kolme viikkoa sitten ja nyt he ovat jo valmiita ottamaan minut asumaan heidän luokseen. Minua ei kuulemma majoitetakaan perheen vierashuoneeseen joka sijaitsee talon kellarissa, vaan vanhempien makuuhuoneeseen! Minua kohdellaan jo nyt kuin perheenjäsentä. Bussikorttini maksetaan, tanssituntini maksetaan ja lisäksi saan n.260e. kuukaudessa "taskurahaa". Lisäksi minut otetaan mukaan perheen joululomalle Grainauhun (3km Garmisch-Partenkirchenistä) laskettelemaan,hiihtämään,syömään joulukinkkua ja katselemaan ikkunasta Zugspizen huippua.
Kyllä, tämä on sitä mistä olen jo vuosikaudet haaveillut.